• Mulan

Aikuisia hermoromahduksen partaalla

"Kato mimmosen jutun mä oon tehny! Arvaa kenen nimipäivä tänään on? Mä aion muuten tänään mennä leffaan. Voi ei, N oli ihan rikki kun se ei päässy BB:hen! Tiäksä yhtä I-nimistä tyyppii, se lähetti mulle tosi ilkeen meilin, mä en enää ikinä leiki sen kaa. Yäääh, mä oon ihan väsyny! Hehee, mun on pakko lähettää sulle tää video! Mitä, sulle tuli puhelu, kuka se oli? Sori, mut mä en nyt jaksa, mun täytyy mennä ostaan karkkia, karkki on parasta elämässä."

"No vau, hieno juttu. Jaa, no kenen? No sepä kivaa. Kuka N? Ai se I, joka kirjotti että sillä on nyt vaikeeta? Koeta pitää taukoa. Ok, mä katon sen kohta. Hautausurakoitsija, siihen liittyy vähän ikävä juttu... "

Keskustelua lapsen ja vanhemman kesken? Joskus myös työpaikalla. Ylläoleva ei ole ihan kopio elävästä elämästä, mutta kokemus tulee lähelle sitä. Ihminen, joka ihan tiukasti työasioissa on todella mahtava ja ihailtava, voi arkisessa olemisessaan tipahtaa pienen lapsen "huomaa mut, huomaa mut, huomaa mut, sano että oot samaa mieltä" -jankkaamiseen. Voisi käydä hermoille, vaikka olisin rakastava vanhempi, ja kun olen vain jollain lailla aikuinen sivullinen, niin rupean korkeintaan esittämään kiireisen ja poissaolevan vanhemman roolia. Mistä kierre voi vielä pahentua, kun lapsi haluaa varmistaa, että saa edes vähän huomiota ja edes vähän sympatiaa.

"Mä en tosiaankaan enää leiki sen yhden kaa, uskotsä. Se oli hirvee. Arvaa mitä se sano. Ja sillonkin Kiinan suuren kivisodan aikaan vuonna luu se sano niin ja niin. Ja sit vielä joskus toistekin. Ja sen kaverikin on ihan hirvee ja talkkarikin melkein haukku sitä. Ja sitte. Ja sitte. Ja sit yks toinen oli sitä mieltä et se ei ollu yhtään kauhee juttu, vaikka mä olin ihan rikki. Ja se kolmas sano vaan et sen pitää keskittyä omiin töihinsä. Missä on lojaalisuus nykyään?" Ad nauseam. "Näethän minut ja näethän asiat niinkuin minä ne näen? Saanko sinut puolelleni, jos lisään vielä vähän väriä juttuun?" Tämä on se mitä minä kuulen. Jos jossain taustalla on joku isompi ongelma, niin voitaisiinko sitten puhua siitä eikä vatvoa tätä toissijaista tauhkaa? Ystäviksikään ei voida tulla, jos kaikki on ikuista performanssia, ei tasaveroista ajatustenvaihtoa.

Ja sitten toisaalta joskus samalta taholta hyökyy suojelun ja opastamisen into. "No nythän on niin että meillä on aina ollut tapana tehdä näin. Siis ei todellakaan voi hyväksyä ketä tahansa, mutta kyllä sä varmaan kuulut joukkoon. Kyllä se sulta hyvin sujuu, mä oon esimerkiks aina tehny näin ja näin." Silloinkaan, kun tuolta suunnalta olisi tarjolla tukea, minusta ei tunnu siltä, että olisin oikeasti se, josta ollaan kiinnostuneita. Taas kyse on esille asettautumisesta: "Näytänkö nyt hyvältä kun asettaudun ystävällisesti avuksi? Esiinnynhän nyt edukseni? Olenhan asetellut hyväntahtoisuuteni mahdollisimman näteiksi kiharoiksi?" (Sama juttu sattui jossain nuoruuden rakkaussuhteessa. Ajattelin, että tyyppi on palavasti rakastunut, mutta se olikin rakastunut poseeraamiseen. "Näyttäähän rakkauteni hyvältä, kun sanon näin ja katson näin? Olenpa kiinnostava tyyppi, kun olen ihan tosi ihastunut, ja elämässäni on sieluntaisteluita.")

Ja tosiaan, sama ihminen, tiukan asiallisessa yhteydessä, jossa ei kysellä hyväksyntää tai huomiota, on loistava, ajattelee kirkkaasti, puhuu hyvin. Kaikki ei aina ollut näin sietämätöntä. Olimme pitkään kavereita ja jossain vaiheessa olimme tulossa ystäviksi, mutta sitten asiat ovat menneet vinoon. Ehkä minulle oli varattu joku rooli, vaikkapa "meihin" kuuluvien rooli, jota en älynnyt tai halunnut ryhtyä esittämään. Tai ehkä olen tehnyt jonkun käsittämättömän pahuuden mitään aavistamatta, tai sitten vain planeettojen kiertoradat tai maan magneettikenttä ovat vääntyneet väärään asentoon. (Lisäys: ehkä asiat alkoivat harmittaa minua erityisesti siinä vaiheessa, kun alkoi tulla kovin jyrkkää juttua ihmisistä, jotka eivät mielestäni sitä ansainneet, juuri tällaisia "jos on meidän kanssa, ei voi olla noiden kanssa".)

Mutta ei kaikkien kanssa ole näin hankalaa. Useimmat työkaverit ovat aikuisella tavalla asiallisia tai sitten ystävän tavalla läheisiä, mutta ei lapsen tavalla tarvitsevia. Siitä se vaikeus kai tuleekin - jos tuntisin olevani tekemisissä aikuisen kanssa, puhuisin kai asiat helpommin puhki, mutta kun tavallaan tuntuu siltä, että vastassani onkin lapsi, joka hakee sellaista erityiskohtelua jota vain lapsi voi edellyttää...

Tällä hetkellä jo ajatus, että näkisin taas lapsen hänen kasvoillaan, vaatimassa enemmän huomiota kuin aikuinen aikuiselta, nostaa mielessäni heti kiukun pintaan. En siis ole itsekään enää aikuinen, en edes auttava vanhempi, vaan lapsi, kiukutteleva sellainen: "Mee pois. Mä haluun olla yksin. Sä et saa puhuu mulle." Voin vain hyvin pinnallisella asiatasolla todeta, että kyllä tämä ihminen on myös viksu. Mutta parhaimmillaan hän on tällä hetkellä mielestäni silloin, kun hän on jossain muiden ihmisten seurassa. Uuden työnkuvan takia näin onkin toistaiseksi. Se on ihan käsittämätön huojennus ja antaa minulle aikaa asetella itseni vähän eri tavalla.

5 kommenttia

kesäpoika

11.9.2008 22:11

Hassua, mun on vaikea kuvitella sua tilanteessa jossa et meinaa saada sanottavaasi sanottua. :D

Ei hössötys ja intoilu ole pahantahtoista. Sellaisen ihmisen, jonka tunteet menee vuoristoradassa voi olla välillä sietämätöntä katsella aikuista käytöstä ja ymmärtää, miksei tuo lainkaan tuohdu mun kanssani. Ei se idea ehkä aina oo toisen kuuntelu, kuulluksi tuleminen sanallisesti, vaan tunteiden jakaminen. Erilainen kommunikointitapa..

Mä oon aika rauhallinen yleensä. Mutta mä tykkään tuohtuvista ihmisitä, koska rauhallisen pinnan alla mäkin oon aina tosi tuohtunut tai intona jostain. :)

No hyvä on, tähän loppuun pieni empatiapläjäys. Siksi, että ystävälliselle huomionhaulle on vaikea antaa rajoja jos siitä ei pidä.

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

kesäpoika

11.9.2008 22:57

Ohoh.. anteeks toi ensimmäinen lausahdus.. Mä sotkin sut toiseen..

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

Mulan

12.9.2008 04:27

Hauskaa, että tuohtumiseen löytyykin sympaattinen näkökulma ... epätuohtuva[?] ihminen saattaa puolestaan ajatella, että nyt tarvittais jotain mittasuhteita asioille. Tässä omassa tapauksessani epätuohtuja tuumii myös, että voisiko nämä asiat kuulla kootusti kahvitauolla eikä työpäivää rikkovina kommentteina. :-) Ja aikoo ehkä sanoa asiasta, mutta ajattelee sitten, että voi ei, joudunko itse tuohtumisen kohteeksi. Mutta nimenomaan tuon turhan varomisen yritän jättää pois.

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

L. Vääräsääri

12.9.2008 10:59

Kun ei tiedä mitä teet työksesi niin ei voi kuin toivoa, että se ei vaadi kauheasti keskittymistä. Avokonttori voi olla helvetti kun siellä touhottaa ihmisiä, jotka ei tajua muiden tekevän töitä.

Mutta tunnistan tuon aatoksen siitä, että nyt on tekemisissä aikuisen lapsen kanssa. Sitä että ei uskalla olla ihan tasa-arvoinen tai kohdella niin kuin kohtelisi muita. Silkkihanskat esiin, koska ei toisen käytöksen takia osaa ottaa tätä tosissaan tai riittävän vakavasti että uskoisi sen kestävän sitä mitä muutkin aikuiset kestää.

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi

Mulan

18.9.2008 10:54

Kiitos toivotuksesta, L.V. - keskittymistä tosiaan tarvittaisiin, mutta nyt sentään vallitsee suloinen suvanto ja rauha, näppäimet vain naksuvat...

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi