Kouluttaminen on työlästä. Varsinkin kun joudun puhumaan pari tuntia putkeen vieraalla kielellä, huomaan välillä vajoavani jonkinlaiseen zombiemaailmaan, tuntuu että kuuntelen omaa jaaritustani ahistuneena ja toivon vain että koko juttu olisi ohi. Jälkikäteen olo on kuin ruumiistapoistuneella, ja tarvitaan uskonpalauttava lounas kaverin kanssa, jotta palaan taas syövereistä normaalikuolevaisten iloiseen maailmaan.
Mieluiten tietysti en puhuisi putkeen vaan kävisin keskustelua, koska kysymykset ja kommentit herättävät helpoimmin omassakin mielessä kiintoisimmat ajatukset. Mutta aina sekään ei onnistu, jaettu materiaali ei sytytä jengiä kysymyksiin tai kommentteihin, varsinkaan kun ei pääse käyttämään omaa äidinkieltä. Sit vaan ajaudun kiertämään ”noitaympyrään ilmakehään vuoren noidutun” ja juttu muuttuu tankkaamiseksi ja jankkaamiseksi. Tai itsestä ainakin tuntuu siltä.
Siinä taas huomaa, miten oma olotila vaikuttaa tulokseen. Puhe valuu leppoisampana virtana, jos osaan edes kuvitella käyvi keskustelua, tai jos onnistun luomaan keskustelua, tai ainakin säilyttää vakaumuksen siihen, että tää on tärkeetä ja jännää mitä tässä kerron [ja kyllähän se on]. Ja syvä hiljaisuushan on joskus myös osoitus keskittymisestä, joten ehkei siitäkään pitäisi ahistua. Mutta ei ole lähtökohtaisesti täysin normaali olotila ihmiselle vetää monologia tuntikaupalla...
No joo, täydellisyyden saavuttamista odotellessa pitäisi ehkä valmistella seuraavaa keikkaa...