Tanssilattioiden sateenkaarihymnit - kultakausi

  • Artikkeli
  • Ihmisiä ja ilmiöitä
  • Sami Mollgren

Diskomusiikin nousu ajoittuu yhdysvaltalaislähtöisesti 1970-luvulle, ja sen juuret ovat soulissa ja funkissa. Diskomusiikin ympäristöä ovat olleet leimallisesti yökerhot ja rytmi sen tärkein elementti. Usein melodiakin on tarttuva, ja sekin on tyypillistä genren sateenkaarihymneillä. Sittemmin tyylilajista on kehittynyt elektroninen tanssimusiikki (EDM) alalajeineen, kuten esimerkiksi house ja trance.

Alkuun disko (kansainvälisesti disco) oli erityisesti mustaihoisten ja myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvien suosiossa, mutta 1970-luvun loppupuoliskolla siitä tuli popmusiikin valtavirtaa.

Etenkin 1970-luvun mittaan länsimaissa tapahtuneen homosuhteiden dekriminalisoinnin jälkeen yökerhojen ja klubien maailma oli hyvin vahvasti homomiesten, ja sen ajan musiikkitrendit olivat osa ns. homokulttuuria. Merkittävä osa sateenkaarihymneiksi vakiintuneista kappaleista on diskoa ja sittemmin elektronista tanssimusiikkia. Perinteisen diskon aikakauden jälkeisistä sateenkaarihymneistä monet edustavat reipastempoista Hi-NRG -genreä.

Toisaalta varsinaisesti soul-laulajana tunnetun Gloria Gaynorin I Will Survive (1978) kuuluu suurimpiin sateenkaarihymneihin. Sitä voi suorastaan pitää genren sateenkaarihymnien äitinä, vaikka ei ehkä ajallisesti. Se puhutteli alkuun erityisesti naisia. Laulun tarinana on rankasta erosta selviäminen. Sittemmin laulun ottivat omakseen myös seksuaalivähemmistöihin kuuluvat. 

Yökerhojen ja klubien maailma on perinteisesti ollut sateenkaarinäkökulmasta hyvin vahvasti homomiesten. Seksuaalivähemmistöihin kuuluville miehille yöelämällä on perinteisesti ollut suuri merkitys, sillä yöelämä oli 1970-luvulta 1990-luvulle monille pakopaikka heteronormatiivisesta arjesta ja mahdollisuus olla hetken oma itsensä kaltaistensa joukossa. Toki se oli sitä myös monille muille marginaalissa oleville. Yöelämä oli sosiaalisen median aikaan asti myös harvoja paikkoja etsiä samasta sukupuolesta intiimiä seuraa tai jopa elämänkumppania. Siksi perinteisesti on puhuttu myös homohymneistä (Gay Anthems).

Levy-yhtiöiden on jopa kerrottu testanneen musiikkia juuri homomiesten suosimissa yökerhoissa selvittääkseen reaktioista, onko kappaleessa mahdollisesti hittiainesta.

Village People -yhtye oli ranskalaisen tuottajan Jacques Moralin luomus. Hän kokosi yhtyeen, johon hän loi hahmot New Yorkin The Village -kaupunginosassa näkemänsä perusteella. Reippaisiin diskokappaleisiin hän laati sanoitukset, joiden todelliset merkitykset saattoivat jäädä homomiesten fetisismi-alakulttuuria tuntemattomille tyystin ymmärtämättä. Yhtyeen tunnetuimpia kappaleita ovat koreografiastaan tunnettu YMCA (1978), In the Navy (1978) ja Pet Shop Boysin yhdessä puna-armeijan kuoron kanssa vuonna 1990 versioima Go West (1979). 

Donna Summer (oik. LaDonna Adrian Gaines, 1948-2012) esitti vuonna 1977 Giorgio Moroderin kappaleen I Feel Love, jota pidetään varhaisimpana elektronisen tanssimusiikin sateenkaarihymninä. Homoikonin asemaan päässyt diskon kuningattareksi (Queen of Disco) tituleerattu Summer esitti vuonna 1983 useita kielteisiä kommentteja homoseksuaalisuudesta ja suututti aiemmin uskollisen yleisönsä. Summer oli hieman aiemmin kertonut olevansa uudestisyntynyt kristitty. Atlantic Cityssä esiintymisen aikana hän totesi, että "it was Adam and Eve, not Adam and Steve". Hän myös kertoi nähneensä homouden pahuuden ja aidsin olevan syntienne tulosta. Myöhemmin hän kielsi sanoneensa tällaista. Artistin suosio ei kuitenkaan enää palautunut ennalleen.

Sylvesterin vuoden 1978 kappaleen You Make Me Feel (Mighty Real) ovat myöhemmin versioineet Jimmy Somerville (1989) ja Byron Stingily (1997). Yhdysvaltalainen disko-, soul- ja R&B-artisti Sylvester James (1947-1988) oli avoimesti homo ja aidsiin sairastuttuaan hän toimi näkyvästi aids-hyväntekeväisyystyössä. Sylvesterin suurin diskohitteihin kuuluu myös Do You Wanna Funk.

Diana Ross: I’m Coming Out (1980) on suuria sateenkaarihymnejä - tosin artisti ei tiennyt kaapistatulon merkitystä laulua laulaessaan. Asian ilmitulo oli hänelle jonkin sortin järkytys: hän pelkäsi yhteyden seksuaalivähemmistöihin romuttavan uransa. 

Sataa miehiä, hallelujaa! Diana Ross ei maailmankatsomuksensa vuoksi halunnut levyttää It's Raining Men -kappaletta, mutta vuonna 1976 Kalifornian San Franciscossa perustettu The Weather Girls eli Martha Wash ja Izora Armstead levyttivät. Duo hajosi vuonna 1988, mutta vuonna 1991 Armstead herätti yhtyeen henkiin yhdessä tyttärensä Dynelle Rhodesin kanssa.

Miguel Brown: So Many Men, So Little Time

Vuonna 1980 perustettu Frankie Goes to Hollywood (FGTH) kuului kaupallisesti menestyneimpiin brittiläisistä new wave -yhtyeisiin 1980-luvulla, ja tunnetuin kappale lienee Relax (1983). Suuria hittejä olivat myös The Power of Love ja Two Tribes. Ne kaikki ovat albumilla Welcome to the Pleasuredome (1984). Yhtyeen tarina päättyi välirikkoon vuonna 1987. Sittemmin soolouralle ja kuvataiteenkin pariin lähtenyt laulaja Holly Johnson kertoi hiv-tartunnastaan vuonna 1993.

Whitney Houston: I Wanna Dance with Somebody (Who Loves Me)

Syntikkapop-duo Pet Shop Boys (eli Neil Tennant ja Chris Lowe) levytti vuonna 1987 kappaleen It's a Sin. 

Voguing on New Yorkissa 1970-luvun lopulla värillisten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien keskuudessa syntynyt tanssin laji. Tanssin idea kumpuaa mallien poseerauksista muotikuvissa, ja tanssin nimi on viittaus tunnettuun Vogue-muotilehteen. Madonna levytti vuonna 1990 hitin Vogue.

Kylie Minogue: Better the Devil You Know

Kesän 1969 New Yorkin Stonewall Inn -baarin tapahtumiin liittyvään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien itsetietoisuuden kasvu ajoittuu juuri 1970- ja 1980-luvuille. Samaa sukupuolta olevien suhteet olivat yhä marginaalia, samoin muu perinteisiä sukupuolirajoja rikkova toiminta. Niiden rangaistavuus oli kuitenkin monissa paikoissa jo päättynyt ja dekriminalisointi laajeni. Myös sairausluokitus ja -leimat vaalenivat. Samalla yhteiskunnan seksuaalista ja sukupuolista moninaisuutta koskevat asenteet muuttuivat hiljalleen suvaitsevammaksi. 

Omana itsenään olemiseen tarvittiin kuitenkin "keitaita", ja binäärisestä sukupuolikäsityksestä "poikkeavat" liikkuivat kaikki samoissa paikoissa: hlbti-vähemmistöjen baareissa, yökerhoissa ja muissa tapahtumissa. Niissä musiikilla on perinteisesti ollut merkittävä rooli, ja monet merkittävimmistä sateenkaarihymneistä ovat noilta ajoilta. Niistä on myös tehty uusia versioita myöhemmin.

Tilan saaminen vapautti marginaalista ja kiihdytti alakulttuurien syntymistä

Joidenkin mielestä ympäröivän yhteiskunnan asenteiden muuttuminen suvaitsevammaksi johti samalla sateenkaarivähemmistöjen yhteisöllisyyden kokemuksen murenemiseen ja vähemmistöjen oman kulttuurin surkastumiseen. Yhtensäiskulttuurin pirstaloituminen on tuttua muualtakin - ja lisäharmina joidenkin mielestä on marginaalissa voimissaan olleen sateenkaarikulttuurin joidenkin osien sulautuminen valtakulttuuriin. Nykyajan sateenkaarihymnit saatetaan hyväksyä sateenkaarihymneinä valtakulttuurin piirissäkin - toisaalta hlbti-vähemmistöjen laajasti omakseen ottamia hymnejä ei ehkä enää synny.

Sateenkaarihymnit-artikkelisarja

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!