Muskelten sulo

  • Teema
  • Historia
  • -

Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla julkaistiin kesällä 1992 virolaisen kirjailijan Jaan Kaplinskin kirjoitus, johon Veli Hyvärinen laati vastineen. Sitä ei koskaan julkaistu lehdessä.


- Tätä vastinetta tarjosin Helsingin Sanomille kesällä 1992. Ei hyväksytty. Toimitin artikkelini sitten itselleen Jaan Kaplinskille. Sain häneltä Tartosta yhden hienoimmista koskaan saamistani kirjeistä kauniilla suomen kielellä. En siteeraa sitä sen enempää kuin että tuo nobeltason kirjailija pyysi minulta anteeksi tässä käsiteltävää HS:ain kirjoitustaan, sanoi että hän oli väärässä ja minä olen oikeassa – sekä ihmetteli Helsingin Sanomain toimintatapaa olla julkaisematta vastinetta. Hän lupasi lähettää tuon alla olevan juttuni virolaiseen Postimees-lehteen. No, ei sitä siinäkään liene julkaistu. – Jutun lopussa lisää kommenttejani. VH

MUSKELTEN SULO

Jaan Kaplinski näyttää oivaltaneen Ilppo Pohjolan etevän Daddy and the Muscle Academy - elokuvan rajat, sen että elokuva kertoo vain yhdestä rajatusta osasta ns. gaykulttuuria. (Helsingin Sanomat 14.6.1992 Miehet, munkit ja muskelit).

"Homokultuureita" olisi kylläkin hankala kuvata edustavasti, koska sellaisia ei oikeastaan ole olemassakaan. Homoseksuaaliset ihmiset ovat sulautuneet lähes kaikissa yhteiskunnissa näkymättömäksi osaksi valtakulttuuria. He elävät enimmäkseen kuten muutkin, heidän kulttuuritekonsa, monesti huomattavat, lasketaan yleensä valtakulttuuriin kuuluvaksi.

Kaplinski näyttää myös panneen Pohjolan elokuvasta merkille Tom of Finlandin vaatimattomuuden ja huumorintajun - luonnehdinnat jotka Tomin henkilökohtaisesti tunteneet voivat vahvistaa ja kertoa lisäksi hänen älykkyydestään, sivistyneisyydestään ja vieraanvaraisuudestaan.

Kiehtovalla tavalla kirjoittava Kaplinski virittää artikkelillaan myönteisen kiinnostuksen. Yllättäen, kuin artikkelinsa alussa kirjoittamansa unohtaen, hän rupeaa sitten kuitenkin kehittelemään Pohjolan filmistä näkemiensä episodien perusteella koko homoseksuaalisuutta koskevia, pahasti vikaan meneviä tulkintoja.

Tavallisia homoja äimistyttänee väite, että heistä olisi muka tullut homoja - niin Kaplinskin artikkelista helposti ymmärtää - heidän paetessaan aikuismaailmaa, vastuuta, naista ja perhettä poika- tai miesjoukkoihin.

Eihän homomies naista ja perhettä pakene, saati vastuuta! Nainen ei vain häntä yksinkertaisesti kiinnosta seksuaalikumppanina. Perhettä ja omia lapsia hän taas saattaa arvostaa siinä määrin, että menee vastoin luontoaankin naimisiin ne saadakseen. Muutenkin hän saattaa osoittaa mitä suurinta sankaruutta toimissaan yhteiskunnan hyväksi.

Homomiehiä on varmasti Kaplinskin kuvaamien miesryhmittymien osina, mutta tuskin ydinjoukkoina. Homoja poika- ja miesjoukot pikemminkin vierastuttavat kuin kiehtovat. Länsimaisen, turhaa uhoavan heterokulttuurin poika- ja miesjoukkojen käytös ja arvot tuntuvat heistä monesti ajattelemattomilta tai pelottavilta. Esimerkiksi borneolaisten tai Amazonin intiaanien miesjoukkojen käytös ei heitä sen sijaan vieroksuta; niiden käsitys maailmasta ei olekaan niin yksioikoinen.

Homofiiliset tuntemukset eivät ylipäätään ole kollektiivisia vaan yksilöllisiä. Eivät ne synny sosiaalisena prosessina. Muista poikkeavan ominaisuuden itsessään havaitessaan nuori homo tai lesbo luulee lähes aina olevansa ainoa kaltaisensa maailmassa.

Homo tai lesbo tarvitsee kuitenkin läheisen, rakastetun, kuten muutkin. Yhden vain, lähinnä. Vasta seuraavaksi hän tarvitsee sosiaalisen yhteisön. Jos hän kokee ympäröivän heteromaailman itseään syrjiväksi, tulkitsipa hän sen oikein tai väärin, ei kai ole ihmeellistä, että hän hakeutuu hänet hyväksyviin joukkoihin. Jos siis homo hakeutuu homojen seuraan, ei seura ole hänen homoutensa syy vaan seuraus!

Kaplinskin teoria homoista "poikajoukkona" onkin kiskaistu aivan väärän koivun tuohesta, samasta johon on kirjoitettu paikkansa pitämättömiä psykoanalyyttisiä tarinoita homoseksuaalisuudesta seksuaalikehityksen taantumana.

"Luonnonvastaisiin ominaisuuksiin kuuluu myös homoseksuaalisuus. ... Nykyään pääasiallisin syy homofiliaan ei ole fysiologinen, vaan tavallisimmin syvyyspsykologinen ja sosiaalipsykologinen", kirjoittaa Kaplinski.

Luonnonvastaisuus on tietenkin määritelmäkysymys. Ei liene kuitenkaan järkevää sanoa luonnonvastaiseksi ilmiötä, joka on tavallinen älykkäimpien eläinlajien keskuudessa - ja samalla eräs ilmentymä monimuotoisuudesta, joka on luonnon joustavuuden elinehto.

Entä milloin homofilian syy on ollut fysiologinen? Ja miten siitä olisi jossakin vaiheessa tullut sosiaalipsykologinen? – Kaplinskin käsitys ei perustu tieteeseen tai ainakaan tosiasioihin.

Pyrkimys mainita tai etsiä homoseksuaalisuuden "syitä" viittaa ajatukseen, että että syyn löydyttyä se voidaan poistaa ja homot parantaa tai eristää omaksi ryhmäkseen. Homoseksuaalisuuden "syiden" metsästys tuskin koskaan onnistuu. Jo yritys on mieletön maailmassa joka on tuhoutumassa liikaväkeen. Filosofisessa mielessä homoseksuaalisuuden syy on löydetty sitten kun tiedetään miksi ylipäätään mitään on olemassa.

Kaplinskin lienee johtanut harhaan - niin kuin hän itsekin artikkelinsa alussa epäilee - Pohjolan Daddy and the Muscle Academy -filmin otokset amerikkalaisesta nahka- ja machoklubeista. Ne ovat kuitenkin useimmille homoille tyystin vieraita paikkoja.

Tom of Finlandin piirrosfantasiat kuvaavat metsureita, työläisiä, kulkureita, poliiseja, urheilijoita jne. Piirroksien tapahtumapaikka on ulkoilma, luonto, vapaa tila, harvemmin sisätila, ei koskaan pimeä. Tomin miehet ovat iloisia, komeita, ronskeja, herkkiä, hauskoja, helliä, toisistaan välittäviä. Pohjolan elokuvan klubeista nämä ominaisuudet näyttävät puuttuvan. Ilon ja yhteisyyden sijaan on käperrytty itseensä tai nahkaan. Kyseessä on pikemminkin fetišismi kuin homoerotiikka. Vaikka nahkafetišismi onkin Tominkin piirrosten ominaispiirre, se ei ole niiden ydin.

Pohjola ei ole etsinyt filmiinsä Tomin innoituksen lähteitä vaan hänen kuviensa erästä vaikutusta. Se on vahinko, sillä lähteiden (mm. suomalaisjunttien vetoavuuden) löytäminen olisi tehnyt filmistä vielä vaikuttavamman. Nythän kalifornialaisten klubien tunkkainen pimeys - kaikessa esteettisyydessäänkin - syö Tomin kuvien tehoa.

Tom of Finland on pelkistänyt miehisen komeuden oivaltaneiden miesten fantasioita kuviinsa ylittämättömällä tavalla. Pelkistäminen tai liioittelu on usein suurelle taiteelle ominaista. Päinvastoin kuin Kaplinski näyttää kuvittelevan, se ei suinkaan merkitse sitä, että Tomin kuvista pitävät muskelimiehet eivät voisi rakastaa samalla puita, kukkia, lintuja, lapsia.

Kaplinski kirjoittaa artikkelinsa lopussa jostakin syystä, ettei "...(homo)alakulttuurin ulkopuolella Tom of Finlandin piirustuksilla liene taiteellista arvoa".

Kuitenkin Galerie Pelinin Tom-kuvien näyttelyn ja elokuvateatteri Cineman Tom-filmin eräitä innokkaimpia katsojia olivat naiset. Lukemattomat taiteilijat ja taidekriitikot ihailevat Tomia kaikkialla maailmassa. HS:n kriitikko Leena-Maija Rossi osoittaa kirjoituksessaan Turvaseksin Michelangelo oivaltaneensa Tomin kuvista hetkessä sen, minkä havaitsemnen vei minulta yli kymmenen vuotta: Tomin kuvissahan ei olekaan mitään pahaa, niistä vain näkyy miesten kiinnostusten pilkahdukset toisiinsa, aisti-ilo, huumori - piirrettynä tavalla jota lähellekään juuri kukaan toinen taiteilija ei ole koskaan päässyt.

Miksi jotkut miespuoliset kirjoittajat ja toimittajat - ja nyt sitten Jaan Kaplinskikin - katsovat asiakseen väittää, etteivät Tomin kuvat ole taidetta?

Yrittäisivätköhän Tomin kuvien kieltäjät asenteensa manifestoimalla hakeutua samoin ajattelevan miesjoukon turviin? Näin he ehkä kuvittelevat hälventävänsä uhan, jonka luulevat kohdistuvan heihin siinä tapauk-sessa että uskal-taisivat sanoa pitävänsä niistä. – Itse asiassa Tomin kuvat ovat usein ironisia kommentteja miesten turhasta pelosta toisiaan kohtaan, ja siitä miten tuon pelon voittaminen voi avata aivan uusia maailmoja.

-- Kirjoittamastani ehkä havaitsee, etten oikein ymmärrä nahkafetišismiä. Se on puutteeni, ja pyydän anteeksi nahasta pitäviltä: nahka sentään on sympaattista ja täysin vaaratonta verrattuna valtakulttuurin fetiššeihin kuten rahaan, muskeliveneisiin, nopeisiin autoihin, valtaan, peleihin panoksena maailman tulevaisuus, trendi- ja roskakulttuuriin, kuuluisuuteen, sensaatioihin, sotiin, aseisiin...

***

"Eivät ne ole taidetta. Pornoa ne ovat!", sanoi Tom of Finland itse minulle kuvistaan, kun kysyin niiden taiteellisuudesta häneltä itseltään joskus 1980-luvun alussa. Samalla hän nauroi monimielisesti. Hän tuskin todellakaan tarkoitti kaikkia piirroksiaan "taiteeksi", mutta toisaalta hän tunsi pappenheimilaisensa: aiheen takia kaikki eivät hyväksy hänen kuviaan taiteeksi, olivatpa ne miten hyviä tahansa. Siis: olkoot pornoa.

Veli Hyvärinen

****

PS. Tätä vastinetta Jaan Kaplinskin artikeliin tarjosin siis Helsingin Sanomien kulttuuriosastoon.

Kun lehti näytti pysyvän asiasta aivan hiljaa, soitin HS:n kulttuuriosaston päällikölle - kesälomasijaiselle - kuullakseni mistä oli kyse. Minulle kerrottiin että lehteen oli tullut lukuisia vastineita, mutta että oli päätetty, ettei vastineita julkaista, koska "ei haluta käynnistää uudelleen Tom of Finland -keskustelua, ei se enää lukijoita kiinnosta", "Kaplinskin artikkeli oli kolumni, toisen kulttuurin näkökanta asiaan" ja "voittehan saada artikkelinne julki niiden lehdessä". "Anteeksi keiden?", kysyin. "Setalaisten". "Ehkä saisinkin, mutta eihän vastineella ole siellä mitään merkitystä!" vastasin.

Siis HS oli päättänyt julkaista Kaplinskin väittämiä sisältävän artikkelin, mutta päättänyt sitten, ettei niitä oikaista halaistulla sanalla. Kuulostaa kummalta. Haastattelemani asiantuntijat kertoivat minulle kuin yhdestä suusta, että Kaplinskin artikkeli oli "omituinen", "sisäisesti ristiriitainen", "ajatuksiltaan löysä", "ei vain ajastaan jäljessä vaan ei kotoisin mistään ajasta" ja "niin hutera, ettei sitä missään tapa-uksessa olisi saanut päästää läpi"?

No, kaikkea voi sattua, hyvässäkin lehdessä. Kaupallinen lehti tekee tietenkin juuri niin kuin sitä huvittaa. Ylimielisyys on tuiki tavallista kun kyse on valtaa pitävistä kuppikunnista.

Mutta kun kyse on ylivoimaisesti mahtavimmasta valtakunnallisesta lehdestä, jonka kulttuuriosastolla on kiistattomat ansiot ja kiistaton asema, sen tällainen asenne huolestuttaa - sittenkin vaikka kyseessä on lehti, joka on monissa tapauksissa myös pyrkinyt tarkastelemaan asioita laajasti.

HS:ien sisäinen kritiikki toimi - vai oliko kyseessä vain sattuma? – mm. tammikuussa 1992. Kun Mattiesko Hytösen kummallinen juttu Machohomo ei ole tosi oli ilmestynyt sunnuntaina, niin jo samalla viikolla -ilmestyi kulttuuriosastossa Leena-Maija Rossin hyvää tekevän viisas, Hytösen kumonnut kirjoitus.

Hytösen erikoisala on tunnetusti kaiken nälvintä. Se ei ole kovin arvokas tyylilaji, mutta menettelee jos se siksi tiedetään ja jos se on hauskaa. Mutta mitä järkeä on esittää ja korjaamatta sallia täysin virheellisiä väittämiä? "Miehet eivät tosiaankaan kiihotu rintojen imemisestä, vaikka olisivat homojakin", kirjoittaa Hytönen. Mastersin ja Johnsonin klassinen kirja Raportti ihmisen seksuaalisista reaktioista kertoo kuitenkin yksiselitteisesti, että 2/3 tutkituista heteromiehistä kiihottui nännien koskettelusta. Loputkin varmaan olisivat oppineet nauttimaan siitä sopivassa opetuksessa - nautinto jota paitsi Hytönen näyttää siis jääneen. Pelkän huitaisun arvo on myös Hytösen väittämällä, että "mies ei voi olla yhtä aikaa homo ja macho?" Eikö muka Aleksanteri Suuri ole Hytösestä riittävän miehekäs tai Mannerheim ja monet heidän kaltaisensa tai melkoinen osa kuntosalien meluamattoman miehekkäästä, lihaksikkaasta vakioväestä, jonka Hytöstä tarkkasilmäisempi havaitsee homoiksi? Ja mitä lie sellainen machous, jota pitäisi ihailla tavallisen ihmisyyden ohi?

***

Pahimmasta moraalisesta suuttumuksesta toivuttuani ajattelin sittenkin tarjota vastinettani Seta-lehdelle. Nimittäin sitten kun kesän 1992 viimeisetkin Hesarit ovat uusiomassaa tai poltettu hellan uunissa, monella on Seta-lehdet hyllyssään hyvässä tallessa.

Mutta ei juttua Seta-lehdessäkään ole.

Sama

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!