Parin viimeisen kuukauden aikana kaksi maailman kuuluisinta oopperataloa, Milanon La Scala ja Venetsian La Fenice ovat avanneet uudelleen ovensa laajojen korjaustöiden jälkeen. Lontoo ja Barcelona ovat saaneet uudet talot. Pariisin Bastillen oopperalla on uusi rohkea johtaja, Gerard Mortier, ja New Yorkin toiseksi suurin oopperatalo New York City Opera etsii uutta ja suurempaa taloa käyttöönsä.
Samaan aikaan, lähes huomaamatta - paitsi joidenkin vannoutuneiden fanien - New York menettää yhden vanhimmista ja rakastetuimmista oopperaelämään liittyvistä asioista: 36 vuoden jälkeen George Jellinekin
viikottainen radio-ohjelma "The Vocal Scene" poistuu ohjelmistosta. Ohjelman viimeinen lähetys oli 23.12. WQXR-FM -kanavalla jossa se on kuultu lokakuusta 1969 lähtien. Ensimmäisen ohjelman otsikkona oli "Rakkaus oopperassa", viimeisen ohjelman otsikko on sopivasti "Jättää ja ottaa" ja se on omistettu hyvästeille oopperassa sekä George Jellinekin omille hyvästeille.
"QXR halusi minun tekevän ohjelmaa vielä vuoden ajan," hän sanoi, "mutta olen jo 84 vuotias, eikä minulla ole enää sitä samaa energiaa kuin joskus aikaisemmin. Oi niitä aikoja." Kanavan WQXR omistaa The New York Times Company.
Ohjelma "The Vocal Scene" alkoi kokeellisena. "Olin aseman musiikillinen johtaja siihen aikaan," Jellinek kertoo. "Minulla oli valtava levykokoelma, ja tälläisen ohjelman tekeminen vaikutti täysin järkevältä. Johto näytti asialle vihreää valoa, ja aloitin ohjelmat ilman minkäänlaista radio-ohjelman tekemisen taitoa tai kokemusta. Onneksi aseman ammatti-ihmiset, kuten Duncan Pirnie, olivat hyvin kärsivällisia minun kanssani. He opettivat minulle miten hengittää ja miten säädellä ääntäni."
"The Vocal Scene" on lähetetty 1878 kertaa, näistä noin 1200 jaksoa ovat alkuperäisiä ohjelmia. Viime vuosina lukuisia jaksoja on lähetetty uusintoina.
George Jellinek on ohjelmissaan lähestynyt oopperaa aiheena aina temaattisesti: 10 eri bassoa jotka laulavat Boris Godunovia, tai 8 sopraanoa jotka tulkitsevat Carmenia. Yksi ilta saattaa olla omistettu
Kiri Te Kanawan taiteelle, tai Elisabeth Schwarzkopfin tai Joseph Schmidtin taiteelle. Yhden ohjelman nimi oli "Yhdeksän tapaa laulaa aaria," ja toinen "Tshaikovskin laulut".
Jellinekin levykokoelma on valtaisa, hänen asuntonsa seinät ovat levyjen peitossa, hän ei edes tiedä paljonko niitä on. Kuten monet audiofiilit, hän myös pitää erityisesti vanhoista vinyylilevyistä joiden rikkaasta äänestä hän nauttii, mutta hänen suuri vanhojen "78 -levyjen kokoelma on mennyttä. "Vuonna 1980 kun olin toipumassa ensimmäisestä ohitusleikkauksestani, eräs ystäväni vieraili luonani sairaalassa ja tarjoutui ostamaan ne kaikki," Jellinek kertoo. "Annoin hänen viedä ne. Seuraavaksi hän antoi levyt Brown Universitylle missä ne edelleenkin ovat. Kun minusta aika jättää, Brown University saa myös nykyisen levykokoelmani.
Työuransa aikana George Jellinek on ollut muunmuassa levyliikkeen toimistovirkailijana, hän on kirjoittanut levyarvosteluita, pitänyt kursseja musiikin arvostamisesta, ja vuonna 1960 julkaisi ensimmäisen kirjansa,
"Callas: Portrait of a Prima Donna" ("Callas: Prima Donnan muotokuva"), jota painetaan edelleen. Vuodesta 1968 vuoteen 1984 hän toimi WQXR kanavan musiikillisena johtajana.
"The Vocal Scene"-ohjelma alkoi hyvin hitaasti mutta löysi oman kuulijakuntansa varsin pian. "Huippuaikoinaan sitä lähetettiin 75 kaupungissa," Jellinek sanoi. Mutta viime vuosina vain WQXR on pitänyt ohjelman ohjelmistossaan. "Muutama vuosi sitten kyselyt osoittivat että vain noin seitsemän prosenttia radiokuuntelijoista kuunteli klassista musiikkia, mutta viime aikoina määrä on laskenut noin kolmeen prosenttiin."
Hänen innostuksensa ei ole lainkaan vähentynyt sitten ensimmäisen Traviatansa Budapestissa 1936. Myöskään hänen omat suosikkinsa eivät juurikaan ole muuttuneet; "Verdi on idolini," Jellinek sanoi. Entä hänen lempioopperansa? "Don Carlos." "Otello saattaa olla parempi ooppera, mutta suosikkini on aina ollut Don Carlos."
Entä laulajat? Joitakin suosikkeja on varmasti ollut vuosien varrella. "Titta Ruffo tenoreista ja Victoria de Los Angeles sopraanoista," hän sanoi. Ruffo oli Caruson aikalainen, mutta jotkin hänen levytyksistään on säilytetty hyvin vaikeasti saatavilla oleville CD:ille. "Ei kokonaisia oopperoita, mutta lukuisia aarioita," Jellinek kertoo. "Hän kykeni tekemään mitä tahansa - Rigoletto, Andrea Chénier."
"Nykyisin yli 80 vuotias, eläkkeellä oleva De Los Angeles on hyvin edustettuna levyillä," Jellinek sanoi. "Hän teki kaksi loisteliasta Butterflytä, pidän eniten Giuseppe di Stefanon kanssa levytetystä, siinä hän on parhaimmillaan nuorekkaana."
Hänellä on suosikkeja nykyisien laulajien joukossa mutta on haluton kertomaan nimiä. "Sanon näin - Nykyisin urat eivät kestä yhtä kauan kuin ennen. Laulajat matkustivat hitaammin, he kulkivat laivoilla, he lepäsivät. Nyt he laulavat, menevät lentokoneeseen ja seuraavaksi esiintyvät jossain muualla. Heillä on tietokoneet. He ovat yhtälailla bisnesmiehiä kuin laulajia. Tahti on tolkuton. He palavat loppuun."
Hänen oma tahtinsa on hyvin rauhallinen. Aikoinaan hän kävi oopperassa säännöllisesti, nykyisin vain hyvin harvoin. "Normaalisti olen vuosittain käynyt ehkä kahdeksassa matineanäytännössä Metropolitanissa, mutta tänä vuonna ehkä vain neljässä. Haluan päästä takaisin kotiin ennenkuin hullut autoilijat valtaavat tiet."
Kotona hän ja hänen vaimonsa elävät menneisyyden keskellä: hänen levynsä, heidän maalauksensa - mukaanlukien joitakin todella hyviä hänen isänsä Charles Dickerin maalaamia - ja lukuisia valokuvia hänestä kuuluisien
menneiden aikojen laulajien ja kapellimestarien kanssa. Yksi hänen suosikeistaan on valokuva hänestä ja Martti Talvelasta ("niin loistava Boris"), joka kuoli 1989. Jellinekit matkustivat Suomeen usein
vieraillakseen Talvelan ja tämän perheen luona.
(Lähde: The New York Times, 23.12.2004)