Dikotomia

  • Teema
  • Lukunurkka
  • ranneliike.net:n luk

Siitä lähtien kun olin muuttanut helsinkiläiseen lähiöön, oli minussa tapahtunut aavistuksenomainen muutos. Se oli odottanut tuloaan jo kauan, ja kaksikymmentävuotias nuorukainen oli sille oikein hyvä paikka linnoittautua. Se toisinaan aiheutti minussa vaipumisen eräänlaiseen syvän pehmeään ja miellyttävään maailmaan, jossa kaikki on unenomaisesti mahdollista ja joka on sukua ekstaattiselle lapsenomaiselle kaikkivoipaisuuden tunteelle. Jos minä oikein tunnen. Vain silloin.

Huhtikuussa olin tehnyt päätökseni muuttaa pois Pohjois-Suomesta. Tuolloin muutos oli huomannut hetkensä koittaneen. Minulla oli ylioppilaskirjoitukset takana. Lähtisin viettämään välivuotta. Etsisin töitä. Suunnittelisin tulevaisuutta, ehkä. Tapaisin uusia ihmisiä.

Elettiin kainuulaista alkukesää. Paikalliset ylioppilaat olivat saaneet lakkinsa. Minua ainakin huojensi saada se neljän vuoden lukion jälkeen. Monet tuntemani istuivat valmistautumassa pääsykokeisiin, mutta minä olin suunnittelemassa välivuotta ja muuttamassa pois. Olen toki järkevä ja fiksu nuorukainen, joka elää kunnollisesti. Minua voi luonnehtia kiltiksi naapurinpojaksi. Hieman uskovainen ja jollakin tavalla kovin kärsivän oloinen äitini kerää itselleen toisinaan murheita olutkokeiluistani. - Tupakkaakin polttaa!, äiti toisinaan miettii tuskaisena; hän on kuullut siitä kylillä. Äiti rakastaa kuitenkin poikaansa kuten pitääkin.

Ylioppilasjuhlissa oli vain vähän vieraita, he tosin olivat sitäkin tärkeämpiä sukulaisia. Kaikki oli laitettu itse, ja äiti oli valvonut monet yöt juhlia valmistellessaan, sillä hänen päivät oli täynnä työkiireitä. - Ja nyt poika lähtee kiitokseksi pois, mietti äiti sydän täynnä surua.

Se alkukesä oli isällenikin ikävää aikaa. Ainoa lapsi, vieläpä komea ja vahva poika, lähtisi pois. Isän ajatukset olivat pohjoisen kylmiä. Kesä tuoksui viimevuotiselle väistyessään syksyn tieltä. Se huomattiin myöhään. Viimein eräänä lokakuisena keskiviikko-iltana oli muuttoauto lastattu tavaroillani; isä ja poika lähtisivät seuraavana päivänä ajamaan kohti Helsinkiä.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Matka alkoi ja taittui hiljaisessa autossa, ja kun olimme perillä syksy viilsi meitä kylmyydellään seisoessamme helsinkiläisen lähiön parkkipaikalla. Maa oli kuolleita lehtiä melkein täynnä. Tavarani olivat pian pienessä kaksiossani. Isä sai asunnon vara-avaimen, jos vaikka jotain tapahtuisi, ja lähti ajamaan kohti pohjoista. Lähiö oli pimeä. Vain joissakin ikkunoissa paloi valo. Pihavalojen kelmeä hehku kätki alleen pitkien monikerroksisten talojen elämät. Huomasin hallan uhkaavan.

Ensimmäinen yö vieraassa paikassa oudossa kaupungissa ei useinkaan ole helppo, eikä nuorukainen elämänsä kynnyksellä oikein saanut unta. Heräsin Hesarin tuloon. Se oli tullut minulle jo pitkään ja nyt se oli vain käännetty tulemaan uuteen osoitteeseen. Olin ehtinyt purkaa suurimman osan tavaroistani jo illalla. Myös kahvinkeitin oli valmiina suorittamaan kutsumustehtäväänsä. Kahvia ei tosin ollut eikä maitoakaan, joten minun piti käydä kaupassa. - Se ei vielä ole avannut, ajattelin ja jatkoin uniani muutaman tunnin.

Noustuani ylös puin farkkuni, solmin tennareitten nauhat ja heitin mustan hupparin ylleni. Siilitukan suojaksi laitoin harmaan lippiksen ja lähdin kauppaan kypäröitynä ja valmiina kohtaamaan ulkomaailman. Ilma oli syksyisen kirpeä, ja arvelin sumun verhonneen kerrassaan ihanan väriloiston. Alakuloisuus valtasi minut, kuten aina syksyistä kuolemaa kohdatessani.

Pääsin pian asuntooni kahvin, tupakan ja lehden ääreen. Ensiksi selasin työpaikkailmoitukset. Huomasin tarjontaa töistä olevan runsaasti. Hotellisiivoukseen haettiin fiksua ja luotettavaa, vähintään kahdeksantoistavuotiasta tunnollista henkilöä. Kielitaito olisi suotavaa tässä työssä. Kokoaikatyötä lupasi ilmoittaja. Näpyttelin työhönottajan numeron. Puhelimeen vastasi kiivaan oloinen naisihminen. Esittäydyin ja kerroin kiinnostuneeni heidän ilmoittamastaan paikasta. Sain kuulla, että kyseessä olisi kaupungin keskustassa sijaitseva loistohotelli, joten sinne ei voinut palkata ketä tahansa. Kerroin koulutaustani ja sen, ettei siivouskokemusta valitettavasti löydy. Tästä kiivas nainen langan päässä ei välittänyt, vaan pyysi minua käymään työhönotossa ensi viikolla. Sovimme tarkemman ajan, mikä oli helppoa, sillä kalenterini oli tyhjä, vielä ainakin. Puhellessaan nainen vähän lauhtui ja sanoi olevansa onnellinen, että näitäkin hommia fiksut, nuoret ihmiset tulevat hoitamaan. - Töitä kyllä riittää, nainen nauroi nyt jo iloisesti. - Kiitoksia ja näkemisiin, sanoin ja suljin puhelimen.

Sytytin tupakan ja jatkoin kahvin juomista lehden parissa. Olin onnellinen. Käytännössä olin tuon paikan jo saanut. Ilman rahaa en ala elää. Enkä halua elää vanhempieni avustuksilla. Tämän kämpän vuokratakuiden maksaminen saisi riittää. Selailin hajamielisenä kulttuurisivuja ja koulutusosiota. Mieleni eksyi opiskeluun. Osa ystävistäni ja muista pääsykoekirjoja keväällä lukeneista olivat nyt saaneet paikan yliopistosta. Paras ystäväni Kainuusta, Antti, oli myös muuttanut Helsinkiin. Hän opiskelee lääketiedettä. En ollut pitänyt häneen pitkään aikaan yhteyttä. Kesä ohittaa ystävykset ja ystävyyden helposti. Päätin tekstata hänelle ja ehdottaa treffejä seuraavalle päivälle. Huomenna olisi perjantai. Kirjoitin viestin, johon sain pian vastauksen. Antti oli iloinen Stadiin muutostani ja halusi tavata minut huomenna ehdottaen yöelämään tutustumista. Sovimme treffit Stockmannin kellon alle puoli kolmeksi. Olisipa Antti vielä iloinen, jos mullekin löytyisi tyttöystävä.

Mietin tekstaria ja Anttia. Itsekin olin iloinen, kun taas näkisin häntä. Tälle päivälle minulla ei olisi muuta tekemistä kuin lähteä tutustumaan tähän Stadiin. Minähän olen nyt stadilainen ja jokaisen sellaisen on Stadinsa tunnettava. Join kahvin loppuun, nielaisin paniikkihäiriötä estävän pillerin ja lähdin.

Syksyinen Helsinki tervehti väreillään voimakkaasti. Kaupunki ei ollut luotaantyöntävä mutta sen sisälle olisi selvästi vaikea päästä. Olin harhaillut keskustassa monta tuntia. Tutustunut Kiasmaan. Ostanut tupakkaa Stockmannilta. Kävellyt Senaatintorin poikki. Ajanut metrolla Kaisaniemestä Kamppin. Kävellyt Annankatua, ja kuin sattumalta - siinä se oli! En muistanutkaan osoitetta oikein. Siksi se ei ollut Yrjönkadulla. Klubi aukeaisi vasta kymmeneltä. Tuonne menisin jo tänään. - Nyt pitää mennä pukeutumaan, ajattelin. Minua kiinnosti. Kiinnosti tavattomasti. Olenhan utelias ja tämän haluan nähdä.

Saapuessani lyhyen metromatkan jälkeen mielestäni kauas kaikesta olin kuitenkin edelleen Helsingissä ja pian kämpässäni. Kello oli jo kuusi. Hain vielä lähikaupasta muutaman oluen ja aloin valmistautua iltaan. - Pitää tänä iltana olla kunnolla, sillä tapaan huomenna Antin, järkeilin. Krapulassa on kaikki väärin ja vaikeaa. Kaadoin oluen tuoppiin, istahdin alas sohvalle ja sytytin tupakan. Jännitti mennä. Join oluen loppuun nopeasti ja kaadoin toisen. Ja menin suihkuun. Enää ei jännittänyt niin paljoa.

Aloin pukeutua. Tummansiniset ja väljät farkut jalkaan. Minimalistinen musta T-paita päälle. Tennarit. Välillä kolmas olut. Millaisia ne ihmiset siellä ovat? Entä jos joku ryöstää? Syksyinen ilta läheni, ja kello näytti kahdeksaa. Hienoisessa humalassa päätin lähteä metrolle ja keskustaan kuitenkin. Olin aika avoimella ja uteliaalla mielellä.

Perillä mustaruutuinen lattia ja huumava musiikki. Paikka on ihmisiä täynnä. Tilaan oluen ja istun tuntemattomien seuraan. Juon lasini puolilleen ja tunnen miten oloni muuttuu lämpimäksi. Kietoudun alkoholin pehmeään syleilyyn. Nautin olemassaolostani ja odotan suurta tapahtuvaksi! Joku pyytää tanssimaan. Kieltäydyn ja haen lisää juotavaa. Unohdan muut muistaessani itseni paremmin. En ole enää kotonani kotoisasta olostani huolimatta.

Muut pöydästäni lähtevät, sillä minä en lähde heidän pöydästään. Minua pyydetään jälleen tanssimaan shakkiruudukolle. Tällä kertaa suostun. Minulla on siihen hyvä syy. Menemme moukkien sekaan. Hän on melkein kuin lähetti, sillä hän tuo uutisia. Tällä kertaa ne ovat toivottuja. En halua olla hänen ratsunsa, joten otan itselleni kuninkaan roolin.

Seuraavana aamuna herään hätkähtäen. Pelästyn todellisuutta, jota minun on vaikea tavoittaa. Olen nukkunut eilen tapaamani ihmisen kanssa. Hän nukkuu vielä. Jätän viestin hänelle ja toivon saavani vastauksen siihen tekstiviestillä, sillä muistan tapaamiseni Antin kanssa, joten minun on lähdettävä enkä halua herättää häntä. Menen suihkuun puoleksi tunniksi ja lähden puolta kolmea osoittavan kellon alle Aleksanterinkadulle odottamaan Anttia. Haluaisin mennä piiloon iloitsemaan! Näen Antin, ja jatkamme matkaa Forumissa sijaitsevaan pieneen kahvilaan, joka toimii elokuvateatterin yhteydessä. Otamme oluet.

Antti kertoo opinnoistaan lääkiksessä; sillä on alkanut ne hyvin. Kauhea stressi sillä on. Saan tekstiviestin, joka lupailee kaunista. Alamme heti puhua tämän illan suunnitelmista ja sanon, että en pääse. Mun suunnitelmiini on tullut muutos ja hymyilen enkä katso Anttia silmiin. Antti riemastuu ja kärttää lisätietoa. Treffitkö? Millainen tyttö? Missä sä tapasit sen? Tuo se joskus meille! Vastailen Antille kultani olevan kaunis, tavallaan. Lupaan kuitenkin kertoa kaiken sitten myöhemmin.
Tulin takaisin kämppääni kuuden aikoihin. Oli jo pieni kiire. Minun pitäisi olla senaatintorilla kahden tunnin kuluttua. Kävin nopeasti suihkussa. Pakkasin reppuuni tarpeeksi vaatteita, sillä en olisi lähiössäni muutamaan päivään. Puin itseni uskollisesti mustiin reisitaskuhousuihin ja mustaan neuleeseen. Ehtisin hyvin. Hain muutaman olutpullon ja ajattelin tyhjentää ne. Sytytin tupakan. Olin aivan huumaantunut onnesta. Tältäkö tuntuu rakkaus? En ennen ollut tällaista kokenut. Tämä on jotain toisenlaista.

Hän odotti mua keskellä Senaatintoria. Hän kysyi, onko mulla tarpeeksi vaatteita mukana. - Siellä voi tulla kylmä, syksy on aika pitkällä ja mun kämpässä on aika huono lämmitys. Vastasin kaikkea olevan. Repussa oli myös muutama pullo hyvää viskiä, lämmikkeeksi, mutta sitä en kertonut hänelle. Ajattelin yllättää hänet.

Kävelimme vanhaa kapeaa katua pitkin kohti kauppatorin Suomenlinnan lauttaa. Katu oli aivan hiljainen. Vain meidän molempien repuista kuului tekstiviestin merkkiääni. Kaivoimme puhelimet repuistamme ja luimme viestit. Vanhempani ilmoittivat minulle, että olen sairas ja että he eivät halua pitää vähään aikaan minuun yhteyttä. Hän oli myös saanut viestin vanhemmiltaan, vastauksen, he kertoivat hänen olevan luonnonvastainen iljetys. Katsoimme toisiamme silmiin ja nauroimme. Jatkoimme matkaamme ja käännyin häntä vasten ja nostin käteni hänen hartioille. Halasin, tunsin hänen karhean parransängen poskeani vasten ja annoin hellän ikuisen suudelman.

Kommentoi jutun aihetta

Sinun tulee kirjautua sisään voidaksesi aloittaa uuden keskustelun

Ei vielä tunnusta? Liity nyt!