AIDS kosketti

  • Näkökulma
  • Näkökulma
  • JuhaniV
  • 16

AIDS kosketti 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvun puolella homoja ja heidän läheisiään hyvin kipeästi. Ystäviä ja tuttuja alkoi sairastua ja kuolla yhä tihenevään tahtiin.

Tänään alkava Jonas Gardellin kirjaan perustuva tv-sarja sai minut muistelemaan tuota pelottavaa aikaa, jolloin AIDS tuli maailmaan tuntemattomana uhkana erityisesti homoja kohtaan.

Opiskelin 70-luvun puolivälissä Münchenissä. Suomesta kanssani oli opiskelemassa kahdeksan kolleegaa. Olin siihen aikaan vielä kaapissa työpaikalla ja myös useimmille tuon ryhmän jäsenille. Löysin nopeasti tieni paikalliselle homoklubille, jossa mm. saksan kielen taitoni vuoksi sain nopeasti monta ystävää. Kolleegani pitkästyivät hotellissa ja potivat koti-ikävää. Minulla oli sitävastoin menoja vaikka joka ilta kun vain opiskeluiltani pystyin. Joku oli pyytämässä oopperaan, toinen vaeltamaan vuorille ja kaikkea siltä väliltä. Toki minäkin podin koti-ikävää, koska mieheni odotteli Suomessa. Puhelinlaskut olivat melkoiset.

Tutustuin Münchenin homoklubilla muiden muassa sympaattiseen nahkamiespariin, Karliin ja Gunteriin. He tutustuttivat erään kolmannen homomiehen lisäksi minut Münchenin homomaailmaan aina homosaunoja ja kruisailupaikkoja myöten. Opin tuntemaan myös heidän omaa sukuaan ja erityisesti Günterin sukua. Karl suunnitteli työnään huipputeknologiaa. Gunter oli pankkialan erikoisosaaja, joka oli nuoresta iästään huolimatta ammatillisesti merkittävässä nousukiidossa.

Pitkän suostuttelun jälkeen he tulivat käymään myös Suomeen, joka etukäteen heidän mielestään oli paikka maailman reunalla, jossa ei ole mitään. Kävimme Suomea läpi etelästä pohjoiseen. He ihastuivat lopulta tähän maahan.

Pidimme keskenämme vuosia tiiviisti yhteyttä. München oli minun ja mieheni yksi mieluisimmista lomakohteista, kuten se on edelleen tänä päivänä. Erään kerran olimme jälleen tulossa lomalle Müncheniin. Laskeuduimme Hitlerin rakennuttamalle Riemin lentokentälle kuten aina ennenkin. He olivat aina meitä vastassa yhdessä. Tällä kerralla meitä vastaan tuli vain Karl. Kysyin autossa, että missä Günter on. Hän vastasi suoraan, että Günter on sairaalassa. Hänellä on AIDS. Tuo pelottava sairaus oli ollut jo maailmassa ja siitä kirjoitettiin avain kamalia asioita. Karlin ilmoitus tuntui, kuin halolla olisi lyöty päähän. Olimme loppumatkan heidän kotiinsa aivan hiljaa. Jouduin pidättelemään itkua koko matkan.

Menimme mahdollisimman pian sairaalaan tapaamaan Günteriä. Muistan erityisesti sen, että hänellä kädet olivat ristikkäin peiton päällä merkkinä siitä, ettei hän halunnut itseään koskettavan millään tavalla. Me bakteereinemme olimme hänelle vaarallisia. Günterin sairaus oli edennyt AIDSiksi. Jäntevä ja hyvinvoipa nuorehko mies oli kuihtunut lähes nahkaksi ja luuksi. Ääni oli edelleen hänen äänensä, mutta koko muu olemus oli muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Kuulin Karlilta jälkeenpäin, että Günter ei ollut pystynyt kävelemään pitkään aikaan, koska jalkapohjan ihon alla oleva rasva oli hävinnyt ja sen pehmentävä vaikutus oli poissa. Luut osuivat nahkan läpi suoraan lattiaan.

Se oli viimeinen tapaamisemme Günterin kanssa. Hän kuoli pian matkamme jälkeen. Muistan vieläkin hänen katseensa hyvästellessämme. Kumpikin tiesi, että me emme enää koskaan tapaa.

Karl hoiti Günteriä koko hänen sairautensa ajan ja huolehti kaikista asioista. Ainoan kerran, jolloin näin Karlin osoittavan tunteitaan oli kun tulimme sairaalan puutarhaan. Silloin hän puhkesi itkuun. Emme siinä tilanteessa pystyneet juurikaan lohduttamaan häntä, vain olemaan hänen lähellään.

Emme päässeet Günterin hautajaisiin. Sytytin työpaikalla huoneessani kynttilän hänen muistokseen sillä hetkellä kun hänet haudattiin Münchenissä.

Tapasimme Karlin vielä muutamia kertoja sen jälkeen. Olimme auttamassa kodin järjestämisessä ja tavaroiden muuttamisessa. Heiltä vietiin suvun haltuun huomattava suomalaisten postimerkkien koelman sisältävä kassakaappi. Kokokelman Günter oli perinyt isältään. Kun toimme kassakaappia autoon, 11-kerroksisesta tornitalosta tuli monia ihmisiä ulos esittämään Karlille surunvalittelut. Se oli hyvin koskettavaa. He olivat olleet tuossa talossa erittäin suosittu pariskunta.

Jonkin aikaa sen jälkeen kun Günterin asiat oli saatu järjestykseen, Karl sairastui ja kuoli AIDSin aiheuttamaan sairauteen. Emme saaneet suvulta kutsua hautajaisiin. Surimme hiljaa mielessämme Suomessa.

***

Samoihin aikoihin tuli useita tietoja Saksasta, että siellä tutuiksi tulleet nuoret miehet olivat sairastuneet. Samankaltaisia tietoja tuli tutuistani muualta maailmasta. Lyhyenä aikana kuoli useita ystäviämme ja tuttaviamme ulkomailla. Soitin joulua ennen Mexico Cityyn, jossa tiesin nuoren ystävämme saaneen myös tartunnan. Hän oli moneen kertaan kysynyt minulta, josko tietäisin mitään parannuskeinoa. Todella koski kertoa tälle parikymppiselle nuorelle miehelle, ettei rokotetta tai lääkettä ole saatu kehitettyä. Hänen siskonsa vastasi puheluuni ja totesi heikolla englannillaan: "He live no more." Sen puhelun jälkeen olin akuutissa kriisissä. En halunnut kaataa tuskaani mieheni niskaan, joka osasi ottaa nämä traagiset asiat minua neutraalimmin. Hain ammattiauttajalta kriisiapua.

***

AIDS-epidemia vaikutti meihin suoraan ja voimakkaasti. Menetyksiä tuli useita vielä noidenkin tapahtumien jälkeen. Se oli meille myös kasvun paikka. Suhtautuminen elämään ja kuolemaan on muuttunut. Samalla epidemia nosti esille kanssaihmisissä sitä likaista pohjamutaa, mitä ei haluaisi nähdä koskaan.

Asiaan syvemmin menemättä arvelen, että AIDS-epidemia toi homoyhteisöissä myös esille myönteisiä puolia, kuten tarpeen välittää läheisistä. Yhdessä selviäminen onnistuu paremmin kuin jättää sairaat yksin.

16 kommenttia

Kiitoksia tuosta jutusta. Kommentoin asiaa siltä kannalta, että oma kokemukseni on vähän päinvastainen. Laajasta pre-1983 tuttavapiiristä (Saksa, P-A) huolimatta sairastumisista ei tullut tietoja. Saatoin osan verifioida, loput sattuman kautta. "Jesus wept, säkin siis elossa ja kunnossa.." Syyksi en näe muuta kuin sen, että poden totaaliaversioita kaikkeen von hinten -tyyppiseen. Ja tämä karsi tehokkaasti lähemmän tuttavuuden von hinten -hakuisten suunnalla, usein henkeen "häivy äkkiä" tai miedommin "see you later". Ja tarttuvuus muitten reittien kautta on huono.

Toki tauti on riipaissut. Läheinen ja lojaali alaiseni, sektoripäällikkö mediatalossa, menehtyi lyhytaikaisesti sairastettuaan 1991. Sittemmin kuulin, että oli ollut dg:stä tietoinen vuosikausia, muttei halunnut seurantaa. Nimeäkään ei tässä, koska sukunsa ilmoitti ihan muusta dg:stä, kun firman seppelettä kävin laskemassa. Suomalaisessa muistojuhlassa Helsingin katolisessa kirkossa ei ollut väistödg:n tarvetta. En ollut paikalla, kun olin siellä varsinaisessa, mutta kerrottiin laajasta saattojoukosta, jonka suru oli aitoa. Ja varmaan myös oma tulevaisuus mielessä.

Kommenttia muokattu: 27.01.2013 klo 09:21
Parisuhde voi toimia suojana. Näin voisi sanoa ainakin minun/meidän tapauksessamme. Ei ole tarvetta hyppiä sängystä sänkyyn.

Olimme Yhdysvalloissa käymässä täsmälleen siihen aikaan kun AIDS lähti siellä liikkeelle tuhojaan tekemään. Muistan kuinka hämmästyneitä olimme menosta siellä silloin. Kävimme esimerkiksi New Yorkissa kymmenkerroksisessa Man's Country -nimisessä homosaunassa. Siellä oli osastoja joka makuun. Toki osana laitoksen palveluita ylimmässä kerroksessa oli laadukas kuntosali, jossa oltiin urheiluvaatteissa. Mitään säpinää ylimmässä kerroksessa ei sallittu.

Samaan aikaan kun AIDS:n leviäminen oli tullut jo täysin tietoon myös homopiireissä massiivisen ja ruman mediamyllytyksen seurauksena, kävimme Pariisissa sikäläisessä homosaunassa. Olimme yllättyneitä suojaamattomasta menosta siellä. Se aiheutti aikamoisen järkytyksen.

Niihin aikoihin ystävämme USA:ssa alkoivat kertoa surullisia tarinoita tartunnan saaneista. He kertoivat auttamistyöstään, joka oli ajoittain henkisesti hyvinkin rankkaa. Tietoisuus siitä, että mitään ei voitu tehdä muuta kuin helpottaa sairastuneen elämää jollakin tavoin. Monella sairastuneella ei ollut rahaa, joten he saattoivat olla täysin homoyhteisön vapaaehtoisavun varassa.

Pienellä paikkakunnalla USA:ssa työskennellyt lääkärituttavamme kertoi hänen potilainaan olleen useita HIV-positiivisia. Diagnoosin hän joutui kuitenkin salaamaan (väärentämään) muulta henkilökunnalta ja omaisilta. Hän arveli, ettei tieto olisi pysynyt sairaalassa salassa. Seuraukset sairastuneelle olisivat saattaneet olla katastrofaaliset. Omaiset olisivat saattaneet hylätä hänet. Olisi nimittäin tullut julki HIV-diagnoosin lisäksi henkilön kenties salassa pitämä seksuaalinen identiteetti.

Toisaalta niin kotimaassa, kuin USA:ssa oli nähtävissä monen ihmisen vahva halu auttaa. He olivat heteroita ja homoja. He toimivat sairastuneita tukien. Nämä auttajat eivät tehneet toimistaan numeroa silloin, eikä myöhemmin. Edelleen tuosta työstä paljon on jäänyt tunnistamatta ja huomiotta vaikkapa mediassa ja jopa homopiireissä.

Vaikka HIV on ollut äärimmäisen traaginen asia homoyhteisölle, se on mielestäni toiminut myös myönteisesti kannustimena yhteiseen toimintaan ja yhteen hiileen puhaltamiseen. Yhdysvalloissa on viime aikoina edetty homojen tasavertaisten oikeuksien aikaansaamisessa ja yleisen mielipiteen taivuttamisessa massiivisen konservatiivisesta nykyisin yhä liberaalisoituneempaan suuntaan. Tuo kaikki on seurausta homoyhteisön toiminnasta yhteisten asioiden viemiseksi eteenpäin. Ilman sitä he siellä ja me täällä istuskelisimme edelleen kaapissa.