Kiitoksia tuosta jutusta. Kommentoin asiaa siltä kannalta, että oma kokemukseni on vähän päinvastainen. Laajasta pre-1983 tuttavapiiristä (Saksa, P-A) huolimatta sairastumisista ei tullut tietoja. Saatoin osan verifioida, loput sattuman kautta. "Jesus wept, säkin siis elossa ja kunnossa.." Syyksi en näe muuta kuin sen, että poden totaaliaversioita kaikkeen von hinten -tyyppiseen. Ja tämä karsi tehokkaasti lähemmän tuttavuuden von hinten -hakuisten suunnalla, usein henkeen "häivy äkkiä" tai miedommin "see you later". Ja tarttuvuus muitten reittien kautta on huono.
Toki tauti on riipaissut. Läheinen ja lojaali alaiseni, sektoripäällikkö mediatalossa, menehtyi lyhytaikaisesti sairastettuaan 1991. Sittemmin kuulin, että oli ollut dg:stä tietoinen vuosikausia, muttei halunnut seurantaa. Nimeäkään ei tässä, koska sukunsa ilmoitti ihan muusta dg:stä, kun firman seppelettä kävin laskemassa. Suomalaisessa muistojuhlassa Helsingin katolisessa kirkossa ei ollut väistödg:n tarvetta. En ollut paikalla, kun olin siellä varsinaisessa, mutta kerrottiin laajasta saattojoukosta, jonka suru oli aitoa. Ja varmaan myös oma tulevaisuus mielessä.
Parisuhde voi toimia suojana. Näin voisi sanoa ainakin minun/meidän tapauksessamme. Ei ole tarvetta hyppiä sängystä sänkyyn.
Olimme Yhdysvalloissa käymässä täsmälleen siihen aikaan kun AIDS lähti siellä liikkeelle tuhojaan tekemään. Muistan kuinka hämmästyneitä olimme menosta siellä silloin. Kävimme esimerkiksi New Yorkissa kymmenkerroksisessa Man's Country -nimisessä homosaunassa. Siellä oli osastoja joka makuun. Toki osana laitoksen palveluita ylimmässä kerroksessa oli laadukas kuntosali, jossa oltiin urheiluvaatteissa. Mitään säpinää ylimmässä kerroksessa ei sallittu.
Samaan aikaan kun AIDS:n leviäminen oli tullut jo täysin tietoon myös homopiireissä massiivisen ja ruman mediamyllytyksen seurauksena, kävimme Pariisissa sikäläisessä homosaunassa. Olimme yllättyneitä suojaamattomasta menosta siellä. Se aiheutti aikamoisen järkytyksen.
Niihin aikoihin ystävämme USA:ssa alkoivat kertoa surullisia tarinoita tartunnan saaneista. He kertoivat auttamistyöstään, joka oli ajoittain henkisesti hyvinkin rankkaa. Tietoisuus siitä, että mitään ei voitu tehdä muuta kuin helpottaa sairastuneen elämää jollakin tavoin. Monella sairastuneella ei ollut rahaa, joten he saattoivat olla täysin homoyhteisön vapaaehtoisavun varassa.
Pienellä paikkakunnalla USA:ssa työskennellyt lääkärituttavamme kertoi hänen potilainaan olleen useita HIV-positiivisia. Diagnoosin hän joutui kuitenkin salaamaan (väärentämään) muulta henkilökunnalta ja omaisilta. Hän arveli, ettei tieto olisi pysynyt sairaalassa salassa. Seuraukset sairastuneelle olisivat saattaneet olla katastrofaaliset. Omaiset olisivat saattaneet hylätä hänet. Olisi nimittäin tullut julki HIV-diagnoosin lisäksi henkilön kenties salassa pitämä seksuaalinen identiteetti.
Toisaalta niin kotimaassa, kuin USA:ssa oli nähtävissä monen ihmisen vahva halu auttaa. He olivat heteroita ja homoja. He toimivat sairastuneita tukien. Nämä auttajat eivät tehneet toimistaan numeroa silloin, eikä myöhemmin. Edelleen tuosta työstä paljon on jäänyt tunnistamatta ja huomiotta vaikkapa mediassa ja jopa homopiireissä.
Vaikka HIV on ollut äärimmäisen traaginen asia homoyhteisölle, se on mielestäni toiminut myös myönteisesti kannustimena yhteiseen toimintaan ja yhteen hiileen puhaltamiseen. Yhdysvalloissa on viime aikoina edetty homojen tasavertaisten oikeuksien aikaansaamisessa ja yleisen mielipiteen taivuttamisessa massiivisen konservatiivisesta nykyisin yhä liberaalisoituneempaan suuntaan. Tuo kaikki on seurausta homoyhteisön toiminnasta yhteisten asioiden viemiseksi eteenpäin. Ilman sitä he siellä ja me täällä istuskelisimme edelleen kaapissa.
Koskettaahan se edelleen. 1990-luvun puolivälissä jokin lääkeyhdistelmä meni myös täällä Suomessa oikein ja monia silloin HIV-positiivisia pääsi elämään sopivilla lääkityksillä ja elää edelleen, samalla kun muita vielä haudattiin.
Mutta:
Oliko reipas paneskelu sinne tänne ja siellä täällä ennen epidemiaa välttämättä "järkyttävää"?
Silloin kun antibiootit ja satiaisshampoo olivat se suurin huolenaihe jälkikäteen?
Homoilla on vaihtelevia elämäntapoja ja -tilanteita. Yksi voi nähdä käyttäytymisessä järkyttävyyttä, toinen ei. 80-luvun alussa julkaistiin näyttäviäkin kirjoja vasta-alkajille ja niissä ei kauhisteltu, vaan korostettiin mm lääketieteen keinoja. Kaikki kävi, mutta terveydestä piti huolehtia lähinnä siinä valossa, ettei levittänyt mitään - silloin tunnettua.
Hienon The Cockettes dokumentin tekijöiltä David Weissman ja Bill Weber dokumentti We Were Here (2011) epidemiasta, epidemian tuomasta yhteisöllisyydestä ja ennen kaikkea toivosta.
Dokumenti oli jokin aika sitten vielä kokonaisuudessaan Youtubissa, löytynee Netflixistä.
Järkyttävää minulle oli se havainto, että HIV-tartunnan riski oli täysin tiedossa oleva asia Pariisin matkan aikaan. Siitä ei kuitenkaan siellä tunnuttu välittävän yhtään mitään.
Ennen havahtumista HIV:n läsnäoloon tosiaan luotettiin siihen, että jos sai tippurin taikka kupan, niin vain antibioottipiikki pakaraan ja homma tuli kuntoon. Muista seksin kautta leviävistä taudeista, kuten klamydia yms. ei taidettu puhua kuin alan ammattilaisten kokouksissa ja kirjoituksissa.
Juuri ennen HIV:n ilmestymistä yleiseen tietoisuuteen, homopiireissä ainakin joissakin paikoissa maailmalla meno oli varsin raisua. Ei se tällaisesta "maalaispojasta" kovinkaan hyvältä näyttänyt. Pysyviin samaa sukupuolta oleviin parisuhteisiin oli varsin vähän kannustusta, taikka ei lainkaan.
Mennyt muoto otsikossa on sinänsä harhaanjohtava, uusi seksuaalinen vapautuminen on tapahtunut 2000-luvulla. Kehittyneet HIV lääkkeet ovat vain korvanneet antibiootit ja satiaisshamppoot. BB-kulttuuri on ihan oma ilmiönsä, jota voinee verrata 1970-luvun vastaavaan. Erona lienee se, että riskit tiedostetaan ja otetaan. Meno on aika raisua vieläkin - vaikka et olisi klubille sattumalta eksynyt maalaispoika.
Moraalikeskustelua ei ole epidemiasta käyty, miksiköhän? Kovinkaan hedelmällistä tuo keskustelu ei liene tänä päivänä, sillä todelliseen keskusteluun tuosta ajasta ja ylenpalttisen holtittomuuden - tai seksuaalisesta vapautumisen - kulttuurista voivat käydä ne, jotka osallistuivat siihen ja selvisivät siitä hengissä?
Jälkiviisastella aina voi. Kiinnostavampaa olisi tietää, mihin suuntaa oltaisiin menty, jos epidemiaa ei olisi syntynyt. Homojen vapautuminen oli ennenkaikkea homoseksin vapautumista, epidemian myötä tuli aika vakavoitua. Pysyvät parisuhteet ja yhteisöllisyys nousivat kunniaan, tosin vapaa seksi ei sulkenut näitäkään arvoja pois.
Takaapäin – von hinten – tekniikoiden markkinointi oli kovaa 1970-luvun lopulla ja 80-luvulla (ja sen jälkeenkin). Siivosin viikonloppuna kaappeja ja sieltä läytyi 1980-luvun alun alan lehtiä, mm. Honchoa ja muita. Vähän selasin niitä ja heitin kaikki roskikseen. Ei kiinnostanut. Mieltä kalvoi ajatus, että varmaan suurin osa malleista on jo kuollut aidsiin. Honchoa sai pitkään mm. Sokoksen lehtimyymälästä. ”Von hinten” –kuvamateriaali tuli Amerikasta. Eurooppalaiset lehdet ja filmit olivat aluksi jossain määrin toisenlaisia. Sitten kuitenkin vähitellen amerikkalaiset esimerkit omaksuttiin muuallakin maailmassa, ja amerikkalaiset kuvat levisivät. Ei ole montakaan homopornoelokuvaa, joka ei pursuisi tätä –von hinten –tekniikkaa. Niistä nuoret homot opettelivat seksitekniikoita. Kotimaista opetusmateriaalia ei ollut.
Amerikassa oli myös extreme-juttuja, ja nekin alkoivat levitä muualle. Amerikka on vapaa maa. Siellä keksitään kaikkea kivaa, mutta myös vaarallista. Alan huippu oli läntisellä Manhattanilla, teurastamojen alueella sijaitseva Mineshaft, jossa useassa kerroksessa oli palveluja joka makuun. JuhaniV, sielläkö kävitte? Oli vessoja joissa halukkaat asiakkaat voivat mennä lepäilemään kusirännin alle kuin suihkuun ja kaikkea muuta äärimmäistä ja asiakkaita riitti. Mineshaft suljettiin 1985. Sitten saksalaiset alkoivat tulla perässä. He veivät Euroopassa kidutus- yms. äärimmäisyysasiat huippunsa – ainakin alan lehdistä päätellen, mm. Toy (jota käsittääkseni tehtiin Ruotsissa).
Ehkä näistäkin asioista joskus kirjoitetaan historia ja mietitään yhteyttä aidsiin. Ehkä on jo kirjoitettukin. Netissä on paljon yksittäisiä artikkeleita.
Mineshaftista voi lukea Patricia Morrisroen Robert Mapplethorpe elämänkerrasta. Mineshaft liittyy oleellisesti valokuvaajan X-portfolioon, 1970-luvun lopun S/M kuviin. Yleinen vitsi asiakkaiden keskuudessa oli, ketä muita näit eilen, kuin Robert Mapplethrophen. Myöhemmin portfoliota selatessaan Mapplethrothe itki, miltei kaikki kuvatut olivat kuolleet Aidsiin. Mineshaftin ja Anvilin kaltaisten paikkojen yhteys epidemiaan oli ainakin se, että ne suljettiin Aids-paniikin aikaan kahdeksankymmentäluvun puolessavälissä.
Myös Marc Almond kertoo vierailustaan Mineshaftissa elämänkerrassaan - ensimmäinen yritys tyrmättiin laulajan silmämeikin takia. Myös Edmund Whiten City Boy on mitä oivallisin historiikki gay kultuurin kehittymisen ennen ja jälkeen Stonewallin.
Hieman tuntemattomammaksi on jäänyt kirjailija, toimittaja ja historoitsija Jack Fritscher, joka on erityisesti erityisesti perehtynyt kirjaamaan ylös homohistoriaa, erityisesti nahkahomo scenessä. Tässä hänen koottuja kirjoituksia Mineshaftista.
Vaeltajalle, Mineshaft se ei ollut. Käymämme paikka taisi olla jollakin tavoin kuvailemaasi paikkaa hiukan kiltimpi, jos sellaista sanaa voi tässä yhteydessä edes käyttää. Tilaa mielikuvitukselle oli myös tuossa käymässämme paikassa. Siellä oli vankilaselli kaltereineen kaikkineen, rekka-auton tavaratila. Ne ainakin muistan. Saunoja oli useita. Paikka oli suosittu, eli porukkaa oli paljon. Muistaakseni se oli valkoisten paikka. Ainuttakaan tummaihoista siellä ei näkynyt.
Mielikuvitus yleensä on se villein paikka. Kylpyläkulttuuria arvioidessa pitää pitää mielessä se, että ihmiset toteuttivat fantasioita, ei painajaisia.
Hassua kyllä, se mikä oli seitsemäkymmentäluvulla hardcorea, on suurelta osilta laimennut vuosikymmenten saatossa. Vaikka äärimmäisyydet määrittelivät Mineshaftia (fisting/scat), yleisimmät tekniikat Jack Fritscherin haastatteleman Mineschaftin perustajan Wally Wallacen mukaan olivat suihinotto ja pano.
Toinen kurkistus aikakauteen "Gay Sex in the seventies"
Osanottoni, hyvä Aave. Puolisoni kuolemasti tulee kohta kaksitoista vuotta, suru ja surutyö helpottaa vuosien kuluessa, muuttaa muotoaan ja muuttuu ymmärtämiseksi, osaksi omaa ja toisen historiaa. Mitään oikotietä ei ole, tuo täytyy käydä kaikkien mutkien kautta.
Joo, tämä on ollut yksi pitkä vuosi. Nyt olen päättänyt lahjoittaa osan hänen esineistään Työväenmuseo Werstaalle pois minun silmistäni.
Elämä aids-potilaan kanssa oli pirunmoista: jos menet naimisiin, niin saat oikeudet kuoleman jälkeen, mutta sitä ennen olet omaishoitaja-paaria. Jos et mene naimisiin, niin sitä ennen olet henkilökohtainen avustaja ja sinua kohdellaan niin kuin prekaaria, muttet saa mennä naimisiin, etkä saa mitään oikeuksia.
Oikeudet = lesken eläke, oikeus jatkaa asumista samassa asunnossa. Minusta tosin tuntuu, ettei minusta olisi ollut samassa kodissa jatkajaksi ja se oli työsuhdeasunto muutoinkin.
Puolisoni kamppailu hiviä vastaan kesti poikkeuksellisen pitkään, hän sai sen 1990-luvulla. Silloin ei ollut tehokkaita lääkkeitä niin kuin nyt. Muistan sellaiset kuin AZT, Zerit, Crixivan, joihin kuuluivat ärjyt sivuoireet. Kuulemma nykyäänkin, jos tietää, että on saanut infektion, on esimerkiksi suorassa verikontektissa hiv-potilaan kanssa, niin kun menee suoraan Auroraan ja hakee itselleen AZT-kuurin, niin hiv hoituu sillä.
"Kuulemma nykyäänkin" -heitot näinkin vakavassa asiassa, kuten ihmisten terveys, eivät ole suotavia.
Käsitykseni mukaan estolääkityksen nappaaminen ei tapahdu näin yksinkertaisesti. Tiedän, että lääkitys on aloitettava 48 tunnin sisällä sen jälkeen, kun on joutunut altistuneeksi tavalla taikka toisella. Se millainen lääkitys määrätään, ei ole noin yksinkertainen asia.
Hiv-tartunnan hoito on kehittynyt epidemian lyhyen historian aikana käänteen tekevästi. Ajoissa todettu hiv-tartunta voidaan nykyaikaisella, oikea-aikaisesti aloitetulla viruslääkityksellä pitää hallinnassa erinomaisin tuloksin. Lääkkeillä viruksen määrä elimistössä saadaan laskemaan tehokkaasti, jolloin myös hiv-tartunnan saaneen riski siirtää tartunta eteenpäin pienenee oleellisesti. Hiv-tartuntaan ei kuitenkaan ole olemassa parantavaa lääkitystä. Hiv on muuttunut väistämättä tappavasta infektiosta vakavaksi krooniseksi, elinikäiseksi tartunnaksi, joka vaatii loppuelämän kestävää lääkehoitoa. Lääkehoito saattaa aiheuttaa tartunnan saaneelle huomattaviakin sivuoireita, eikä lääkettä voi unohtaa tai jättää ottamatta.
Tänäkään päivänä ei siis ole syytä vähätellä hi-viruksen tartunnan saaneelle aiheuttamia terveydellisiä, fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia haittavaikutuksia. Hiv-tartunta ei kantajalleen ole ”pikku juttu”. Sitä ei myöskään ole joissakin hiv-tartunnalle altistumistilanteissa henkilölle aloitettava hiv-estolääkitys (PEP).
PEP (Post Exposure Prophylaxis) -estolääkityksen tarkoitus on estää viruksen siirtyminen hiv-negatiivisen elimistöön. Hiv-positiivinen verikontakti tai seksialtistus (esim. suojaamaton yhdyntä tai kondomin rikkoutuminen tilanteessa, jossa yksi osapuolista on hiv-positiivinen) voivat olla aihe profylaktiselle lääkehoidolle. Lääkityksen aloittamisesta päättää aina vastaava infektio- tai sisätautilääkäri, jolla on hiv-lääkinnän tuntemus. Arvion tekemistä varten on annettava tarkka selvitys tilanteesta ja lääkäri kysyy myös hiv-tartunnan saaneen lääkehoitoon sitoutumisesta. Hiv-tartunnalle altistuneelle tehdään hiv-vasta-ainetesti, sillä estolääkitys on tarkoitettu hiv-negatiiviselle. Lääkäri tekee arvion tartuntariskistä ja sen perusteella arvioi, onko jälkiehkäisy syytä aloittaa. Lääkitys sisältää yhdistelmän kolmea eri hi-viruksen hoitoon tarkoitettua lääkettä. Lääkitys on aloitettava 48 tunnin kuluessa altistuksesta ja lääkehoitoon on sitouduttava kuukauden ajaksi. Mitä nopeammin hoito aloitetaan, sitä parempi. Henkilön, jolle PEP-lääkitys on aloitettu, terveyttä (mm. maksa-arvoja) seurataan koko hoidon keston ajan, jonka jälkeen hiv-vasta-ainetestit tehdään 3 kuukauden ja uudestaan 6 kuukauden kuluttua hoidon aloittamisesta. Profylaktinen lääkehoito saattaa viivästyttää serokonversiota, jolloin hiv-vasta-aineet voivat näkyä testissä vielä 3 kuukauden jälkeen.
PEP-lääkitys ei siis ole yleisesti käytettävissä oleva, ”helppo” ehkäisykeino hiv-tartuntaa vastaan, vaan sen aloittamista henkilölle on arvioitava tarkkaan. PEP ei ole vaihtoehto kondomin käytölle hiv-tartuntojen ehkäisyssä eikä turvalliselle seksille.
Tosiasia on se, että valtaosa uusista hiv-tartunnoista välittyvät henkilöiltä, jotka eivät ole tietoisia omasta tartunnastaan, ei niiltä, jotka ovat hiv-lääkityksen piirissä.
Lisätietoa hivistä, testauksesta ja turvallisemmasta seksistä saat Hiv-tukikeskuksen nettisivuiltahttp://www.hivtukikeskus.fi jahttp://www.miestenkesken.fi sekä puhelinneuvonnastamme (arkisin klo 10-15.30) numerosta 0207 465 705
