Suomeksi on äskettäin julkaistu sveitsiläisen Alain Clause Sulzerin romaani Väärään aikaan (Lurra Editions). Sen teeman kehittelyyn kuuluu 17-vuotiaan pojan selvittelytyö isänsä itsemurhasta pojan ollessa vielä hyvin nuori. Pojalle selviää vähitellen, että isä oli ollut homo. Kirjaa on esitelty ainakin Helsingin Sanomissa (29.3.12 C3).
Isän elämään ei tarvitse liittyä mitään itsemurhan tapaista dramatiikkaa, vaan piilossa ollut elämänalue voi tulla esille vahingossa, ulkopuolisten kertomana tai sinnikkään selvittelyn avulla. Suhtautumiseen "uutiseen" vaikuttanee ainakin jälkeläisen oma asennemaailma ja suuntautuminen. Jos esimerkiksi kaappihomoilla ilmeisen tavallinen homotorjunta on siirtynyt isältä lapselle, tilanne voi olla vaikeampikin.
Suomalaisessa julkisuudessa käsite sateenkaarilapset on käsittääkseni profiloitunut merkitsemään samasukupuolisten parien lapsia tai itsensä jo lapsena seksuaalivähemmistöön kuuluviksi mieltäneitä.
Samansuuntainen ryhmä ovat kuitenkin myös kaappihomojen lapset, joille havahtuminen isän elämän laajempaan kuvaan on ollut ehkä traumaattinenkin.
En tiedä, onko aiheesta koottu juttuja. Esimerkiksi menneiden vuosien Seta-lehdissähän on paljon tarpeettomasti unhoon jäänyttä.
Eettinen puoli asiassa on se, että jos henkilö itse elinaikanaan ei ole tullut ulos, ei postuumi outtaaminen liene oikein. Monimutkaisempi kuvio on, jos henkilö on kuitenkin homopiireissä ollut läsnä ja siellä verkostoitunutkin.
Ehkä usein on käynyt myös niin, että joku edellisen puolven tuttavapiiristä on lopulta päättänyt ottaa yhteyttä joko kertoakseen tai selvittääkseen, vieläkö vanha ystävä on elossa, jos mitään ei ole vuosiin kuulunut.
Paljon riippunee sen edellisen polven yhteiskunnallisesta asemasta. Ainakin kulttuuri- ja taidepiireissä HLBT-verkostoituminen näyttää olleen aika tavallista, samalla tiukkaa vaitioloa ulkopuolisten suuntaan soveltaen. Olivatko asianomaiset bi- ja homoseksuaaleja, ei liene kovin oleellista.
Aloin itse jo aikaa sitten selvittää vyyhteä, jonka lähtökohdaksi tuli sattumalta selvinnyt tieto siitä, että edellisen sukupolven läheinen ystävä olikin homo. Jo lapsena tiesin saaneeni kolmannen etunimeni tuolta pohjalta, ihan vain suuren kunnioituksen perusteella, oli sanottu. Vuosien mittaan selvittelystä tuli melkein sosiogrammi, johon lopulta liittyi myös kohtia urakehitykseen. Harmillista tietenkin se, ettei voi enää kysyä vaikkapa, että missä se proffa sut sitten iski - vaiko päinvastoin. Toisaalta tällainen keskustelu olisi ehkä ollut liian raskasta.
Suomessa on julkaistu harrastelijakäyttöön tarkoitettuja sukututkimusoppaita. Ehkä olisi tarvetta opastukselle siitä, miten selvität perheen lähihistorian ihmisten seksuaalisia suuntautumisia. Ilmeisesti hyvästä muistista on hyötyä. Tyyliin, eikös tämänniminen ollut se nuorimies valokuvana laatikossa vuodelta se ja se.. Tai kuka oli se ovella käynyt ja kylään pyrkinyt mies, jonka kanssa mentiinkin vain ulos keskustelemaan.
Äskettäisessä haastattelussa muuan nykypäivän HLBT-vaikuttaja viittasi siihen, että vielä "muutama vuosikymmen sitten" homot menivät naimisiin naisen kanssa ja saivat lapsia. Eli keskuudessamme elää kosolti kaappihomomiehiä perheineen. Ehkä heihin pitäisi myös vedota siinä, että jossain sopivassa vaiheessa suunnittelevat elämäntarinansa kertomista. Tai tekevät ainakin jotain postuumin tiedonhankinnan helpottamiseksi - ja sen estämiseksi, ettei selvittely vie harhaan. - Että älä nyt ainakaan luule, että sen torvensoittajan kanssa olisin mitään tehnyt...