Toisinaan kuulee esitettävän käsityksiä, että Suomessa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien asemaan liittyvän yhdenvertaisuuden edistyminen junnaisi jotenkin paikallaan - että juuri mitään myönteistä kehitystä ei tapahtuisi. Pessimistisimmissä puheenvuoroissa Suomen katsotaan hlbti-yhdenvertaisuusasioissa edustavan jopa takapajulaa.
Kehitys on kuitenkin ollut etenkin viime vuosina huimaa. Myönteisiä muutoksia näkyy niin lainsäädännössä kuin asenteissakin. Viimeisin isompi kuntoon saatettu asia on yhdenvertainen avioliittolainsäädäntö. Myös kaikenlainen moninaisuuden laajempi sisällyttäminen koulujen opetukseen on erinomainen asia.
Toki tekemistä vielä riittää; äitiyslain säätämistä koskeva kansalaisaloite hautuu vielä lakivaliokunnassa eikä uuden translain säätäminen näytä etenevän, vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuinkin kovistelee asiassa Suomea. Lisäksi asenteiden muuttaminen on iso savotta.
Toimittaisiinko kuitenkin vahvemmin ilon ja myönteisen kautta?
Tahdon2013-kampanja on hyvä esimerkki siitä, mitä voi saavuttaa myönteisellä lähestymisellä ja asiakysymyksiin keskittymällä. Kampanjassa nostettiin esiin tärkeitä asiaan liittyviä huomioita ja näkökulmia, mutta ei sorruttu esimerkiksi yleisellä tasolla suoranaisesti haukkumaan niitäkään tahoja, jotka vastustivat samaa sukupuolta olevien oikeutta avioliittoon. Keskityttiin edistämään parannusta vaativaa asiaa ratkaisukeskeisesti. Avioliittolain uudistus nähtiin mahdollisena ja sen ympärille syntyi myönteisyydestä voimaa ammentava kansanliike.
Toisinaan kuitenkin huomaa, että yhdenvertaisuuteen liittyviä kehitystarpeita tuodaan esiin vaikkapa syyttelemällä yhdenvertaisuuskysymysten edistämisessä vaisumpia tai suoranaisesti edistymistä vastustavia poliittisia ja muita voimia - sen sijaan, että kyseenalaistettaisiin asiakysymyksiä. Pahimmillaan kyytiä saavat jopa omassa haasteellisessa toimintaympäristössään yhdenvertaisuuteen liittyviä asioita edistämään pyrkivät.
Tällaisella asenteella toimivilta voi kysyä, että mitä kuvittelevat saavuttavansa?
Välillä vaikuttaa, että jotkut oikein haluavat rypeä uhriutumisessaan - että pyritään voimaantumaan suoranaisesta vihasta.
Mutta kuka haluaa olla samassa kelkassa vihaisen kanssa?
On aivan eri asia ampua tarkasti ja tiukasti alas virheellisiä argumetteja kuin rakennella linnakkeita ja ruiskia umpimähkään oletetun vastustajan suuntaan. Jälkimmäinen vain pahentaa puutteita keskusteluyhteydessä ja hautaa alleen konkrettiset asiakysymykset. Jos kokemusmaailmat eivät kohtaa, jää dialogi syntymättä. Sen sijaan toinen saa kokemuksen vaatimuksesta romuttaa kaikki tuttu ja toinen saa kokemuksen ymmärtämättömyydestä. Puhutaan kuplista. Erilaisissa todellisuuksissa elävät eivät ymmärrä toisissa todellisuuksissa eläviä, ja sitten esitetään vaatimuksia enempään kuin ihmisillä on valmiuksia.
Hedelmällisintä on yrittää ymmärtää sitä, miksi toiset ajattelevat jostain asiasta siten kuin ajattelevat. Sen jälkeen on helpompaa yksityiskohtien kautta ratkoa kipupisteitä. Jotta asiat muuttuisivat hlbti-vähemmistöille paremmiksi, on meidän itsemme rakentavasti selitettävä, kerrottava, opastettava - ja vain olla osa arkea. Meidän on yritettävä ymmärtää muiden todellisuutta ja osoitettava, että oikeasti kaikki ei ole muuttumassa eikä mullistumassa.
Jossain vaiheessa toki tarpeellisia uudistuksia on vain painettava läpi, mutta mitä tyhjentävämmin asia on keskusteltu pahki, sitä vähemmän ennakkoluuloja jää vellomaan asenteiden muuttumista haittaamaan.
Aina ei ole helppo muistaa, että ilon aiheita on sittenkin aika paljon.
Kun kesän pride-kausi alkaa olla täydessä vauhdissa, jätetään pride-kylteistä ja iskulauseista mieluiten pois eri tahoihin kohdistuva pilkka, viha, haukut ja syyttely - ja tuodaan ensisijaisesti esiin asiakysymykset ja rakentavuus, tarvittaessa vakavaan sävyyn, mutta asioiden edistymistä ja iloakaan unohtamatta.