Ensimmäisen oman kännykän hankin 90-luvun puolivälissä. Se oli silloin moderni NMT900-laite, Nokia 101 muistaakseni tyyppimerkinnältään. Koko oli laatua "mahtui taskuun, mutta pullotus oli aikamoinen". Sen akku kesti juuri ja juuri päivän, jos parikin pidempää puhelua päivään mahtui. Yöksi piti muistaa aina pistää se latautumaan. Ja aina muistinkin. Ja aina oli repussa laturi hätätilanteita varten.
Nyt on toisin.
Nykyisen puhelimeni akku kestää reilusti toista viikkoa, jos en liiku heikompien kenttien alueella tai käytä ylettömästi nettiä. En automaattisesti pistä vehjettä lataukseen. Ja tänään se sitten miltei tapahtui: olin lähdössä liikenteeseen ja huomasin puhelimen akun näyttävän yhtä palkkia.
Riitti tuo lataus sentään, mutta pidempi puhelu tai nettiyhteys olisi ehkä muuttanut kaiken. Olisin voinut pudota tietoyhteiskunnan ulkopuolelle. En tietenkään voi syyttää tästä kuin itseäni, omaa hajamielisyyttäni ja huolimattomuuttani. Onhan teknologia kuitenkin mennyt aimo harppauksia eteenpäin.
Ja nyt kuulen kuin kuulenkin tutun kysymyksen: "etkö osaa olla ilman puhelinta ja nettiä?"
Ei, en osaa. Niin se vain on, että aika monet asiat tulee hoidettua tuon pienen kapulan kanssa. Olen tavoitettavissa, pystyn hoitamaan tarvittaessa tiettyjä toimenpiteitä muutamalla palvelinkoneella, saan tarvittaessa yhteyden muihin ihmisiin jne. Lisäksi toimiva yhteys luo tietyn turvallisuuden tunteen, koska tiedän että esimerkiksi hätätilanteessa mahdollisuus saada apua on helpompaa.
Onko tämä tervettä?
En tiedä. Itse koen kuitenkin tällaisen enemmänkin osaksi nykypäivää. Vähän kuin tietokoneenkäytön perusteiden hallinta. Ei-niin-kauan sitten on ollut aika, ettei kirjoitus- tai laskutaidolla ollut niin suurta väliä. Sähkö tai juokseva vesi olivat asioita, joita ei edes osattu ajatella. Eikä ennen tulen keksimistä taidettu sitäkään kaivata.
