Päiväkirja minusta.

Oli pahin viikko pitkään aikaan. Terapian päättymisen sisäistäminen tuotti aika paljon tuskaa. Olin aika huonossa kunnossa koko viikon. Eilen sitten terapiassa käsittely vasta alkoi, ja helvetti että se tekee kipeää. On todella raskasta kokea menetyksiä toistensa perään. Se syö voimia paljon.

Onneksi sentään koulusta pääsin taas (ehkä) niskan päälle. Se helpottaa, kun on edes yksi stressinaihe vähemmän. Ja huomenna menen kahville kivan ihmisen kanssa! Toivon ainakin. Hän on todella kummallinen nuori nainen. En tiedä pidänkö häntä tyhmänä, ehkä vähäsen. Muuten oikein mukava. Puhuu ehkä välillä VÄHÄN liikaa, ja yleensä vain itsestään. Eikä osaa lopettaa. Katsotaan miten huomenna sujuu...

P.s. Tyttöystäväni on oikea unelma!

Aloitan ehkä jonkun nyrkkeilyntapaisen. Ehdotuksia otetaan avosylin vastaan, mikä laji olisi hyvä. Haluan kilpailla, vähän, ja käsilihakset. =) Kiitos! En sitten asu helsingissä, joten ei mitään "vain hesassa" juttuja.

...ja kaiken kukkuraksi terapeuttini kertoi tänään, että hän jää eläkkeelle suhteellisen pian. Juuri kun tuntui että solmut sittenkin ovatkin avattavissa! Nyt ei ole hyvä olla.

Kuinka yksin voi ihminen olla?

Koulussa olen. On hassu olo. En oikein tiedä kenen kanssa voisin jutella. On paljon asioita joista puhuisin mielelläni jollekin muullekin kuin terapeutille ja tyttöystävälleni.

On hassua, millaista suruprosessin läpikäyminen on. On vaikea puhua ja sanoa, että menettäminen sattuu, sillä kaikki ajattelisisvat, että onpa säälittävää, miten joku jaksaa aina vedota siihen jne. Tarkoitan, että aivan kuin jokaiselle surijalle olisi määritelty aika ja määrä, jonka saa käyttää suremiseen. Uskon että tömö vaatimus tulee niin sisältä kuin ulkoa, selviytyminen on ainoa oikea tie, ja paskat, jos heittäydyn sillalta, kierre jatkuu. En voi puhua kellekään muulle surustani, itkeä tietenkin voin, monellekin, mutta tuntuu, että samassa asemassa oleva puuttuu.
On kurja surra yksin.

En voi ilmaista suruani myöskään mitenkään julkisesti, tunnistettavasti esim. netissä, sillä sekin herättäisi ihmisissä tunnetta siitä, että yritän vain repiä kaiken irti ystäväni kuolemasta. Jos sanon häntä parhaaksi ystäväkseni, monet nauraisivat. Mutta minulle hä oli paras ystävä, ainoa jota kykenen ystäväksi nimittämään. Muiden silmissä se olisi säälipisteidn keräilyä, sillä en tuntimäärissä viettänyt aikaa ystäväni seurassa, toisin kuin monet vähemmän sydämeltään läheiset. Hän oli minulle läheinen ystävä, vaikka en hänelle olisikaan ollut niin tärkeä.

Nyt tarvitsisin juuri tätä ystävää, hänen kanssaan olisin jo puhunut kaiken läpi. Hänen kanssaan voisin puhua kaiken ja enemmän. Juuri häntä tarvitsisin, mitä tahansa tapahtuisikin.

Sinua muistaen,

Joanna.

Niin monta sanaa jäi sanomatta. Niin monta keskustelua käymättä. Enkä tiedä, onko sinulla yhtään parempi olla nyt, kuin elämäsi aikana. On monia tunteita ja ajatuksia, joita pyörittelen päässäni. On vaikeaa. On vieläkin vaikeaa.

Menetin ainutlaatuisen homo-ystäväni nopeasti ja kivuliaasti. Häntä jäivät monet kaipaamaan. Hän oli minulle ainut ystävä, jonka kanssa janksoin olla, jos olin kotikaupungissani. Ja muualla minulla ei oikein ole ystäviä. En tarkoita, että olisin yksinäinen, ei, onhan minulla rakkaani. Se on todella paljon. Mutta menetin hyvän ystävän, entisen luokkatoverini, ja vertaistukiryhmän. Keskustelimme ennen paljon mm. seksistä, todella avoimesti, ilman häpeää, mikä oli ihanaa. Tunsin, että minua arvostetaan sellaisena kuin olen. Häntä kiinnosti elämäni lepakkona, miten ympäristö on suhtautunut, monet asiat. Ehkä olin jollain tapaa esikuva, niin ylevältä se tuntui. Nyt, minulla on todellinen aukko sydämessäni, jonka hän on jättänyt.
On monia hetkiä, niin kuin nytkin, kun tekisi mieli soittaa ja pyytää:" Lähtisitkö tupakalle, on vähän tylsää?" Mutta niin ei voi enää tehdä. Niin ei voi enää koskaan tehdä.
Hänestä tuli tärkeämpi minulle näin myöhemmin. Kukaan entisestä kaupungista ei jaksanut muistaa ja soittaa, pyytää ulos tai jutella. Hän jaksoi, ja se tuntui hyvältä. Monia iltoja vietimme yhdessä, monia typeriä keskusteluja käävimme, monia hulluja hetkiä istuimme keinuissa ja poltimme tupakkaa ja joimme siideriä. Aina sitä mansikkaa.

Toivon, että jonkun tunnistaessa minut tämän kirjoituksen pohjalta, asiasta ei nouse meteliä. Eniten toivon kuitenkin kunnioitusta hänen muistolleen.

On kulunut aikaa. Viisi kuukautta tyttöseni kanssa tuli täyteen. Olen ollut todella onnellinentässä jo muutaman viikon. Terapiassa tosin pinnan alla olevat asiat vyöryvät ja usein tehden loppupäivästä itkuista ja hankalaa, mutta seuraavana päivänä olo on taas loistava. Ihmettelen tyttöni sietökykyä, itken hänelle TODELLA paljon. Ja joskus itkuni alkaa jostain mitättömästä. Huah. Olen kai hieman säälittävä. Mutta parasta seurustelussa on juuri se. Uskallan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni olla oikeasti jollekkin sellainen kuin olen. Puhun ja kerron ihan kaikesta, ei ole aihetta jota emme olisi jo kolunneet läpi, ja silti puhumista riittää aina. Olen onnellinen.

Mietin naispuolisia ystäviäni ja kavereitani. Minulla ei oikeastaan ole sellaisia, joille voisin uskoutua vaikkapa niinkin tavallisessa asiassa kuin sydänsurut. Ehkä siksi olen alkanut pitää elämää virtuaalimaailmassa, mitä erilaisimmilla sivustoilla.

Mutta ystävänikin, joka ensimmäisenä tulee mieleen, on ollut suhteessa kanssani. Eli voisin sanoa, että aina naispuolisen henkilön ja minun välilläni on jonkinlainen jännite. Se vaikeuttaa ystävyyssuhdetta aina. Ja koska useimmat tämänikäiset mieshenkilöt olen todennut erittäin epäkypsiksi, mietin, onko minulla mitään teitä purkaa itseäni. Terapeuttini on kesälomalla, ja olen aivan solmussa. Elämä tuntuu juuri nyt aivan liian hankalalta minulle.

Mutta kuinka ihmeessä näinkin moni-suuntautunut henkilö voi yleensäkään luoda minkäänlaisia "seksuaalisjännitteettömiä" ystävyyssuhteita? En tarkoita että ajattelisin jokaista vastaantulijaa potentiaalisena sänkykumppanina, en todellakaan. Mutta jos on onnistunut harrastamaan jonkinnäköistä "enemmän_kuin_ystävyys-suhdetta" liian monien kavereiksi luokiteltavien kanssa, kuinka helvetissä voin keskustella rakkauselämästäni? On tietenkin ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa, mutta kaukana he ovat fyysisesti minusta. Asuntojen välimatka on monta monta pysäkkiä.

Nytkin olen taas lähtöpisteessä. Tyttöni ei ole valmis kertomaan äidilleen, vaikka oli äsken aivan varma uskalluksensa riittämisestä. Olen maalaillut kuvia verkkokalvoilleni onnellisesta suhteesta, jossa minun ei tarvitsisi hiippailla taloon aina kaikkien muiden nukkuessa, ja elää kuin varas. Tunne siitä että tyttöni uskaltaisi kertoa, oli enemmän kuin tärkeä osoitus minulle siitä, kuinka tosissaan hän on. Nyt kun tämä onki epävarmaa, huojuu myös varmuuteni tyttöni tunteista. Ajattelen hyvin naivisti, mutta tunteilleni en voi mitään.
Kertominen äidille olisi aviolupauksen veroinen, tietyssä mielessä. Sellaiselta se ainakin tuntuu. Olen kai toivoton tapaus. Elämääni helpottaisi paljon kertominen, mutta en voi muuttaa tyttöni suhdetta äitiinsä. En voi pakottaa, enkä helpottaa hänen epävarmuuttaan.

Olen umpikujassa. En jaksa aloittaa selittämistä uudestaan ja uudestaan. Jos tyttöni voisi hetken elää kengissäni, kokea tunteen likkua äitinsä silmien alla ja hänen epäilyksensä niskassa, silloin hän ehkä ymmärtäisi.

En halua, mutta haluan.

Elämä on niin vaikeaa.

sinä

olet avuton

v a l u n

sor mi esiv äl e istä

tahraten lavuaarin

ymmärtäkää tai kärsikää.

On ihan tyhmää. Mä olen taas kipeä. Prkl. Oon nyt ollu koko kesäloman sairaana jollain tapaa. Voisi jo loppua.

Ostin uudet housut! Ne on aika keit. Rakas sano kyl että miten voin olla lepakko joka näyttää homopojalta. Sanoin että helposti. :) Housut on aika kivoja.

Eilen oltiin asemalla ja siihen tuli humalainen mies, joka ei kuitenkaan vaatetukseltaan näyttänyt kovin pitkään alkoholismia sairastaneelta. Sit tyttöni lainasi sille puhelinta että se voisi soittaa itselleen yösijaa. Se soitti moneen numeroon jotka se muisti ulkoa. Sit vihdoin joku vastas.
siit tuli sit vaan hyvä mieli.

Olin yötä tytölläni. Oli hauskaa, paitsi aamulla kun hän lähti töihin. =/ on kurjaa herätä yksin toisen sängystä. Mutta illalla oli hauskaa. =) paitsi yksi juttu. Ja aina kun niin käy, tyttöni on ihan säikähtänyt. Mutta se on vaan niin vaikeaa.Mutta kohta saadaan helpotus siihenkin, onneksi.

Tyttöni kysyi olenko onnellinen. Olin vain hiljaa, koska en halunnut vastata totuutta. Hän on ainut kenen saurassa olen onnellinen. Noin yleensä, ei, en ole onnellinen. Vaikka kaikki on todella hyvin. Mikään ei tunnu enää miltään. Ainoastaan rakaani seura saa minut tuntemaan jotain. Toivon etten koskaan "puutuisi" siihen, en tiedä mitä tekisin.

Mutta silti, ihan kaikesta huolimatta. Rakastan häntä.

On vaikeaa olla lepakko. Olisi helpompaa olla vain tylsä tavallinen kaduntallaaja, joka tykkäisi ihan tarpeeksi vastakkaisesta sukupuolesta. Mutta toisaalta olen onnellinen näinkin. On hienoa edustaa vähemmistöä, ja olla ylpeä siitä. En tiedä tulenko aina olemaan, jollain tavalla sukupuolisuuteni alkaa tuntumaan itsestäänselvyydeltä. En mahdu yleiseen naisihanteen muottiin, on vapauttavaa olla jotain muuta. Vähän päätöntä tekstiä.

Ymmärsin myös miten helppoa on olla fyysisesti sukupuolirooleista vapaassa suhteessa. Kumpi vain voi olla se "mies", jonka syliin pääsee lohdutettavaksi, tai se "nainen" ja heikko ja tunteellinen jne. Hyvin stereotypisesti ajateltuna. Yritimme tyttöni kanssa luokitella eri osa-alueittain toisiamme mieheksi tai naiseksi. Seksin kohdalla emme osanneet enää sanoa, kaikki muut menivät suht yksimielisesti ja helposti. Huvittavaa huomata. =)

huoh, voisin nukkua, huomenna rakkaalle yöksi <3

Turvaa vailla.

Ahneet silmät syövät nälkäänsä

sanojamme

kosketustamme.

Korvat kuulevat seinien läpi

kirjaimet kaikuvat pitkään.

Terävät kielet ehtivät askeleitten

edelle ja pysäyttävät.

Hengitys nopeana,

säikähtäen kaikkea

kuljen suojellen

sinua,

niiltä.

oma pieni typerä tekeleeni. En tiedä enää oikein sen paikkaansapitävyyttäkään. kärsikää, oi lukijat.