Päiväkirja minusta.

Vietin juhannuksen pienessä sievässä, mutta asiallisesti. Oli hauskaa hyvien tuttujen ihmisten kanssa, ja oman tytön kanssa on aina paljon mukavampaa ja turvallisempaa. Uskallan silloin itse rentoutua. Mutta iltaa pilaamaan tuli eräs mieshenkilö. Lähes kutsumatta hän elvistellen otti ja leväytti kaikki tavaransa (jotka eivät ole niin laillisia ja joita käytetään pään sekoittamiseen) keskeelle pihaa, autotie vieressä. Häpesin jo silloin.
Vihaiseksi kuitenkin minut tekivät hänen juttunsa. Miten joku voi olla niin ku***ää? Naista, ketä tahansa kohtaan? Koko hänen tarinansa sai minut kananlihalle. Ja osasin niin liittää kaiken kerrotun itseeni, kuinka minä olin joskus tuollaisen ihmisen teoista kärsivä. Oli niin paha olla hänen seurassaan. Ja myöhemmin hänen lähdettyä kaikki puhuivat kuinka hän on niin hirveä naistaan kohtaan, ja kuinka kukaan ei pidä hänestä. Siinä vaiheessa muidenkin seuruelaisten pisteet putosivat. Äsken he vielä olivat olleet niin hyvää pataa, mutta heti kun "arvostettu ******" on poistunut, voidaankin jauhaa pas***.

Olen vieläkin niin vihainen. Koko ihmiselle ja hänen liian avoimelle tyylilleen olettaa, miten kaikkia kiinnostaa hänen juttunsa ja kuinka kaikki oletettavasti ovat samaa mieltä hänen kanssaan. AARGH!

Noniin. Asiasta kukkaruukkuun taas.
Meihin kahteen. No tuota. Olen onnellinen ja rakastan. Jotenkin on vain niin vaikeaa ...olla tällainen kuin olen. Minulla on liikaa asioita, joita en haluaisi näyttää rakastamalleni. Ne satuttavat. En halua näyttää niitä jälkiä jotka jäävät yön pimeimmistä hetkistä. Ne satuttavat häntä.
Toisaalta. "Rakas! olet niin pikkuvanha! Huolehdit asunnosta ja töistä ja koulusta, vaikka on kesäloma! Ei sinun kuluisi VIELÄ..." Hän sanoi taikasanat. Ja oivalsin. taas minulla on kiire. Mutta en minä huolehdi, se on ... Se on sairautta. Minun on selvittävä. Minun on hoidettava kaikki hyvin ja jaksettava kaikki. Minun on ehdittävä ja pystyttävä. Ja sitten kaikki painaakin jo liikaa.
Ei tähän auta järkipuhe. On vain tunne, joka painaa ja ahdistaa. Ja kukaan ei voi auttaa. Ja sitten tulee turhautuminen ja muut tunteet. minä piilottelen tekojani ja kaikki on sitten taas hyvin.

Nyt kyllä painaa liikaa. Kovin pala oli ollut kertomassani, että olen mennyt huonompaan koko kevään. Mutta se on totta. Olen ihan hukassa. Äitkin kysyi. Enkä mä voinut myöntää mitään. Mun pitää vaan yrittää jaksaa.

Hyvää juhannusta kaikille!!!

On hieno fiilis, hetken, mutta nautitaan siitä sitäkin enemmän!

On vähän vaikea olo. Suuri askel tytölleni, kertominen äidille, tuntuu tuottavan liikaa surua ja pelkoa. Yritän tukea ja auttaa, mutta mun keinot tuntuu loppvan kesken. On niin kamala tunne kun aiheutan hänelle näinkin suuren ongelman. En tiedä mitä tekisin.

Toinen ongelmani on minä itse. Kuinka voin taas kerran olla tässä tilanteessa, että menen sairauteni kanssa takapakkia. En mä halua. Kaikki tuntuu taas niin täydelliseltä, multa ei puutu mitään, mulla on kaikkea, eikä mitään pahaa ole tapahtunut. Silti mä en jaksa, masentaa vaan. Tuntuu että on kaikkea, mutta jotain silti puuttuu. Sisältä tyhjä. Kaikki alkaa taas menemään harmaaksi, eikä mikään erotu mistään. Ja tyttöäni mä haluaisin suojella vaan niin kovin. En mä omilla tekemisilläni halua vahingoitta kaikkein tärkeintä. Miten mä voisin peittää vain kaiken, jotta tyttöni ei tarvitsisi kärsiä ja turhautua. Tyttöäni sattuu, ja se on kaikkein vaikeinta.

olin 10.5 kipeä, ja sairasvuoteessa jälleen.

Elämä olisi ihanaa jos olisin:
-terve
-saisin töitä
-saisin rahaa
-saisin sen asunnon

Ne on aika lailla järjestyksessä. Luulen vain että toiveet toteutuvat sen verran hitaasti, että ehdin turhautua useaan otteeseen. Elämä on joskus turhan hidasta.

Mutta rakkaus... Mä olen aivan pää pilvissä. Ymmärsin että mulla on käsissä jotain todella harvinaista. Tyttöni on saanut kuulla minusta kaiken, hän jaksaa kuunnella. Olen saanut kerrottua hänelle paremmin kuin terapeutilleni, mikä on oman pienen elämäni ketjureaktio ja miten koko homma toimii. Ja tyttöni ymmärtää! Hän jaksaaa kuunnella ja tajuta kaiken mitä kerron. Kukaan ei ole ennen kyennyt siihen. Olen niin onnellinen. Rakastan häntä.

On kummallista kun uusi asia vain asettuu paikoilleen ja löytää paikkansa omassa turhassa elämässäni. Oli se sitten muutos tai jonkun asia poisjäänti.
Myöskin elämäni ensimmäinen kerta, kun joku tulee(humalassakaan) ihmettelemään sukupuoltani tai seksuaalisuuttani. Vaikka olisi sisällä kuinka varma olo itsestä ja siitä että on oikeutettu olemaan juuri tällainen, on silti vaikeaa ja turhauttavaa selitellä itseään. Miksi sitä pitää tehdä? Ihmisten tarve lokeroida ja tehdä erot ja yhtäläisyydet sanoilla selviksi. Ei sitä muista tilanteessa, kun joku tulee kourimaan haarovälistä "varmistaakseen" löytyykö niitä tavaroita vai ei? Ja keskellä päivää, kukaan ei pysähdy, eikä auta. Pitääkö sietää kaikkea, ja mitä tilanteessa oikeasti voi tehdä?

Mut suhun mä alan tutustua oikeasti, tyttöni, oot jotain mitä en osannut odottaa, jotain paljon parempaa. Mä taidan rakastaa sua. En tiedä uskallanko vielä, mutta kohta ainakin. Oot jotain, jota olen odottanut ja odottanut, jo pitkään, liian pitkään. Kesti liian kauan, että löysin etsimäni. Löysin samalla lisää toista puolta itsestäni. Sitä puolta, joka on aina piilossa. Ja nyt sä voit rauhassa ja varomattomasti tutkia uutta puolta mussa, en oo ehtiny piilottaa sitä. Ole varovainen, pyydän.

<3

päivän biisi:puhelimesta kuuluva odotusmusiikki, klassinen

On niin pirun kipeä olo kuin olla ja voi. Buranalla selvitään. Kesä voisi jo olla täällä, ja kaikki hauskuus. Mutta ei. Makaan sängyn pohjalla yhtä hyödyllisenä kuin ameeba. Argh.
Euroviisuissa ei ole mitään muuta hyvää, kuin se että helsingin kadut täyttyvät sateenkaarikansasta. Ja joukkoon sulautuminen ois tavoitteena lauantaina, jos nyt vaikka paranisin. Nyt vain kaikki kynnelle kykenevät nauramaan Euroviisuille! Ja nauttimaan mitä parhaimmasta seurasta.

Ei elämää suurempaa uutista. Ikävä. Tylsää, aivan hemmetin tylsää. Elämä poissa raiteiltaan, kiitos Sinun. Mutta epävarmuuskin tuntuu jo vakiintuneen arjeksi. Odotan vain muutosta, johonkin suuntaan.

Paranen joskus, näkemisiin.

Kummallista, miten usein sitä törmää ihmisten kapeakatseisuuteen seksuaalisista suuntautumisista puhuttaessa. Miten se on nykymaailmassa mahdollista? Tuutin täydeltä tulee kaikkea mahdollista pornoa ja silti tosielämässä kukaan ei oikeasti osaa edes ajatella tai epäillä kenenkään olevan mitään muuta kuin hetero? On hieman vaikeaa gynellä kakistella että en mä niitä pilsuja halua syödä, kun ei ole tota raskauden aiheuttajaa pitkään aikaan tulossa lähelleni... Aargh. "Tule sitten uudestaan kun alkaa ne pojat kiinnostamaan enemmän." Eli en koskaan? Miten tuo on oikeasti mahdollista? Kyllä olisin tilannetta selittänyt, jos se ois antanut suunvuoron, mutta ei niin ei.

"Niin monet kerrat oon pettänyt itseni, leikkinyt, että mä olisin joku muu,
miks ei kukaan tuu ja pelasta mua pulasta, opasta oikeelle kadulle,
estä hukkumasta hulluuteen, pahuuteen,
kompastun, pohjaan uppoon, kastun läpimäräksi ja kun takas astun
valon nään, onko ketään, jäljellä, joka vois anteeksi antaa mun pienuuden
jos löytäisin uuden minuuden, tai sit ei, anyway.."
Mariska: En mä osaa

Anatheman Closer on nyt kyllä kova sana, on niin ikävä Sinua. Hei voisko joku nyt kelata 5 päivää eteenpäin, sillee tuplanopeudella? En jaksa odottaa viikonloppuja, että saan nukkua kanssasi ja piiloutua neljän seinän sisään. En enää loppuviikosta jaksa raahautua kouluunkaan, kun tiedän, ettet ole siellä. Olen nyt jo riippuvainen, vasta kuukausi takana? Pelottavaa. Mutta en mä jaksa ajatella, kestän kuukauden ja sitten on vapaus. Jaksan ehkä.

Let me sit right here.

hieman historiaa näin alkuun.

10.3. -07
"Ei se koskaan ole ollut vaikeaa myöntää omia tunteita itselleen, mutta ei tässä näin silti pitänyt käydä, että ihastun naiseen, varsinkaan sinuun, ystävään. Ei tällä tavalla, ei näissä olosuhteissa. Olet liian tärkeä, ja niin tietämätön tunteistani, en halua rikkoa mitään. Mitä ihmettä teen sinun kanssasi."

Mutta onneksi yritin. Nyt olen onnellisempi kuin koskaan. Saan olla kanssasi, saan luvallisesti pitää sinusta, vaikka sitten aivan liikaa. Tuntuu, että kukaan ei vain osaa iloita kanssamme, ympärillämme on harmaata ja vaivalloista. Ainoastaan sinun seurassasi osaan elää ja iloita. Tarvitsen sinut, en lääkkeitä enkä terapiaa.
ANGSTIA:(En jaksa ihmetteleviä ja uteliaita katseita, kun vain hipaisenkin sinua. Miksei ole paikkaa josssa olla rauhassa, huonetta, jonka voisi täyttää sillä iloisuudella ja välittämisellä, joka minussa on? En halua enää varoa puolestasi, suojella sinua katseilta ja ilkeiltä sanoilta, meistä puhutaan kumminkin.) Tyttöni on kaapissa, minä en. Ei toimi. Katsotaan nyt. *huoh*

OSTETAAN: piilopaikka ja valepuku.