Koulussa olen. On hassu olo. En oikein tiedä kenen kanssa voisin jutella. On paljon asioita joista puhuisin mielelläni jollekin muullekin kuin terapeutille ja tyttöystävälleni.
On hassua, millaista suruprosessin läpikäyminen on. On vaikea puhua ja sanoa, että menettäminen sattuu, sillä kaikki ajattelisisvat, että onpa säälittävää, miten joku jaksaa aina vedota siihen jne. Tarkoitan, että aivan kuin jokaiselle surijalle olisi määritelty aika ja määrä, jonka saa käyttää suremiseen. Uskon että tömö vaatimus tulee niin sisältä kuin ulkoa, selviytyminen on ainoa oikea tie, ja paskat, jos heittäydyn sillalta, kierre jatkuu. En voi puhua kellekään muulle surustani, itkeä tietenkin voin, monellekin, mutta tuntuu, että samassa asemassa oleva puuttuu.
On kurja surra yksin.
En voi ilmaista suruani myöskään mitenkään julkisesti, tunnistettavasti esim. netissä, sillä sekin herättäisi ihmisissä tunnetta siitä, että yritän vain repiä kaiken irti ystäväni kuolemasta. Jos sanon häntä parhaaksi ystäväkseni, monet nauraisivat. Mutta minulle hä oli paras ystävä, ainoa jota kykenen ystäväksi nimittämään. Muiden silmissä se olisi säälipisteidn keräilyä, sillä en tuntimäärissä viettänyt aikaa ystäväni seurassa, toisin kuin monet vähemmän sydämeltään läheiset. Hän oli minulle läheinen ystävä, vaikka en hänelle olisikaan ollut niin tärkeä.
Nyt tarvitsisin juuri tätä ystävää, hänen kanssaan olisin jo puhunut kaiken läpi. Hänen kanssaan voisin puhua kaiken ja enemmän. Juuri häntä tarvitsisin, mitä tahansa tapahtuisikin.
Sinua muistaen,
Joanna.
6 kommenttia
arkadas
9.1.2008 12:56
Voimia Sinulle tuohon suruprosessin työstämiseen... Ja jos jotenkin vain apua positiivisista ajatuksista löytyy niin www.positiivarit.fi olisi se osoite, josta kannattaa käydä etsimässä ainakin jonkin verran ajatuksia...
stellagrrrl
9.1.2008 13:09
sinun menetyksesi ja tunteesi ovat sinun ja vain sinun, vaikka ihmiset ulkopuolella niin usein kokevatkin oikeudekseen määritellä niitä sinun puolestasi. ihmissuhteen merkityksen laskemiselle ei ole yleispätevää kaavaa, kuten ei tunne-elämän käsittelyajallekaan. surevalla ei vain ole voimaa lähteä vastustamaan ympäristön painetta... uskon, että sureva on lopuksi aina hyvin yksin, koska kaipaamme erilailla. iloitse siitä, että voit itkeä ja puhua rakkaallesi. se on paljon.
martin
9.1.2008 16:28
Toivon, että et syyllistä itseäsi surusi tähden. Siinä ei ole mitään mieltä - minusta suuri osa ihmisistä näkee ja kuulee surun. Halaus!
sarita
9.1.2008 17:10
Kyllä sinä saat - ja TÄYTYY - surra ystävääsi!! Ei siitä kukaan voi sinua mitenkään syyllistää yhtään mistään.. Voimia ja halauksia !!
Splenetic
9.1.2008 22:25
Stellagirrrl on oikeassa; muut kuvittelevat tietävänsä miten ja kuinka kauan ja kenellä on oikeus surra jotakuta. Mutta he vain kuvittelevat. Ainoa, joka sen tietää, olet sinä itse. Tiedän, että tämä on klisee, mutta kyllä se useimmiten ennen pitkää helpottaa. Siihen asti.. yritä jaksaa, niin surusi, ajatustesi kuin niiden muidenkin kanssa.
*pitkä ja vakaa halaus*
Joanna
17.1.2008 18:55
Kiitos kaikille. Yllättävän monia jaksaa kiinnostaa. Tämä tuntuu nyt olevan ainoa paikka minulle purkaa tätä vyyhtiä.