Ystävälleni.

Niin monta sanaa jäi sanomatta. Niin monta keskustelua käymättä. Enkä tiedä, onko sinulla yhtään parempi olla nyt, kuin elämäsi aikana. On monia tunteita ja ajatuksia, joita pyörittelen päässäni. On vaikeaa. On vieläkin vaikeaa.

Menetin ainutlaatuisen homo-ystäväni nopeasti ja kivuliaasti. Häntä jäivät monet kaipaamaan. Hän oli minulle ainut ystävä, jonka kanssa janksoin olla, jos olin kotikaupungissani. Ja muualla minulla ei oikein ole ystäviä. En tarkoita, että olisin yksinäinen, ei, onhan minulla rakkaani. Se on todella paljon. Mutta menetin hyvän ystävän, entisen luokkatoverini, ja vertaistukiryhmän. Keskustelimme ennen paljon mm. seksistä, todella avoimesti, ilman häpeää, mikä oli ihanaa. Tunsin, että minua arvostetaan sellaisena kuin olen. Häntä kiinnosti elämäni lepakkona, miten ympäristö on suhtautunut, monet asiat. Ehkä olin jollain tapaa esikuva, niin ylevältä se tuntui. Nyt, minulla on todellinen aukko sydämessäni, jonka hän on jättänyt.
On monia hetkiä, niin kuin nytkin, kun tekisi mieli soittaa ja pyytää:" Lähtisitkö tupakalle, on vähän tylsää?" Mutta niin ei voi enää tehdä. Niin ei voi enää koskaan tehdä.
Hänestä tuli tärkeämpi minulle näin myöhemmin. Kukaan entisestä kaupungista ei jaksanut muistaa ja soittaa, pyytää ulos tai jutella. Hän jaksoi, ja se tuntui hyvältä. Monia iltoja vietimme yhdessä, monia typeriä keskusteluja käävimme, monia hulluja hetkiä istuimme keinuissa ja poltimme tupakkaa ja joimme siideriä. Aina sitä mansikkaa.

Toivon, että jonkun tunnistaessa minut tämän kirjoituksen pohjalta, asiasta ei nouse meteliä. Eniten toivon kuitenkin kunnioitusta hänen muistolleen.