Päiväkirja minusta.

Olenko pettynyt itseeni, omiin tunteisiini ja haluihini. Olenko hämmentynyt vedosta jota yhtäkkiä tunnen, vaikken haluaisi.

Herrasmies. Todellinen herrasmies, mutta se jokin. Ja nyt sen puuttuminen häiritsee, en vain voi elää ilman sitä. Se jokin on herkkyys. Pieni ripaus dramatiikan tajua, niitä pieniä hetkiä elämässä, kun tuntuu että tässä se on, tässä on kaikki. Ei ole muuta.

Ehkä kaipaan vain toista taiteilijasielua. Jokin pieni palanen tästä puuttuu. Ja nyt huomaan, en voi silti elää ilman. Pimeä puoleni yrittäisi niin kovasti parantua, ja nyt olen antanut kaikkeni.

Kuinka tästä voi jatkaa?

Jos jatkan, petyn, uudestaan ja uudestaan. Avaan itseni, olen auki, haavoittuvimmillani. Ja saan vastaani kiven, hengittämättömän, kylmän, kovan. Uudestaan, uudestaan. Saan kaiken ja enemmänkin, paitsi sen mitä tarvitsen. Kaipaako sitä aina jotain puuttuvaa palaa, oli se mikä tahansa ja kasvaako siitä palasta aina suuri ja painava?

Olen auki. Sattuu olla auki. Sattuu vielä enemmän sanoa se, selittää se, yrittää saada toinen ymmärtämään. Varsinkin kun samaistuminen ei onnistu. Sanat loppuvat, löytyy vain tyhjä kuilu joka erottaa. Ja se repeää suuremmaksi ja suuremmaksi.

Olen tässä pari päivää vääntänyt suht' pornahtavaa kuvamateriaalia koulussa, onpa hauskaa.. ^^ ohhoh... Naisen vartalo on niin kaunis, siitä voisi ammentaa inspiraatiota loputtomiin.

Semmonen kiva tyttö nyt mun elämäni polulle heti! En jaksa odottaa....

Vähän on sisin rauhoittunut kuohumasta. Saa nähdä, liekö tyyntä myrskyn edellä. Nyt taidetta tekemään.

Revitään auki kaikki arvet tuoreet kuin vanhat kaikki auki silmien eteen katsotaan likaista menneisyyttä silmästä silmään kunnes se ei kuvota ei tunnu syyllisyys ei rauhaa tarjoa ei nyt ei koskaan

"arvet yksin täytyy kantaa
liinoihin kääriä, parantaa"

stella-korkokengät

Huh. En koskaan kuvitellut tekeväni tätä, kertovani näitä tunteita niiden aiheuttajalle. Ja tuntevani niitä uudestaan, osaavani nyt selittää. Nyt vasta tiedän sanat. Olen niitä sanonut niin monta kertaa että pahin terä on kulunut. Nyt vasta ne sanat ovat niin tuttuja että ne voi sanoa. Onneksi olen saanut niitä sanoa ihmisille jotka ovat jaksaneet kuunnella ja pystyneet ottamaan vastaan. Huh.

Pitäisköhän ottaa yhteys kaikkiin ihmisiin jotka on mulle jotain paskaa (tällä saralla) joskus saaneet aikaan, ja vaan kertoa mitä sillon ei jostain syystä voinut sanoa... Olisiko keveämpi olo, korvaisko se mitään, yhtään mitään? Voiko kukaan näistä ihmisistä koskaan ymmärtää, ja sitä kautta oikeasti katua tekojaan?

ja loppujen lopuksi, ketä se hyödyttäisi.

3n tunnin yöunien jälkeen tarvitsee ilmeisesti pari tuntia heräämiseen. Ehkä viiden tunnin unet olisi fiksumpi vaihtoehto.

Vieläkin valvon. Valvon ja odotan.

Parin kuukauden aikana olen antanut uuden mahdollisuuden ihmiselle kaukaa menneisyydestäni osoittaa olevansa kypsempi. Jostain syystä nyt eron jälkeen menneisyyteni on tullut kummallisella tavalla eteeni. Kuitenkin, tämä miespuolinen ihminen teki minusta tällaisen. Hän vahvisti tapojani toimia itseäni vastaan. Kesti vuosi parantua. Ja silti vanhoja ajatusmalleja ei pääse eroon. Siitä en syytä häntä, se on vain hänen aikaansaannoksiaan, työnsä jälki.

Tunteita meillä ei ole toisiamme kohtaan, ei muuta kuin kasvavaa lämmintä ystävyyttä. Aloin jo uskoa ja luottaa, turvautua ja avautua. Puhuin jopa menneisyydestämme, kerroin todella mitä hän sai aikaan. Terapeuttini kysyi, aikoisinko kertoa menneisyyden vaikutuksesta. Silloin ajattelin että se olisi liian kipeää, että olisi liian suuri riski sanoa, jos tulee loukatuksi. no, ei ollut.

Mutta ei hän tarpeeksi ole muuttunut. Olen menetetty tapaus, miestä en koskaan voi rakastaa niinkuin joskus pystyin, luottaakaan tuskin. Kaikesta kiittäkäämme heitä jotka tielleni osuivat liian varhain, tajuamatta tekojensa vaikutuksia.
Tässä nyt olen, elävänä, hengittävänä todisteena, joka osaa itse sanoa miltä tuntuu.

Blogia pukkaa.

Tuli vohdoin se kauan etsitty olo että haluan oman kämpän, itsenäistyä ja elää köyhää elämää. tässä pari vuotta vierähtänyt ihan tyytyväisenä kotona.

Kunhan nyt ton koulun saisin suoritettua. Pitäisi valmistua tässä keväällä, varmaan jää parista historian kurssista kiinni, kiitos tylsän opettajan, ei kiinnostanut käydä.

Sitten kun koulu olis ohi, sais tarpeeks tukia. Voisin pitää välivuoden ja tehdä töitä ja opetella elämään itsekseni. Mahdollinen viikonloppu-yötyöpaikka aukenee tässä, jos niikseen tulee, voisi olla mulle sopiva homma. 8)

Ainoa mutta on auto-hevonen yhdistelmä. Ilman autoa ei tallilla käynti onnistu, ilman hevosta en tarttis autoa. Hmph. Ehkä isi ostais? :) Hevostestanihan en luovu, sen verran tarpeellista terapiaa. Ja ne ihanat ihmiset jotka mua luotsaa tallilla ja muutenkin, oih, olen kuin vanhanajan kisälli, opettelen elämääkin siinä sivussa.
Talliyhteisö onkin ainut jolle en suuntautumistani ole ns. heti kättelyssä myöntänyt. Tämäkin ovi raottunee pian, yhdelle heistä jo kerroin erostani, kun kyseli exäni perään. Eipä asia vaivaa, ilmapiiri on sen tyylinen että kukin kertokoon asioita sen verran kuin haluaa. Ei kukaan pahemmin kysele, ainakaan liikaa.

Painoa on pudonnut 8 kiloa tässä parin kuukauden aikana, jotka tässä nyt on sekavasti mennyt. ja nyt on hormoonitkin sekaisin, maalari tuli taloon (kaverinin keksimä ihanan kuvaava kiertoilmaus) kymmenen päivää etuajassa... eikä ole mikään kiireinen, kestää jo toista viikkoa.... ja tämänkin bloggauksen kellonajasta voi varmasti päätellä unirytmistäni paljon. Olen tämän tytön takia valvonut öitä, mutta nyt kyllä ihan ilman "syytäkin" tulee öitä valvottua.

Chisu- Sama nainen<3<3<3

God is an astronaut - Coda

Viikko on yhtäkkiä kuin ilmaa. Mitään ei jäänyt jälkeen. Vain ajatuksia, jotka ärsyttävät kun niitä tajuaa pyörittelevänsä. Olisin onnellisempi, jos tämä olisi jäänyt tapahtumatta. en siksi että katuisin, vaan tämän hetken tunteiden takia. En halua itkeä perään enkä uhrata ajatuksia. Tuntuu että vaikka kuinka yritän ohittaa tämänkin ihmisen, se ei onnistu. Minuun jää jälkiä liian helposti.
Hänen herkkä tapansa koskettaa läpäisi välittömästi vähäisetkin suojamuurini.
Miksi, miksi aina uskon, luotan ja toivon niin paljon. Miksi ihastun niin helposti, miksi en ihastu kun kaikki olisi kohdallaan. Miksi tunnen väärän ihmisen kohdalla oloni niin hyväksi ja tunteeni niin oikeiksi ja ehdottomiksi.

En osaa olla yksin. Lause on soinut päässäni Hänen lähtönsä jälkeen. En osaa olla ajattelematta ketään. En osaa olla vain minä, yksin, sydän tyhjänä.

Tahtoisin lääkityksen tällaisia hetkiä varten. Varalle. Arki sujuu, juuri ja juuri, mutta ahdistus ei hellitä, yöt pelottavat ja päivisin ajatukset enteilevät illan unettomia tunteja.

Ajatukseni ja sydämeni ovat täynnä potentiaalia, jos nyt jostain elämääni ilmestyisi söpö tyttö, olisin myyty. Toisaalta on olo ettei sekään olisi oikein, etten ansaitsisi ketään. Miten voisin tukea toista jos pysyn itsekin pystyssä juuri ja juuri? Toisaalta tiedän saavani voimaa toisesta, siitä että elän jotain varten. Toisaalta tiedän toisen aina joutuvan kärsimään teoistani ja olotilastani. Jos en voi hyvin, ihan itsestäni johtuen, se valuu tahtomattakin ulos toisen aistittavaksi.

Enkä voi kuin odottaa, parantakoon aika haavat, kullatkoon muistot ja tuokoon eteeni ihmisen joka uskaltaa ottaa vastaan kaiken jonka voin antaa.

Kysyin niin suoraan tunteista, ja saan vastaukseksi järjellä ajateltuna viisaimman vaihtoehdon, en minä sitä halua kuulla! Argh. Pääteltävissä kuitenkin pientä torjuntaa.

Tuntuu niin typerältä. Milloin sinisilmäisyys kuluu pois? Kyynistyykö ihminen koskaan? Osaisinpa rakentaa kovan kuoren, siinä vaiheessa jäänmurtajia varmaan tunkisi ovista ja ikkunoista.

Voisiko joku valita mulle liudan kivoja tyttöjä ja sit mut eristettäis niiden kanssa autiolle saarelle ja sit voisin vapaasti ihastua kehen tahansa ja kaikki olis hyvin ja sit me tykättäis toisistamme kauheesti.

"ainoa, jolle tunnustan

en osaa olla yksin."

Kun vihdoin nyt kaiken sekavan tunteilun ja ajatusten jälkeen tunnen jotain oikeasti ja selvästi, se on turhaa eikä johda muuhun kuin ahdistukseen. Kun on vihdoin varma jostain. Nyt tekis pitkäaikainen maisemanvaihdos hyvää, kellään tarjolla?

Oma kämppä on kyllä pikkuhiljaa ajankohtainen. Nyt vasta oikeasti alkaa tuntua siltä että se olisi myös realistinen, jahka keväällä valmistun ja pääsen johonkin töihin. Sitten olen autonominen, vihdoin. Tunnen olevani enemmän kotona jollain ystävistäni tai vaikka tienpäällä, mutta en kotona.
Oh, nyt ulos.

Tein sen, kysyin suoraan. Nyt odotan pelolla vastausta. oih.

huh, onpa siitä aikaa.

Noh.

Suhde tyttöön katkesi vuosi takaperin, mutta kolmen kuukauden erossaolon jälkeen palasimme yhteen, kuin varkain. Kaikki kävi vahingossa, huomasimme pitävämme toisistamme liikaa ollaksemme ystäviä. Suhde parani todella paljon, ja olin vuoden onnellinen.

Nyt tyttöni lähti kuukaudeksi reissuun, aika yllättäen. Kaikki pienetkin säröt suhteessamme saivat valtavat mittasuhteeet kun ei voinut puhua mistään. Yksin pohdin kaikenlaista, ja tyhmänä menin sitten purkamaan näitä tuntoja netin välityksellä, ja erottiin sitten yhtäkkiä.
Kaduin pitkään, syyllisyys on kuvaavin tunne historialleni, tästä tuli yksi osa sitä.
Tapasin kiintoisan henkilön ja lohduttauduin, ehkä kostoksi, hänkin osa historiaani, tosin hyvin synkkä osa. Totesin kykeneväni heteroseksiin, mutten saavani emotionaalisesti mitään.

Sitten tapasin hänet.
Ja nyt olen pyörällä päästäni.

Erosta tyttöön on kuukausi, kauemmin?

Olen laihtunut kymmenen kiloa, valvonut öitä enemmän kuin nukkunut, syönyt lääkkeitä enemmän kuin ruokaa ja polttanut tupakkaa ja istunut auton kyydissä (vain huvin vuoksi) enemmän kuin koskaan. Olen elämäni kunnossa.

Sex-sex. Sukupuoli-seksuaalisuus. tällä hetkellä ei helppo asia ollenkaan. Juuri kun aloin pääsemään sinuiksi itseni kanssa, miltä näytän ja miltä haluan näyttää. Tsädäm, miehen kosketus tuntuukin hyvältä. Avarsi kyllä käsitystä itsestäni, ikävä kyllä toisen tunteiden kustannuksella.
Ja sitten hän. Olen itse tähän asti ajatellut pitäväni paljon enemmän naisellisista naisista, koska itse tunnen oloni hyväksi maskuliinisena. Salaa kotona on hauska tsippaloida HM:n tiukassa pyllyn yli ulottuvassa topissa, mutta en "julkisesti" käytä mitään vartalonmyötäistä. En koe peitteleväni esim. rintojani, korostan vain toisenlaisia piirteitä. Mutta hän.

Ensi-nais-ihastukseni neljän vuoden takaa. <3 voih. Silloiset tunteet jäivät lähinnä haaveilutasolle, hän oli kuin tavoittamaton salaisen ihailun kohde, en tuntenut häntä enkä tiennyt mitään hänen elämästään. Ja olisinko lopulta jopa saanut tietää että hän on jo varattu. Mutta. Ihastuin silloin unessa, ja miten vahvasti. Kun unien jälkeen näin hänet, olisin voinut valehtelematta pyörtyä. Hänen eleensä, silmänsä, ilmeensä, olin huumaantunut niistä kaikista. En tänä päivänäkään tiedä mikä kaikki hänessä oikein vetosi niin voimakkaasti että sama sukupuoli ei haitannut.
Vuosi sen jälkeen törmäsimme satunnaisesti kahviloissa, emme kuitenkaan koskaan niin että kumpikin olisi ollut ilman seuraa. Pidin häntä jollain tavalla hyvin vaarallisena, pelkäsin tunteitani, koska tiesin niiden heräävän kuin vahingossa pienestäkin virheliikkeestä. Joku hänessä kuitenkin edelleen kiehtoi. Usein hänen ystävänsä vihjailivat suoraankin halusta "tutustua" paremmin, mutta kieltäydyin aina seurusteluun vedoten.

Nyt sitten. Ilman mitään taka-ajatuksia, pelkoja, tai muistoja tapasimme, kahdestaan. Hieman yli viikko vierähti, aivan liian nopeasti, öitä odotellen. Kaksi ensimmäistä yötä muuttivat taas elämäni. Halu olla lähellä, pitää hyvänä, silittää ja pussailla muuttuivat tunteiksi, puhtaiksi ja selviksi. Ensimmäinen selvä tunne pariin kuukauteen tuntui niin viattomalta ja oikeutetulta.

Olemme puhuneet viikon kaikesta. Sain kuulla olevani toinen ihminen joka tietää näin paljon, mistä olin yllättynyt. Itse puhuin jos siltä tuntui. Olen jopa yllättynyt kuinka vähän oli tarvetta sanoa mitään, mutta ilmeisesti olen hyvä kuuntelemaan.
Ensimmäisen yön jälkeen tunsin vain suurta halua olla lähellä.
Hän suuteli toisena yönä, yllätyin siitäkin. Hän kertoi kuinka ihmiset usein säikähtävät hänen haluaan olla lähellä. Nauroin vain, itse olen mitä pahin läheisyysriippuvainen. Toisen yön jälkeen kysyin suoraan toisista ihmisistä, saavatko kaikki samanlaista läheisyyttä. Hän kertoi olevani erityinen.

Ja nyt. Kolmen aseman välimatka tuntuu järjettömältä. Öisin hän vahti untani, käski laittaa silmät kiinni ja nukkua. Viimeisenä yönä minä vahdin hänen untaan, pidin kiinni ja tuskin uskalsin hengittää. Painoin mieleeni ikkunasta kattoon heijastuvat kuviot, liian pienen peiton ja rauhallisen rauhattomuuden, vellovat ajatukset, sanomattomat sanat ja kysymättömät kysymykset, joita en saanut ulos edes aamulla. Kuinka hyvin sovin hänen ympärilleen, kuinka hyvin hän sopi viereeni. Pidin kiinni, eivätkä tunnit silti hidastaneet kulkuaan.

Ja vaikeinta on kysyä sitä tärkeintä, pidätkö minusta, sillä minä pidän sinusta liikaa.