Mietin naispuolisia ystäviäni ja kavereitani. Minulla ei oikeastaan ole sellaisia, joille voisin uskoutua vaikkapa niinkin tavallisessa asiassa kuin sydänsurut. Ehkä siksi olen alkanut pitää elämää virtuaalimaailmassa, mitä erilaisimmilla sivustoilla.
Mutta ystävänikin, joka ensimmäisenä tulee mieleen, on ollut suhteessa kanssani. Eli voisin sanoa, että aina naispuolisen henkilön ja minun välilläni on jonkinlainen jännite. Se vaikeuttaa ystävyyssuhdetta aina. Ja koska useimmat tämänikäiset mieshenkilöt olen todennut erittäin epäkypsiksi, mietin, onko minulla mitään teitä purkaa itseäni. Terapeuttini on kesälomalla, ja olen aivan solmussa. Elämä tuntuu juuri nyt aivan liian hankalalta minulle.
Mutta kuinka ihmeessä näinkin moni-suuntautunut henkilö voi yleensäkään luoda minkäänlaisia "seksuaalisjännitteettömiä" ystävyyssuhteita? En tarkoita että ajattelisin jokaista vastaantulijaa potentiaalisena sänkykumppanina, en todellakaan. Mutta jos on onnistunut harrastamaan jonkinnäköistä "enemmän_kuin_ystävyys-suhdetta" liian monien kavereiksi luokiteltavien kanssa, kuinka helvetissä voin keskustella rakkauselämästäni? On tietenkin ihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa, mutta kaukana he ovat fyysisesti minusta. Asuntojen välimatka on monta monta pysäkkiä.
Nytkin olen taas lähtöpisteessä. Tyttöni ei ole valmis kertomaan äidilleen, vaikka oli äsken aivan varma uskalluksensa riittämisestä. Olen maalaillut kuvia verkkokalvoilleni onnellisesta suhteesta, jossa minun ei tarvitsisi hiippailla taloon aina kaikkien muiden nukkuessa, ja elää kuin varas. Tunne siitä että tyttöni uskaltaisi kertoa, oli enemmän kuin tärkeä osoitus minulle siitä, kuinka tosissaan hän on. Nyt kun tämä onki epävarmaa, huojuu myös varmuuteni tyttöni tunteista. Ajattelen hyvin naivisti, mutta tunteilleni en voi mitään.
Kertominen äidille olisi aviolupauksen veroinen, tietyssä mielessä. Sellaiselta se ainakin tuntuu. Olen kai toivoton tapaus. Elämääni helpottaisi paljon kertominen, mutta en voi muuttaa tyttöni suhdetta äitiinsä. En voi pakottaa, enkä helpottaa hänen epävarmuuttaan.
Olen umpikujassa. En jaksa aloittaa selittämistä uudestaan ja uudestaan. Jos tyttöni voisi hetken elää kengissäni, kokea tunteen likkua äitinsä silmien alla ja hänen epäilyksensä niskassa, silloin hän ehkä ymmärtäisi.
En halua, mutta haluan.
Elämä on niin vaikeaa.
2 kommenttia
Splenetic
13.7.2007 02:11
Niin on. Siis vaikeaa. Elämä. Pirun vaikeaa.
Miten olisi vanhemmista miehistä ystäviksi? Tai ainakin itsensä kanssa sinut olevista heteronaista? Tai homopojista?
Ehkä tytölläsi on tarve turvallisuuteen. Negatiivistakaan tuttuudentunnetta ei halua välttämättä vaihtaa positiiviseen tunteeseen, jos se tuo tullessaan riskin tuon vähänkin turvallisuuden -pysyvyyden- menettämisestä. Tässä kohtaa saa olla aivan vapaasti välittämättä minusta, joka ei ole koskaan seurustellut kenenkään kanssa eikä voi kuvitella tilannettanne lähimainkaan realistisesti, mutta ehkäpä tyttösi vain tarvitsee aikaa. Leboudesta kertominen jännittää aina minuakin, vaikka olen tällainen jääräpää; se jännittää aivan varmasti kaikkia, etenkin niitä, joille oma seksuaalinen suuntautuminen ja sen kanssa yksissä oleminen on uusi asia. Ei siinä ihan heti tarvitse muiden, läheisten ja rakkaiden ihmisten, sekaamista, jos on mahdollista että suhtautuminen on nurjaa.
audinkopoika
13.7.2007 22:22
Anna aikaa, se tuo myös tullessaan ratkaisun :)