Ortodoksinen kirkko siunasi miestenvälisiä liittoja
Ystäviä vai rakastavaisia?
Ortodoksisessa kirkossa oli pitkälle keskiajalle asti yleisessä käytössä sakramentaalinen toimitus, jolla liitettiin yhteen kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä. Uusin tutkimus on herättänyt kysymyksen, joka on ikään kuin koko ajan kulkenut näiden liittojen rinnalla - mistä oli kysymys, epäeroottisesta ystävyydestä vai homoeroottisesta rakkaudesta?
Eurooppalaisen kulttuurin historiassa homoseksuaalisuus on - varsinkin modernissa lännessä -kuulunut tabun piiriin. Homojen ja lesbojen kohtalo patriarkaalisessa yhteiskunnassa on ollut samantapainen kuin naisten, jotka viime vuosikymmeninä ovat alkaneet löytää ja tutkia omaa historiaansa. Tämä uusi sukupuolitutkimus on tuonut myös homoseksuaalisen kokemusmaailman ja käyttäytymisen "näkyväksi" ilmiöksi ja samalla myös legaaliksi tutkimuskohteeksi.
Osana tätä uutta keskustelua ilmestyi jokin aika sitten puheenvuoro, joka on maailmalla herättänyt kiivastakin keskustelua (varsinkin internetissä). Tunnettu amerikkalainen historioitsija John Boswell on koonnut kirjaansa Same-Sex Unions in Premodern Europe kahdentoista vuoden tutkimustyön hedelmät.
Mitä Boswell löysi tutkiessaan luostareiden arkistoista ja kirjastojen uumenista löytämiään jumalanpalvelustekstejä? Minkälaiseen valoon hänen tutkimuksensa asettaa käsityksemme samaa sukupuolta olevien kirkollisista liitoista?
Aviorakkauden historia on lyhyt
Boswell korostaa, että seksuaalisuuden ja rakkauden historiaa tutkittaessa on ennen muuta pidettävä mielessä, miten terminologisesti hataralla alueella liikutaan.
Raja ystävyyden, rakkauden ja eroottisuuden välillä on eri aikoina piirtynyt kovin eri tavoin. Useimmiten se on muodostunut väljemmin ja liikkuvammin kuin nykyisessä länsieuroopalaisessa kulttuurissa.
Heteroseksuaalisen avioliiton ja romanttisen rakkauden yhteys, jolle oma aikamme antaa niin suuren merkityksen, on itse asiassa aika uusi, vasta 1800-luvulla nykyiseen hahmoonsa kehittynyt ilmiö.
Kirkkokaan ei kehittänyt erityistä avioliiton teologiaa tai sakramenttia ennen kuin vähitellen 1100-luvulta lähtien. Ihmisiä toki vihittiin jo ennen sitä, mutta avioliiton solmivat lähinnä ylimystön jäsenet keskenään. Avioliitto olikin ensimmäisen tuhatluvun ajan ennen kaikkea omaisuusjärjestely. Romanttinen rakkaus ei ollut sen edellytys vaan korkeintaan joissain tapauksissa yhteiselämän onnekas lopputulos.
Avioliiton sakramentin kivuliaan alkutaipaleen takana oli varhaisen kirkon pidättyvä suhtautuminen seksuaalisuuteen sinänsä. Ihanne avioliitossakin oli pidättyväisyys -- sitä heijastavat mm. tarinat selibaatissa eläneistä pyhistä aviopareista.
Tasaveroisuus ei toteutunut avioliitossa
Miehen ja naisen suhde avioliitto ei myöskään ollut sellainen emotionaalisesti tasaveroinen suhde, jollaiseksi se nykyisin lännessä tavallisesti mielletään. Nainen ei ollut miehelle juridisesti, taloudellisesti eikä emotionaalisesti samanarvoinen kumppani.
Tasavertaisen kumppanuuden kokemuksia haettiin usein ennen kaikkea samansukupuolisista ystävyyssuhteista. (Sama käytäntöhän elää tämänkin päivän homososiaalisissa hyvä veli -verkostoissa.)
Esimodernissa Euroopassa ystävyyssuhteet samaa sukupuolta olevien ihmisten kesken olivat tärkeämmällä sijalla kuin ydinperheiden nykyeurooppalaisissa ihmissuhdekuvioissa. Ystävyyteen mahtui myös sellaisia tunteita, jotka nykyään ehkä liitetään pikemminkin romantiikkaan.
Miestenvälisten liitojen pitkät perinteet
Patriarkaalinen kulttuuri, avioliittoinstituution kehittymättömyys ja samansukupuolisten ystävyyssuhteiden keskeisyys muodostavat Boswellin mukaan tärkeän viitekehyksen sille kulttuurimuodolle, joka tuotti samansukupuolisten kirkollisen liiton.
Miestenvälisille ystävyysliitoille oli vanhastaan olemassa monenlaisia, voimakkaita malleja.
Antiikin Kreikka arvosti miestenvälisiä liittoja ja oli luonut niille institutionalisoidut raamitkin. Klassinen attikalainen poikarakkaushan -- pederastia -- on kaikkien tuntema kulttuurinen myytti, ja sitä se oli jo antiikissakin. Siinä tärkeä osa kasvatusta oli nuoren (eromenos, "rakastettu") ja vanhemman miehen (erastes, "rakastaja") välinen, eettisesti kohottava rakkaussuhde. Nuoren miehen katsottiin vanhemman suojeluksessa oppivat kansalaishyveitä ja kasvoi miesten yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi.
Tällaisella suhteella oli epäilemättä myös eroottiset ja romanttiset puolensa, josta vanha kreikkalainen kirjallisuus antaa vivahteikkaan kuvan. Platonin Pidoissaan antama selitys ihmisten erilaisille seksuaalisille suuntauksille antaa kuitenkin aavistaa, että todellisuus oli tätä myyttiä monimuotoisempi ja elämänläheisempi.
Muun muassa kirjallisuuden todistus antaa olettaa, että oli olemassa myös sellaisia elinikäisiä miestenvälisiä rakkausliittoja, joissa partnerien iässä, rooleissa tai sosiaalisessa asemassa ei ollut olennaisia eroja.
Homoeroottisuus militaarina ihanteena
Antiikin Kreikassa homoseksuaalinen pariutuminen liittyi läheisesti paisti demokratian, myös sotilaallisuuden hyveisiin. Se tuntuu nykypäivän sotilaista varmaan yllättävältä.
Militaarisen kunnian ja maskuliinisuuden ylistys henkilöityy jo Iliaan Akhilleuksen ja Patrokloksen rakkaudessa ja jatkuu legendassa Theban ns. pyhässä joukkueesta (hieros lokhos), kolmensadan miehen ylivertaisessa sotajoukosta, joka oli koottu ainoastaan rakastavaisista miespareista.
Homoeroottisen ystävyyden malli tuotti myös avioliiton kaltaisia institutionalisoituneita parisuhteen muotoja sekä Kreikassa että Roomassa. Ne vaihtelivat juhlallisista, ystävien edessä tehdyistä uskollisuuden vakuutuksista aina juridiseen adoptioon, jossa mies "adoptoi" toisen miehen veljekseen.
Kaiken kaikkiaan keskeistä antiikin kulttuurissa oli ystävyyden voimakas korostus. Samaa sukupuolta olevien ihmisten ystävyydelle annettiin merkityksiä, jotka nykyään kuuluvat lähes yksinomaan romanttisille rakkaussuhteille -- uskollisuus kuolemaan asti, intohimoisuus, uhrautuvaisuus.
Pyhimysparien suosio
Kun kristillinen kulttuuri alkoi hiljalleen muotoutua ja kehittyi vallitsevaksi, vanhemmat kulttuuriset ilmiöt ja tapakulttuuri eivät suinkaan äkisti muuttuneet.
Samansukupuolisten ystävyysliittojenkin vetovoima säilyi; se sai vain uusia muotoja.
Hyvänä esimerkkinä tästä on se, että kirkon pyhien joukkoon luettiin useita miespareja (ja joitakin naisparejakin). Eräät näistä saavuttivat vanhalla ajalla valtaisan suosion, joka heijastui voimakkaana kulttina. Tällaisille pareille pyhitettiin myös paljon kirkkoja.
Vanhin esimerkki tällaisista pareista ovat Vanhan testamentin Daavid ja Joonatan (1. Sam. 18--20). Samanlaisen ystävyyden mallin yhteydessä voi tarkastella myös evankeliumien kuvausta Jeesuksen ja Johanneksen rakkaudesta. Apostolien Pietarin ja Paavalin yhteenliittäminen on sekin kenties tapahtunut tämän mallin mukaan, vaikka heidän elämäkertansa eivät suoraan tarjoakaan edellytyksiä sille. Toisen samalla tavalla yhteenliitetyn apostoliparin muodostavat Filippus ja Bartolomeos.
Muista pyhistä pareista varhaisin tunnettu on Perpetua ja Felicitas, kristitty aatelisnainen ja naisorja, jotka kärsivät marttyyrikuoleman Karthagossa vuonna 203.
Heitä seurasivat puolta vuosisataa myöhemmin pyhät Polyeuktos ja Nearkhos, jotka elämäkerran kirjoittajan mukaan olivat "veljiä, eivät syntyjään vaan kiintymyksensä kautta". Samoihin aikoihin elivät myös palkatta parantajat Kosmas ja Damianos.
Sergioksen ja Bakkoksen rakkaus
Samaa sukupuolta olevista pyhimyspareista kuuluisimman muodostivat kuitenkin pyhät Sergios ja Bakkos (k. n. 290, muistopäivä 7.10.). Juuri heidän esimerkkinsä tuodaan muisteltavaksi ja esikuvaksi lähes kaikissa säilyneissä samansukupuolisten liiton teksteissä.
Sergios ja Bakkos olivat korkea-arvoisia roomalaisia sotilaita, jotka joutuivat vaikeuksiin vankkumattoman kristillisen uskonsa tähden. Heidän elämäkerrassaan sanotaan: "Ollen kuin yksi rakkaudessaan Kristukseen he olivat erottamattomat myös maailman armeijassa. He olivat yhdistyneet toisiinsa eivät luonnon mukaan vaan uskossa, aina laulaen ja sanoen: 'Miten hyvä ja kaunis onkaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä' (Ps. 133:1)".
Bakkos lopulta kärsi marttyyrikuoleman uskonsa tähden, ja Sergios suljettiin vankilaan. Hän oli epätoivoinen ja masentunut ystävänsä kuoleman takia. Hänen vaikertaessaan eroaan Bakkos yhtäkkiä ilmestyi hänelle upseerin univormussa ja lohdutti "veljeään" vakuuttaen, että heidän yhteytensä ei suinkaan ole katkennut vaan että hän odottaa häntä taivaan valtakunnassa. Seuraavana päivänä Sergios kutsuttiinkin ystävänsä luo.
Olennaista ei ole, elivätkö Sergios ja Bakkos mahdollisesti jonkinlaisessa kiinteässä eroottissävyisessä liitossa keskenään, vaikka sellainenkin tulkinta on elämäkertojen perusteella mahdollinen. Kiintoisa on sen sijaan se kulttuurinen konteksti, joka muodosti legendan heidän ystävyydestään ja kohotti heidät myyttiseen ulottuvuuteen.
Sergioksen ja Bakkoksen tarina ankkuroitui näin eräänlaiseksi arkkityypiksi vanhan kirkon ihannoimien samansukupuolisten pyhimysparien joukkoon.
Heidän läheinen ystävyytensä on saanut kiintoisan kuvan ikonografiassa. Heidän kuvataan aina yhdessä ja usein hevosen selässä, jolloin heidän hevosensa koskettavat hellästi toisiaan turvallaan. Elämäkerroissa Sergeistä käytetään myös ilmaisua "Bakkoksen suloinen toveri" ja "rakastaja" (o glikís etéros ja erastís).
Veljiä vai rakastavaisia?
Nimitys, jota käsikirjat käyttävät tällaisesta liitosta, on herättänyt paljon eri tulkintoja.
Kreikankielisen "evhí is adelfopíisin" tai slaavinkielisen "molitva na bratotvorenie" voi suomentaa "veljeksitekemisen toimitukseksi", mutta näkökulmasta riippuen sen voi tulkita myös olevan heteroseksuaalisten vihkitoimitusten samansukupuolinen vastine.
Juuri tätä vaihtoehtoa Boswell kirjassaan tarkastelee. Edellä esitellystä kulttuurikontekstista käsin tarkasteltuna olisikin ihme, jos liittoihin ei olisi yleisesti sisältynyt myös romanttinen, homoeroottinen mahdollisuus.
Tulkinnalle antaa perusteita myös sanan "veli" yleinen käyttö homoeroottisissa konteksteissa. Raamatun maailmassa sukulaisuussuhteista käytettäviä termejä (veli, sisar) käytettiin hyvin usein eroottisissa yhteyksissä -- tunnetuimpia esimerkkejä lienevät Vanhan testamentin Laulujen laulu tai Tobitin kirja sekä Daavidin valituslaulu Joonatanin kuoltua.
Varhaisemman tutkimuksen suosima käännös "veljeysliitto" johtaa Boswellin mielestä modernia tulkitsijaa harhaan myös toisella tavalla. Siinä missä käsite 'veli' implikoi läntiselle nykyihmiselle epämateriaalista ja joskus emotionaalisestikin etäistä ihmissuhdetta, se merkitsi aikaisemmin paljon kiinteämpää ja läheisempää kontaktia. Yhteiskunta perustui esimodernina aikana paljolti perhesiteille, ja veljekset ovat taloudellisesti ja usein emotionaalisestikin riippuvaisia toisistaan toisin kuin esimoderneissa yhteiskunnissa. Usein he asuivat saman katon alla.
Veljeksi tulemiseen näin sisältyi merkityksiä jotka meidän aikanamme hahmotettaisiin lähinnä parisuhteeseen liittyviksi.
Yhtymäkohtia avioliiton sakramentin kanssa
Itse asiassa heteroseksuaalisen avioliiton siunaus ja samaa sukupuolta olevien vastaava toimitus muistuttavat paljon toisiaan.
Vanhoissa käsikirjoissa ne on usein sijoitettu myös toistensa yhteyteen. Vanhin säilynyt kreikkalainen liturginen käsikirja (ns. Barberini), joka on kirjoitettu todennäköisesti 700-luvulla Italiassa, mainitsee neljä erilaista sakramentaalista unionia: heteroseksuaalinen kihlaus (mnistía), kaksi eri heteroseksuaalista avioliittoseremoniaa (evhí is gámus) ja yhden vastaavanlaisen seremonian kahden miehen liitolle ("evhí is adelfopíisin").
Itse seremoniat ovat todennäköisesti käsikirjaa huomattavasti vanhempia.
Boswell on löytänyt useita muitakin toimitukseen liittyviä tekstejä. Suurin osa niistä on kirjoitettu kreikaksi, muutamat kirkkoslaaviksi. Toimitus on kuitenkin todennäköisesti ollut tunnettu myös latinan ja arabian kielillä, ja sitä tiedetään toimitetun esimerkiksi Irlannissa.
Yhteisiä elementtejä on itse toimituksissa on lukuisia, ne tosin vaihtelevat eri käsikirjoituksissa. Useimmiten vihittävät pitävät käsissään kynttilöitä ja panevat kätensä Raamatulle, molemmissa pappi liittää vihittävien oikeat kädet yhteen epitrakiilillaan.
Myös yhteinen ehtoollinen tai malja, suudelma ja analogin ympäri kiertäminen kuuluvat molempiin toimituksiin.
Kruunaaminen sen sijaan usein puuttuu samansukupuolisesta vihkimyksestä. Boswell selittää sen viittaavan ehkä liian läheisesti hedelmällisyyteen, mistä samansukupuolisessa liitossa ei luonnollisestikaan voi olla kysymys.
Myöskään sormuksia ei mainita - toisaalta heteroseksuaalisissakin liitoissa ne liittyivät alunperin kihlauslupaukseen. Samoin puuttuu osapuolten juhlallinen vakuutus, mutta sekin ilmaantui avioliiton toimitukseen vasta 1100-luvulla.
Toimituksessa luettavat evankeliumiluvut ovat myös erilaisia. Samansukupuolisten liitossa luettiin useimmiten Joh. 15:17, 17:1 ja 18-26 (rakkaudesta ja sopusoinnusta) sekä 1 Kor. 13:4-8 (kuuluisa kappale rakkaudesta).
Vastaavuutta avioliiton toimituksen kanssa painottaa sen sijaan -- em. samankaltaisuuksien lisäksi -- se, että seremonian avaava litania on kummassakin lähes yhtäläinen.
Kirkko kielsi mutta käytäntö jatkui
Samansukupuoliset liitot ovat olleet ilmeisesti sangen yleisiä Bysantissa ja varsinkin ylimystön keskuudessa.
Tiedetään, että pyhittäjä Theodoros Sykeolainen solmi ystävyysliiton patriarkka Tuomaan kanssa. Samoin mainitaan keisari Basileos I:n (867--886) eläneen liitossa toisen miehen kanssa.
Vähitellen, 1300-luvulta lähtien samansukupuolisiin liittoihin alettiin suhtautua kielteisesti. Boswell näkee tässä yhtymäkohdan samaan aikaan yleistyneeseen homoseksuaalisuuden vainoihin. Vaikka bysanttilaisessa idässä homoseksuaaliseen käyttäytymiseen ei koskaan suhtauduttu niin ankarasti kuin lännessä, jossa siitä langetettiin kuolemanrangaistus, kehitys johti idässäkin siihen että virallinen kirkko alkoi suhtautua torjuvasti kahden miehen välisiin liittoihin.
Toimitus jäi vähitellen pois liturgisista käsikirjoista. Käytäntö kuitenkin jatkui elävänä paljon pidempään. Samansukupuolisen liiton toimitus oli yleinen pitkään varsinkin Balkanilla -- Serbiassa, Albaniassa, Kreikassa ja Romaniassa. Siitä raportoivat vielä 1900-luvun alussa alueella matkustelleet saksalaiset antropologit.
Perinne eli pitkään myös itäslaavien keskuudessa. Vielä 1600-luvulla tiedetään vastikään pyhäksi julistetun Pietari Mogilan solmineen liiton kuuluisan sotilasjohtajan Stefan Zólkiewskin kanssa.
Uusia aineksia homoliittokeskusteluun?
Varhaisempaa samansukupuolisten liittojen traditiota vasten tarkasteltuna - samansukupuolisiin sotilaspyhäpareihin kohdistunut kunnioitus, miesten välisten ystävyysliittojen pitkä traditio ja toisaalta avioliittoon kohdistunut epäluulo - ei ole itse asiassa lainkaan yllättävää, että on ollut olemassa kristillinen toimitus, jolla siunataan kahden miehen tai naisen välinen liitto.
On mahdotonta saada selville, minkälaisia merkityssisältöjä liitoilla oli niihin osallistuneille ihmisille. Todennäköistä kuitenkin on, että joillekin pareille kirkollinen toimitus merkitsi siunausta syvälle mutta enimmäkseen epäeroottiselle ystävyyssiteelle. Ne, joiden oma romanttinen mielenkiinto kohdistui omaan sukupuoleen, ovat epäilemättä ymmärtäneet liiton merkityksen toisin.
Rajanveto ystävyyden ja romanttis-eroottisen rakkauden välillä on omassa yhteiskunnassamme tärkeämpää kuin esimoderneissa kulttuureissa. Niissä ei päässyt syntymään ristiriitaa, joka olisi asettanut avioliiton ja ystävyysliiton jotenkin vastakkain.
Niinpä ei voi sanoa, että liiton eroottisesti mieltäneet olisivat jollain lailla "väärinkäyttäneet" kirkon luomaa mahdollisuutta.
Siunaus ei kirkon kannalta luonnollisestikaan merkinnyt "homoavioliittoa" käsitteen modernissa merkityksessä. Toisaalta kirkonmiehet eivät mieltäneet homoseksuaalista käyttäytymistääkään niin suureksi ongelmaksi kuin nykyaikana, jolloin jyrkimmät äänet homojen oikeuksia vastaan nousevat useimmiten juuri kristittyjen piiristä.
Juuri tähän keskusteluun tietoisuus vanhasta samansukupuolisten liiton perinteestä tuo mielenkiintoisen lisän.
© Tapani Kärkkäinen
Julkaistu Aamun Koitto –lehdessä 4/1997
Lähteenä on käytetty John Boswellin kirjaa Same-Sex Unions in Premodern Europe. Villard Books, New York 1994.
