Ortodoksinen kirkko siunasi miestenvälisiä liittoja

Ystäviä vai rakastavaisia?

Ortodoksisessa kirkossa oli pitkälle keskiajalle asti yleisessä käytössä sakramentaalinen toimitus, jolla liitettiin yhteen kaksi samaa sukupuolta olevaa ihmistä. Uusin tutkimus on herättänyt kysymyksen, joka on ikään kuin koko ajan kulkenut näiden ­liittojen rinnalla - mistä oli kysymys, epäeroottisesta ystävyydestä vai homoeroottisesta rakkaudesta?

Eu­roopp­alaisen kulttuurin historiassa homoseksuaali­suus on - varsinkin modernissa lännessä -kuu­lunut tabun pii­riin. Homojen ja lesbojen kohtalo patriar­kaa­lisessa yh­teis­kun­nassa on ollut samantapainen kuin naisten, jotka viime vuo­si­kym­meninä ovat alka­neet löytää ja tutkia omaa historiaansa. Tämä uusi su­ku­puo­litut­kimus on tuo­nut myös ho­moseksuaalisen ko­ke­mus­maailman ja käyttäyty­mi­sen "näky­väksi" ilmiöksi ja samalla myös legaaliksi tutki­mus­kohteeksi.

Osana tätä uutta keskustelua ilmestyi jokin aika sitten pu­heenvuoro, joka on maailmalla herättänyt kiivastakin keskuste­lua (varsinkin internetissä). Tunnettu ame­rikkalainen histori­oitsija John Boswell on koonnut kirjaansa Same-Sex Unions in Premodern Europe kahden­toista vuoden tutki­mustyön hedelmät.

Mitä Boswell löysi tutkies­saan luostareiden arkistoista ja kir­jastojen uumenista löytämi­ään jumalanpalvelustekstejä? Minkälaiseen valoon hänen tutkimuksensa asettaa käsityksemme samaa sukupuolta olevien kirkollisista liitoista?

Aviorakkauden historia on lyhyt

Boswell korostaa, että seksuaalisuuden ja rakkauden historiaa tutkittaessa on ennen muuta pidettävä mielessä, miten terminolo­gisesti hataralla alu­eella liikutaan.

Raja ystävyyden, rak­kau­den ja eroottisuuden välil­lä on eri ai­koina piirtynyt kovin eri ta­voin. Useimmiten se on muodos­tunut väljemmin ja liikkuvammin kuin nykyisessä länsieuroopalai­sessa kulttuurissa.

Heteroseksuaalisen avioliiton ja romanttisen rakkauden yhteys, jolle oma aikamme antaa niin suu­ren merkityksen, on itse asiassa aika uusi, vasta 1800-luvul­la nykyiseen hahmoonsa kehit­tynyt ilmiö.

Kirkkokaan ei kehittänyt erityistä avioliiton teologiaa tai sakramenttia ennen kuin vähitellen 1100-luvulta lähtien. Ihmisiä toki vihittiin jo ennen sitä, mutta avioliiton solmivat lähinnä ylimystön jäse­net kes­kenään. Avio­liitto olikin ensimmäi­sen tuhatluvun ajan ennen kaik­kea omaisuusjärjes­tely. Ro­mant­tinen rakkaus ei ollut sen edel­lytys vaan korkeintaan jois­sain tapauk­sissa yh­teiselämän onnekas lop­putulos.

Avioliiton sakramentin kivuliaan alkutaipaleen takana oli varhaisen kirkon pidättyvä suhtautuminen seksuaalisuuteen sinänsä. Ihanne avioliitossakin oli pidättyväisyys -- sitä hei­jastavat mm. tarinat selibaatissa eläneistä pyhistä aviopareis­ta.

Tasaveroisuus ei toteutunut avioliitossa

Miehen ja naisen suhde avioliitto ei myöskään ollut sellainen emotionaalisesti tasaveroinen suhde, jollaiseksi se nykyisin län­nessä tavallisesti mielletään. Nainen ei ollut miehelle juri­di­sesti, taloudellisesti eikä emotionaalisesti samanarvoinen kump­pani.

Tasavertaisen kumppanuuden kokemuksia haettiin usein en­nen kaikkea samansukupuolisista ystävyyssuhteista. (Sama käy­täntö­hän elää tämänkin päivän homoso­siaalisissa hyvä veli -ver­kostoissa.)

Esi­moder­nissa Euroopassa ystävyyssuhteet samaa suku­puol­ta olevien ihmisten kesken olivat tärkeämmällä sijalla kuin ydin­per­heiden nyky­eu­rooppa­lai­sissa ihmissuhdekuvioissa. Ystävyy­teen mahtui myös sellaisia tunteita, jotka nyky­ään ehkä liite­tään pikemminkin romantiikkaan.

Miestenvälisten liitojen pitkät perinteet

Patriarkaalinen kulttuuri, avioliittoinstituution kehittymättö­myys ja samansukupuolisten ystävyys­suhteiden keskeisyys muodos­tavat Boswellin mukaan tärkeän viite­kehyksen sille kulttuurimuo­dolle, joka tuot­ti samansukupuolisten kirkollisen liiton.

Miestenvälisille ystävyysliitoille oli van­hastaan ole­massa monenlaisia, voimakkaita malleja.

Antiikin Kreikka arvosti miestenvälisiä liittoja ja oli luonut niille institutionalisoidut raa­mitkin. Klassi­nen attika­lainen poikarakkaushan -- pederastia -- on kaikkien tuntema kult­tuu­rinen myytti, ja sitä se oli jo antiikissakin. Siinä tär­keä osa kasva­tusta oli nuoren (eromenos, "rakastettu") ja van­hemman mie­hen (erastes, "rakastaja") välinen, eettisesti kohot­tava rak­kaussuhde. Nuoren miehen katsottiin vanhemman suo­jeluk­sessa oppivat kan­salaishyveitä ja kasvoi miesten yhteisön täysi­val­tai­seksi jäse­neksi.

Tällaisella suhteella oli epäilemättä myös eroottiset ja romantti­set puolen­sa, josta vanha kreikkalainen kirjallisuus antaa vi­vahteikkaan kuvan. Platonin Pidoissaan anta­ma seli­tys ih­misten erilai­sille seksuaa­lisille suuntauk­sille an­taa kui­ten­kin aavis­taa, että todelli­suus oli tätä myyttiä moni­muo­toi­sempi ja elä­mänlä­heisem­pi.

Muun muassa kirjallisuuden todistus antaa olettaa, että oli ole­massa myös sellaisia elin­ikäi­siä miestenvälisiä rakkaus­liitto­ja, joissa part­neri­en iäs­sä, roo­leissa tai sosiaalisessa asemassa ei ollut olen­nai­sia eroja.

Homoeroottisuus militaarina ihanteena

Antiikin Kreikassa homoseksuaalinen pariutuminen liit­tyi lähei­sesti paisti demokratian, myös sotilaallisuuden hyveisiin. Se tuntuu nykypäivän sotilaista varmaan yllättäväl­tä.

Mili­taarisen kunnian ja maskuliinisuuden ylistys henki­löityy jo Ili­aan Akhilleuksen ja Patrokloksen rakkaudessa ja jatkuu legen­dassa Theban ns. pyhässä joukkueesta (hieros lok­hos), kolmensadan miehen ylivertaisessa sotajoukosta, joka oli koottu ainoastaan rakastavaisista miespareista.

Homoeroottisen ystävyyden malli tuotti myös avioliiton kaltaisia institutionalisoituneita parisuhteen muotoja sekä Kreikassa että Roomassa. Ne vaihtelivat juhlallisista, ystävien edessä tehdyistä uskollisuuden vakuutuksista aina juridiseen adoptioon, jossa mies "adoptoi" toisen miehen veljekseen.

Kaiken kaikkiaan keskeistä antiikin kulttuurissa oli ystävyyden voimakas korostus. Samaa sukupuolta olevien ihmisten ystävyydelle annettiin merkityksiä, jotka nykyään kuuluvat lähes yksinomaan romanttisille rakkaussuhteille -- uskollisuus kuole­maan asti, intohimoisuus, uhrautuvaisuus.

Pyhimysparien suosio

Kun kristillinen kulttuuri alkoi hiljalleen muotoutua ja kehit­tyi vallitsevaksi, vanhemmat kulttuu­riset ilmiöt ja tapakulttuu­ri eivät suinkaan äkisti muuttuneet.

Saman­suku­puolis­ten ystä­vyys­liit­tojenkin ve­tovoi­ma säi­lyi; se sai vain uusia muotoja.

Hyvänä esimerkkinä tästä on se, että kirkon pyhien joukkoon luettiin useita miespareja (ja joi­takin naispa­rejakin). Eräät näistä saavut­tivat vanhalla ajalla valtaisan suosion, joka heijastui voimakkaana kulttina. Tällaisille pareille pyhitettiin myös paljon kirkkoja.

Vanhin esimerkki tällaisista pareista ovat Van­han tes­ta­mentin Daavid ja Joo­natan (1. Sam. 18--20). Saman­laisen ystä­vyy­den mallin yh­teydessä voi tarkastella myös evanke­liumien ku­vausta Jeesuksen ja Johan­neksen rakkaudesta. Apostolien Pietarin ja Paavalin yhteenliittäminen on sekin kenties tapahtunut tämän mallin mukaan, vaikka heidän elämäkertansa eivät suoraan tarjoa­kaan edellytyksiä sille. Toisen samalla tavalla yhteenliitetyn apostoliparin muodostavat Filippus ja Bartolomeos.

Muista pyhistä pareista varhaisin tunnettu on Per­pe­tua ja Felicitas, kristitty aatelisnainen ja naisorja, jot­ka kärsi­vät marttyyrikuoleman Karthagossa vuonna 203.

Heitä seura­sivat puolta vuosisataa myöhemmin pyhät Po­lyeuktos ja Nearkhos, jotka elämäkerran kirjoittajan mukaan oli­vat "veljiä, eivät syn­tyjään vaan kiintymyksensä kautta". Samoi­hin aikoihin elivät myös palkatta parantajat Kosmas ja Damianos.

Sergioksen ja Bakkoksen rakkaus

Samaa sukupuolta olevista pyhimyspareista kuuluisimman muodosti­vat kuitenkin pyhät Sergios ja Bakkos (k. n. 290, muis­topäivä 7.10.). Juuri heidän esimerkkinsä tuodaan muisteltavaksi ja esi­kuvaksi lähes kaikis­sa säilyneissä samansukupuolisten liiton teksteis­sä.

Sergios ja Bakkos olivat korkea-arvoisia roomalaisia sotilaita, jotka joutuivat vaikeuksiin vankkumattoman kristilli­sen uskonsa tähden. Heidän elämäkerrassaan sanotaan: "Ollen kuin yksi rakkaudessaan Kristukseen he olivat erottamattomat myös maailman armeijassa. He olivat yhdistyneet toisiinsa eivät luon­non mukaan vaan uskossa, aina laulaen ja sanoen: 'Miten hyvä ja kaunis on­kaan veljesten yhteinen, sopuisa elämä' (Ps. 133:1)".

Bakkos lopulta kärsi marttyyrikuoleman uskonsa tähden, ja Sergios suljettiin vankilaan. Hän oli epätoivoinen ja masen­tunut ystävänsä kuoleman takia. Hänen vaikertaessaan eroaan Bak­kos yhtäkkiä ilmestyi hä­nelle upseerin univormussa ja lohdutti "veljeään" va­kuuttaen, että hei­dän yhtey­tensä ei suinkaan ole katkennut vaan että hän odottaa häntä tai­vaan val­takunnassa. Seuraavana päivänä Sergios kutsuttiinkin ystä­vänsä luo.

Olennaista ei ole, elivätkö Sergios ja Bakkos mahdolli­sesti jonkinlaisessa kiinteässä eroottissävyisessä liitossa kes­kenään, vaik­ka sellainenkin tulkinta on elämäkertojen perusteel­la mahdollinen. Kiintoisa on sen si­jaan se kulttuurinen kon­teksti, joka muodosti legendan heidän ystä­vyydestään ja kohotti heidät myyttiseen ulottuvuu­teen.

Ser­giok­sen ja Bakkok­sen tarina ank­kuroi­tui näin erään­laisek­si arkki­tyy­piksi vanhan kirkon ihan­noimien saman­suku­puo­listen pyhimyspa­rien jouk­koon.

Heidän läheinen ystävyytensä on saa­nut kiin­toisan ku­van ikonog­rafiassa. Heidän kuva­taan aina yhdessä ja usein he­vosen se­lässä, jolloin heidän hevo­sensa kosket­tavat hellästi toi­siaan turval­laan. Elämä­kerroissa Sergeistä käytetään myös ilmai­sua "Bakkoksen su­loinen tove­ri" ja "rakasta­ja" (o glikís etéros ja erastís).

Veljiä vai rakastavaisia?

Nimitys, jota käsikirjat käyttävät tällaisesta liitos­ta, on he­rättänyt paljon eri tulkintoja.

Kreikankielisen "evhí is adelfopí­isin" tai slaavin­kie­li­sen "molitva na bratotvorenie" voi suo­mentaa "veljeksi­te­ke­misen toimi­tukseksi", mutta näkökulmasta riippuen sen voi tul­kita myös ole­van hete­rosek­su­aalisten vih­kitoimitus­ten samansu­kupuolinen vas­tine.

Juuri tätä vaihtoehtoa Bos­well kirjassaan tarkas­telee. Edellä esitellystä kulttuurikontekstista käsin tarkasteltuna olisikin ihme, jos liittoihin ei olisi yleisesti sisältynyt myös romanttinen, homoeroottinen mahdollisuus.

Tulkinnalle antaa perusteita myös sanan "veli" yleinen käyt­tö homoeroottisissa konteksteissa. Raamatun maail­massa suku­lai­suus­suhteista käytettäviä termejä (veli, sisar) käytettiin hyvin usein eroottisissa yhteyksissä -- tunnetuimpia esimerkkejä lie­nevät Vanhan testamentin Laulujen laulu tai Tobi­tin kirja sekä Daavidin valituslaulu Joonatanin kuoltua.

Varhaisemman tutkimuksen suosima käännös "veljeysliit­to" johtaa Boswellin mielestä moder­nia tulkitsijaa harhaan myös toisella tavalla. Siinä missä käsi­te 'veli' implikoi läntiselle nykyihmi­selle epämateriaalista ja joskus emotionaalisestikin etäistä ihmissuhdetta, se merkitsi aikaisemmin paljon kiinteäm­pää ja lä­hei­sempää kontaktia. Yhteis­kunta pe­rustui esimo­dernina aikana paljolti per­hesi­teil­le, ja veljek­set ovat talou­del­lisesti ja usein emo­tio­naali­sesti­kin riippuvaisia toi­sistaan toisin kuin esimoder­neissa yhteis­kun­nissa. Usein he asuivat sa­man katon al­la.

Veljeksi tulemiseen näin sisältyi mer­kityksiä jotka mei­dän aikanamme hahmotettaisiin lähinnä pa­risuh­teeseen liitty­vik­si.

Yhtymäkohtia avioliiton sakramentin kanssa

Itse asiassa heteroseksuaalisen avioliiton siunaus ja samaa su­ku­puolta olevi­en vastaava toimitus muistuttavat paljon toisiaan.

Vanhoissa käsikirjoissa ne on usein sijoitettu myös toistensa yhteyteen. Vanhin säilynyt kreikkalainen liturginen käsikirja (ns. Barberi­ni), joka on kirjoitettu todennäköisesti 700-luvulla Italiassa, mainitsee neljä erilaista sakramentaalis­ta unionia: heteroseksu­aalinen kihlaus (mnistía), kaksi eri he­teroseksuaalista avio­liittoseremo­niaa (evhí is gámus) ja yh­den vastaavanlaisen seremonian kah­den miehen liitolle ("evhí is adelfopíi­sin").

Itse seremoniat ovat todennä­köisesti käsi­kirjaa huomat­tavasti vanhempia.

Boswell on löytänyt useita muitakin toimitukseen liit­tyviä tekstejä. Suurin osa niistä on kirjoitet­tu krei­kaksi, muu­tamat kirkkoslaaviksi. Toimitus on kuitenkin todennä­köisesti ollut tunnettu myös latinan ja arabian kielillä, ja sitä tiede­tään toimitetun esimerkiksi Irlannissa.

Yhteisiä ele­menttejä on itse toimituksissa on lukuisia, ne tosin vaihtelevat eri käsi­kirjoituksis­sa. Useimmiten vihittä­vät pitävät käsissään kyntti­löitä ja pane­vat kätensä Raamatulle, molemmissa pappi liittää vihittävien oikeat kädet yhteen epitra­kiilillaan.

Myös yhteinen ehtoollinen tai malja, suudelma ja analo­gin ympäri kiertäminen kuuluvat molempiin toimituksiin.

Kruunaaminen sen sijaan usein puuttuu samansukupuoli­sesta vihki­myk­sestä. Boswell selittää sen viittaavan ehkä lii­an lä­heises­ti hedel­mällisyyteen, mistä samansukupuolisessa lii­tossa ei luon­nolli­sestikaan voi olla kysymys.

Myöskään sormuksia ei mainita - toisaalta heteroseksu­aa­lisissakin liitoissa ne liittyivät alunperin kihlauslupauk­seen. Samoin puuttuu osapuolten juhlallinen vakuutus, mutta se­kin il­maantui avioliiton toimitukseen vasta 1100-luvulla.

Toimituksessa luettavat evankeliumiluvut ovat myös eri­laisia. Samansukupuolisten liitossa luettiin useimmiten Joh. 15:17, 17:1 ja 18-26 (rakkaudesta ja sopusoinnusta) sekä 1 Kor. 13:4-8 (kuuluisa kappale rakkaudesta).

Vastaavuutta avioliiton toimituksen kanssa painottaa sen sijaan -- em. samankaltaisuuksien lisäksi -- se, että sere­monian avaava litania on kummassakin lähes yhtäläinen.

Kirkko kielsi mutta käytäntö jatkui

Samansukupuoliset liitot ovat olleet ilmeisesti sangen yleisiä Bysantissa ja varsinkin ylimystön keskuudessa.

Tiede­tään, että pyhittäjä Theodoros Sykeolainen solmi ystävyys­liiton patriarkka Tuomaan kanssa. Samoin mainitaan kei­sari Ba­sileos I:n (867--886) eläneen lii­tossa toi­sen miehen kanssa.

Vähitellen, 1300-luvulta lähtien samansukupuolisiin liittoihin alettiin suhtautua kielteisesti. Boswell näkee tässä yhty­mäkohdan samaan aikaan yleistyneeseen homoseksuaalisuuden vainoihin. Vaikka bysanttilaisessa idässä homoseksuaaliseen käyt­täytymiseen ei koskaan suhtauduttu niin ankarasti kuin län­nessä, jossa siitä langetettiin kuolemanrangaistus, kehitys joh­ti idäs­säkin siihen että virallinen kirkko alkoi suhtautua tor­juvasti kahden miehen välisiin liittoihin.

Toimitus jäi vähitellen pois liturgisista käsikirjois­ta. Käytäntö kuitenkin jatkui elävänä paljon pidempään. Samansukupuolisen lii­ton toi­mitus oli yleinen pitkään varsinkin Balka­nilla -- Serbiassa, Albaniassa, Kreikassa ja Romaniassa. Siitä raportoivat vielä 1900-luvun alussa alueella matkustelleet saksalaiset antropologit.

Perinne eli pitkään myös itäslaavien keskuudessa. Vielä 1600-luvul­la tie­detään vastikään pyhäksi juliste­tun Pieta­ri Mo­gilan solmi­neen liiton kuuluisan sotilasjohtajan Stefan Zólkiew­skin kanssa.

Uusia aineksia homoliittokeskusteluun?

Varhaisempaa samansukupuolisten liittojen traditiota vasten tar­kasteltuna - samansukupuolisiin soti­laspyhäparei­hin koh­distunut kunnioitus, miesten välisten ystävyysliitto­jen pit­kä traditio ja toisaalta avioliit­toon koh­distunut epä­luu­lo - ei ole itse asi­assa lainkaan yllät­tävää, että on ollut ole­mas­sa kristil­linen toimi­tus, jolla siunataan kahden miehen tai naisen väli­nen liit­to.

On mahdotonta saada selville, minkälaisia merkityssi­sältöjä liitoilla oli niihin osallistuneille ihmisille. Todennä­köistä kuitenkin on, että joillekin pareille kirkollinen toimi­tus merkitsi siunausta syvälle mut­ta enim­mäk­seen epä­eroottiselle ystä­vyyssi­teelle. Ne, joiden oma romanttinen mielen­kiinto koh­dis­tui omaan sukupuoleen, ovat epäilemättä ymmärtä­neet lii­ton merkityksen toisin.

Ra­janve­to ystävyyden ja romanttis-eroottisen rakkauden välillä on omassa yhteiskunnas­samme tär­keämpää kuin esi­mo­der­neissa kulttuureissa. Niissä ei päässyt syntymään risti­rii­taa, joka olisi aset­ta­nut aviolii­ton ja ystä­vyysliiton joten­kin vas­tak­kain.

Niinpä ei voi sanoa, että liiton eroottisesti mieltä­neet olisi­vat jollain lailla "väärinkäyttäneet" kirkon luomaa mahdolli­suutta.

Siunaus ei kir­kon kan­nalta luonnollisestikaan mer­kinnyt "homoavioliittoa" käsitteen moder­nis­sa mer­kityk­sessä. Toisaalta kirkonmiehet eivät mieltäneet homoseksuaali­sta käyttäytymistää­kään niin suu­reksi on­gelmaksi kuin nykyaikana, jolloin jyr­kimmät ää­net homo­jen oikeuksia vastaan nousevat useimmiten juuri kris­tittyjen piiristä.

Juuri tähän keskusteluun tietoisuus vanhasta samansuku­puolisten liiton perinteestä tuo mielenkiintoisen lisän.

© Tapani Kärkkäinen

Julkaistu Aamun Koitto –lehdessä 4/1997

Lähteenä on käytetty John Boswellin kirjaa Same-Sex Unions in Pre­modern Europe. Villard Books, New York 1994.