• Jusa

Lainausta Teemu Kakkurin blogista..

Helsingin evankelisen opiston (Heo) rehtorin ja pastorin, Teemu Kakkurin mietteitä ja kommentteja hänen blogistaan (kommentteja paljon), jotka ovat _todella_ mielenkiintoisia:

http://www.kotimaa24.fi/blogit/haku/article/?id=4367&bid=243

<Homokeskustelu K-junan ikkunasta katsottuna
6.1.2010 | Teemu Kakkuri

En ollut suunnitellut kirjoittavani blogissani homokysymyksestä. Mutta ei kai tältä nyt voi oikein välttyäkään. Lets go siis!

Päällisin puolin kiistellään raamatunkohtien ymmärtämisestä. Minulla on sellainen käsitys, että siinä ovat vastakkain nykyinen luonnollinen moraalitaju ja Raamatun näkemys. Jompikumpi joustaa. Jos homoseksuaalisissa teoissa olisi kysymys asioista, jotka ovat kaikkien mielestä pahoja, ei Raamatun lauseita edes kaivettaisi esiin eikä niitä tulkittaisi eestaas.

Ajatellaanpa selkeää esimerkkiä, vaikka lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. En ota sitä esille siksi, että väittäisin homoseksuaalisuuden ja lasten hyväksikäytön liittyvän toisiinsa. Esimerkki on vain siksi, että lasten hyväksikäyttö on meidän kaikkien mielestä varmasti väärin.

Kukaan ei ryhdy halkomaan hiuksia, kielletäänkö se Raamatussa, heijastavatko mahdolliset kiellot oman aikansa maailmankuvaa ja puhutaanko niissä samasta ilmiöstä, jonka me nykyään tunnemme pedofiliana. Kukaan ei omista empaattisia ajatuksia sille, voiko joku taipumukselleen mitään tai väitä, että Jumalan luomana ominaisuutena senkin on oltava hyvä asia. Sellaista keskustelua ei käydä, eikä tarvitse käydä, koska kaikki yksimielisesti tuomitsevat nuo teot. Emme keskustele, ovatko lapsenraiskaamisen tuomitsijat tuomiohenkisiä, millä oikeudella he tuomitsevat, ja ovatko he unohtaneet lähimmäisenrakkauden. Hoitoon ja linnaan, sanovat niin ateistit kuin fundiksetkin! (En siis yhdistä näitä asioita muuten, ei mennä sivuraiteille.)

Sellaisen keskustelun kuitenkin joudumme käymään homokysymyksessä siitä yksinkertaisesta syystä, että luontainen moraalitaju ja Raamattu ovat törmäyskurssilla. Yhä suurempi osa ihmisistä ei näe mitään pahaa tai väärää siinä, että kaksi miestä rakastelee keskenään. Ja Raamattu taas sanoo, että miesten kanssa makaavat miehet eivät peri Jumalan valtakuntaa = eivät pääse taivaaseen. Siinä sitä on ristiriitaa kerrakseen.

Ongelmaksi tämä on muodostunut länsimaiden suurissa valtio- ja kansalliskirkoissa, joissa haluttaisiin pitää kiinni molemmista; kansan suuresta enemmistöstä ynnä modernista ajattelusta ja toisaalta uskon juurista Raamatussa. Siksi ei ole ihme, että kirkkoa koossapitäväksi ”jesariteipiksi” on ilmaantunut teologinen koulukunta, jonka päätehtävä on esittää uskottavat teologiset perustelut sille, ettei mainitsemaani ristiriitaa oikeasti ole olemassakaan. Parhaimmillaan tämä koulukunta on onnistunut kyseenalaistamaan monien raamatunkohtien tulkintoja, mutta pahimmillaan se on tarjonnut julkisuuteen sellaista stiignafuuliaa, ettei se varmaan voi uskoa siihen itsekään.

Ristiriidat siloittavalle teologialle on kaksi vastavaihtoehtoa. Toinen on hylätä Raamattu suurin piirtein seuraavasti: Raamattu kieltää ankarasti asian, jossa ei ole mitään pahaa. Hylätkäämme siksi Raamattu. Toinen on päinvastainen: Raamattu kieltää homoseksuaaliset aktit. Ne ovat siis pahoja. Ensimmäisen vaihtoehdon valitsemisesta seuraa raamattukriisi, toisesta lähimmäiskriisi.

Kirkko ei oikein voi hylätä Raamattua, koska siinä samassa kirjassa ovat kuitenkin kalliit armon ja rakkauden perusteet. Jos miesten keskinäinen seksi torjuttaisiin vain Mooseksen laissa, ongelmasta selviäisi huomattavasti helpommalla, mutta kun myös Uusi testamentti on sille kielteinen.

Toisessa vaihtoehdossa ajatellaan suurin piirtein niin, että vaikkei Raamatun näkemystä täysin ymmärrettäisikään, sen annetaan olla silti ohjeellinen eli normatiivinen. Jumalan sanan kunnioituksesta sille alistutaan, vaikka sitten koetetaankin ymmärtää homoja ja olla tuomitsematta heitä.

Lähimmäiskriisi taas tarkoittaa suhtautumistavan etsimistä niihin ihmisiin, joiden osaksi homoseksuaalisuus on syystä tai toisesta tullut. Se voi merkitä teodikea-ongelman kanssa painiskelua, mutta vähintäänkin vaikeutta kohdata aidosti ihminen, jonka tekoja ei halua hyväksyä. Kumpaakaan ongelmaa ei mielestäni pidä väistää, vaan sekä teologisten ongelmien että haastavien ihmisten kohtaaminen kasvattaa. Oikeastaan muuten ei voi kristittynä kasvaakaan.

Teodikea-ongelmalla tarkoitan tässä yhteydessä kysymystä, kuinka Jumala voi toisaalta sallia ihmisen tulla tahtomattaan homoksi ja toisaalta tuomita siitä helvettiin. Väitän, että homokeskustelun traumaattisuus kertoo tottumattomuudesta tarttua teodikea-ongelmaan.

Entä, jos omakin moraalitaju on homoseksuaalisia tekoja vastaan? Relativistisessa kulttuurissamme senkin pitäisi olla sallittua.

On hyvin yleinen ajatus, ettei sellaista, mikä perustuu rakkauteen eikä vahingoita ketään, saa pitää kiellettynä. Näissä merkeissä moraaliristiriita Raamatun ja oman aikamme ajattelun välillä on muutenkin ilmeinen, esimerkiksi eutanasia- ja aborttikysymyksissä. Klassisen kristinuskon ja nykyajan ihmiskäsityksen ja syntiopin erilleen kasvaminen on niin syvälle käypää ja perusteellista, etteivät osapuolet tavoita toisiaan yhden eikä kahden nettikeskustelun aikana.

Joku saattaa kuitenkin perinteisen kristillisen ihmiskäsityksen pohjalta tulla Raamatun kirjoittajien kanssa samoihin päätelmiin, vaikka sitten luontaisen hienotunteisuutensa ja vallitsevan asenneilmaston takia pitääkin suunsa kiinni. Kukapa nyt haluaisi ehdoin tahdoin tulla leimatuksi.

Oma joukkonsa tällä kartalla lienevät nekin, joiden asenteet ja kypsyys ovat vielä kuin yläasteen pojilla ja lynkkausjengeillä. Vaikka Jeesus tunsi ja sanoi totuuden, hän ei lähtenyt lynkkaamaan vaan ristille. Raamattu ei tee erotusta homojen ja heteroiden välillä. Molemmat käsitteet hahmoteltiin myöhemmin. Raamattu puhuu maailmasta, jota Jumala on rakastanut.

P.s. Vaikka blogistit aina toivovat paljon kommentteja, toivon herättäväni enemmän ajattelua kuin keskustelua. Ne kommentit, joissa joko käsketään painua helvettiin tai toivotaan joutuvan helvettiin, on jo moneen kertaan luettu.>