Pakkotoistoa

Jouluaika ja vuoden vaihtuminen aiheuttaa samantapaisia tunteita kuin mainio leffa Päiväni murmelina, engl. Groundhog Day. Päähenkilö joutuu elämään saman päivän uudestaan ja uudestaan, kunnes saa elettyä päivän oikein ja voi siirtyä elämässään eteenpäin.

Joulu oli joskus lapsena ihan kiva, mutta se on vuosien mittaan saanut turhaa kuollutta painoa. Vierailevien sukulaisten määrä on lisääntynyt, lapsia tulee lisää, ja näiden poika- ja tyttöystäviä ja uusia sukupolvia. Vieraiden lähdettyä iäkäs äitini tunnusti olevansa väsynyt ja ihmetteli, miten tähän tilanteeseen on oikein jouduttu, ja eikö kukaan huomaa, miten hullua on, että pienen asunnon pieneen olohuoneeseen tunkee noin paljon väkeä, vaikka vierailla itsellään on paljon suuremmat tilat kotonaan. Katsoimme uutisia, jossa Heikki Hursti kertoi, että hänen vanhempansa aloitti vähäosaisten joulujuhlan aluksi pienimuotoisesti. Kuvissa ihmisiä tulvi juhliin valtavia määriä ja kansoitti koko Kisahallin. Sanoin äidille, että noin meillekin käy, ja kohta pitää vuokrata isompi tila.

Mukavia asioita kuten joulua haluaa kokea uudestaan. Mutta onko sellainen enää mukavaa, jos sen toistaminen on velvollisuus, koska niin on aina ennenkin tehty, ja vielä paisutetuin menoin. Mitä jos kaikki haluaisivatkin muutosta, mutta kukaan ei uskalla ehdottaa sitä, koska kuvittelevat, että muut pettyisivät, jos traditiota ei enää jatketa? Mitä siitä seuraisi, jos kaikki viettäisivätkin vapaansa niin kuin itse haluavat? Mitä jos kenenkään ei tarvitsisikaan venyä äärimmilleen, vaan kaikki saisivat juuri omanlaisensa rauhallisen joulun.