- ”Vanha räävä muistelee”
Tämä on täysin henkilökohtainen muistelo; aikaa on kulunut paljon noista tapahtumista, väliin on mahtunut useampi monella tapaa toisenlainen vuosikymmen. Kerronpa kuitenkin sen mitä muistan, oman näkökulmani. Muut osalliset varmaan voisivat kertoa hyvin erilaiset tarinat, mutta näin minä sen koin. Jokaisella meistä on oma maailmansa, oma todellisuutensa.
Sitä en saa mieleeni miten tapasin Jorma Elovaaran. Kontakti varmaan syntyi jotenkin Marraskuun liikkeen kautta; olin ollut Ilkka Taipaleen kanssa tekemisissä kun tarvitsin lääkärinlausuntoa kutsuntoja varten, ja vinkki oli luultavasti tullut sieltä. Marraskuun liikehän alkuvaiheissaan otti ajaakseen monenlaisten ”äänettömien” vähemmistöjen – kuten vankien, asunnottomien alkoholistien, mielenterveyspotilaiden ja seksuaalisesti poikkeavien – asiaa. Tuo luettelo kuvaa mainiosti ajan ilmapiiriä: hyvässä seurassa meikäläiset olivat. Liikkeen toimintamuoto oli ihailtava, sillä tarkoituksena oli auttaa kutakin ryhmää organisoitumaan itsenäiseksi omaa asiaansa ajavaksi yksiköksi, josta Marraskuun liike sitten vetäytyi syrjään kun juttu lähti sujumaan. Todella siis annettiin asianosaisille itselleen mahdollisuus toimia omilla ehdoillaan, eikä koetettu sulauttaa heitä johonkin ideologiaan tai ratsastaa heidän asiallaan. Poikkeuksellista, niin silloin kuin kai on nytkin.
Homot eli ”seksuaalisesti poikkeavat” kokoontuivat Toisen Säteen Ryhmäksi J. Elovaaran toimiessa primus motorina. Ryhmään taisi alkujaan kuulua kahdesta kolmeen muuta jäsentä, jotka häipyivät vähin äänin varsin nopeasti, olletikin koska tajusivat että asian tiimoilta joutuisi julkisuuden valokeilaan. Homma meni jäihin. Elovaara esitteli minulle ajatustaan käynnistää ryhmän toiminta uudelleen, uudella nimellä, ja kysyi olisinko kiinnostunut osallistumaan. Olinpa hyvinkin. Olin parikymppinen, vastikään päässyt ylioppilaaksi, ja silmiinpistävien ”sopeutumisvaikeuksieni” takia lukion viimeisen kesän Lapinlahden mielisairaalassa viettäneenä olin graduoinut myös elämänkoulun erityiskurssista merkillepantavin arvosanoin: seksuaalinen poikkeavuus ja luonneneuroosi. Virallista tulevaisuutta ei ihmeemmin tuntunut olevan, sen verran raskaasti erosin valtavirrasta yltiöfeminiinisine olemuksineni. Niihin aikoihin ei siskoja juurikaan palkattu mihinkään, eli eipä ollut ihmeesti mitään menetettävääkään. Vimmaa sen sijaan löytyi. Suomeen vastikään saapuneesta hippiaatteesta olin imenyt itseeni ajatuksen jokaisen ihmisen oikeudesta täyteen ihmisarvoon ja vapauteen jolle vain taivas oli rajana, jos sekään, ynnä ymmärryksen yhteiskunnan muutettavuudesta. Huomattavan radikaalia ajattelua 60/70-luvun vaihteen monoliittikulttuurissa, mutta sitä oli alkanut esiintyä enenevässä määrin aikuistuvan polven keskuudessa. ”Partaradikaalien” kohtaama avoin ylenkatse ja pilkka vain terävöittivät vastarinnan kohdentamista. Suomi haluttiin saada muiden pohjoismaiden tasolle kansalaisten tasavertaisessa kohtelussa, ihmisyyttä kunnioittaen.
1960-luvun loppuvaihe oli ilmapiiriltään kiintoisa: Suomi ei enää kyennyt täysin pitäytymään siihenastiseen henkisesti ummehtuneeseen pysähtyneisyyteensä, jossa huonosti salattua ja osin aiheetonta alemmuuskompleksia kompensoitiin melkein yhtä perusteettomalla ylemmyydentunteella. Uudet, vapaammat tuulet maailmalta alkoivat rantautua tännekin. Kaikki eivät ottaneet niitä ilolla vastaan mutta minkäs teit, iso osa nuorempaa polvea hurahti näkemykseen täysin rinnoin. Todellinen sukupolvenvaihdos oli hitaasti aluillaan, ja kuten niin usein, vilpittömästi uskottiin kaiken voivan muuttua aidosti paremmaksi kunhan vain itse päästäisiin valtaan. Hyvinvointivaltio, tasa-arvo, yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus myös vähäosaisia kohtaan piti oleman vain muutaman äänestyskierroksen ja/tai hasispiipullisen päässä.
Pelon ja kähminnän, elitistisen salailun ja kabinettipolitiikan aika loppuisi. Niinpä niin; nyt meillä ovat vallassa ne jotka aiheesta silloin suureen ääneen meuhkasivat, ja kas kummaa, kyllä yhä löytyy leipä- ja sossujonoissa pituutta, nuorisotyöttömyydestä ja vanhustenhoidosta mitään puhumattakaan – anteeksi, syrjähdin asiasta. Mutta sen vaan sanon, että ne jotka haikailevat kuinka asiat olivat ennen paremmin tai miten pisoaareissa kyti vallankumous, joutaisivat selkeyttää muistiaan tai tarkentaa ideologista putkinäköään. No, turhapa on tuostakin vaahdota.
Elovaaran organisatoriset kyvyt ja raikkaan ironinen huumorintaju johtivat Keskusteluseura Psyke Ry:n syntyyn. Säännöt olivat aatteellisuudessaan ihailtavan ympäripyöreiksi muotoillut, ja jättivät meille runsaasti kätevää tulkinnanvaraa siitä mitä itse asiassa aioimme käytännössä tehdä. Sana Keskusteluseura antoi harmittomuuden viime silauksen, joka sai viranomaiset hyväksymään kyseisen yhdistyksen perustamisen enemmittä hälinöittä, mikä niinä aikoina ei suinkaan ollut selviö. Tähdennän Jorman, Suomen homohistorian unohdetun eminenssin, merkitystä, sillä ilman häntä hommasta ei olisi tullut mitään, ainakaan hyvin pitkään aikaan. Hänessä yhdistyi käytännöllisyys, edistysusko, radikaalius ja aito viattomuus tavalla, joka osui ajassa kohdalleen kuin avain lukkoon.
Enkä usko että legendaarista Psyken Kellaria Kalevankadulla olisi liioin avattu ilman häntä; ensin se toimi yhdistyksen toimistona mutta sittemmin laajeni myös ”sosiaalitilaksi”, kait Suomen ensimmäiseksi kaikille
avoimeksi homokeskukseksi. [kts. myös toisaalla oleva Martti Petäjäjärven kirjoitus. Toim. huom.].
Toiseen perustajajäseneen, Veli-Pekka Hämäläiseen olin tutustunut jo kouluaikoinani, mutta se jäi lyhyeksi. Keskusteluseuraa perustettaessa aloitimme tuttavuutemme uudelleen, puhtaalta pöydältä, sillä kumpikin taisi pitää parempana unohtaa menneet. Me kolme intomieltä olimme Psyken perustajakolmikko, tuskin muita vielä silloin mukana oli. En ole ihan varma, mutta perustamiskirjastahan se selviää. Myös 96-lehdessä, keskusteluseuran äänitorvessa, olimme pääasialliset - ja aluksi ainoat - toimijat, esiinnyimme aluksi pseudonyymeillä (Jorma oli Rauno Vinermo, Veli-Pekka Markku Kurjetsalo ja minä Jarmo Salas; pian joukkoon liittyi sujuvakynäinen nimimerkki Juhani Tikanpuro eli Veli Hyvärinen, josta tulikin järjestön varsinainen tukipilari moneksi vuodeksi) mutta kohta myös ihka itsenämme. Melkoista kansalaisrohkeutta, olimmehan silloisen järjestelmän mukaan sekä rikollisia että sairaita. Väkivaltaa sai pelätä, mutta vain rakenteellista sellaista: poliisia, työpaikan, asunnon, maineen jne. menetystä. Homojen hakkaaminen tuli kuvaan paljon myöhemmin, vasta 1970-luvun puolivälin jälkeen, ja se liittyi silloisen nuorisokulttuurin ”uuteen aaltoon”, purilaisbaarien rokkareihin. Siihen asti ne karskit karjut juoksivat meitä pakoon ja kovaa, ettei vain sattuisi hintti hiplaamaan.
En ole koskaan ollut mikään järjestöihminen tai toiminnan suunnittelija. Lähdin auliisti mukaan kaikenlaiseen hullutukseen, kunhan joku muu oli rakentanut sille raamit; saatoin ehdotella kaikenlaista, mutten kyennyt potkaisemaan koko hoitoa pystyyn ihan tyhjästä, sillä organisointi ei kuulu kykyihini. Sen sijaan olin sanavalmis, yhdistelin asioita varsin näppärästi, näin kätketyt kytkökset ja ”roskakulttuurin” (kuvaava aikalaistermi, uusi polvi sanoi sitä popkulttuuriksi) arvon. Kiinnostukseni suuntautuikin ensisijaisesti ”Ysikutoseen”, kuten lehteämme tuttavallisesti kutsuttiin: kirjoittelin siihen novelleja, joitain pikku uutiskatsauksia toisinaan, piirsin kuvia sekä loin alter egoni, pakinoitsija Bibinetten, jonka leikkimielisen rääväsuiset pakinat olivat (jälkeenpäin tajusin) yllättävän pidettyjä.
Lyhyen alkuhaparoinnin jälkeen löysin nopeasti oman ääneni: Hertta-sarja kohtasi supportiivisen homopsykiatrin kollektiivifantasian baaritiskillä. Arki oli ankaraa, seksuaalisen suuntautumisen paljastuminen vielä pitkään dekriminalisoinnin jälkeenkin saattoi johtaa työpaikan sekä asunnon menetykseen, perhehäpeään, pahimmillaan pakkoon muuttaa ulkomaille. Itsemurhakaan ei ollut
tuntematon ratkaisu epätoivoisimmissa tapauksissa. Tätä kalmaista kalseutta vastaan kävin kamppailuun sanan säilällä. Novelleissani oli aina onnellinen loppu, epätodennäköisimmätkin rakastavaiset saivat toisensa. Käsikkäin, rinnakkain, toisiaan tukien he kulkivat tulevaisuuden auringonnousuun. Uskoa itseensä, toivoa, sitä halusin tuoda kaikille kaltaisilleni. Ja Bibinette, tuo pikku siskonhupakko jolle kohtalo oli jakanut ne kaikkein käppyräisimmät kortit, otti aseekseen ajoin mustanpuhuvankin huumorin, vilpittömästi hyvän sydämen sekä täydellisen ”aina valmiina” -erotiikan näyttääkseen että ne homopiirien kaikkein halveksituimmatkin kusiputka- ja baarikummitukset olivat aitoja, tuntevia, jopa kykynsä mukaan yhteisölleen solidaarisia ihmisiä. Viihteen keinoin tein valistustyötä ja annoin tukea sen minkä ikinä pystyin. Ja tarvetta sille tottamaar oli.
Nykyisen netti- ja informaatiotulvasukupolven lienee lähes mahdotonta kuvitella miten merkityksellinen ja arvokas tuo pieni, liikuttavan amatöörimäinen ”96”-läpyskä oli silloisessa maailmassa. Elovaaran uurastuksella saimme sen Rautakirjan jakeluun, mikä tarkoitti sitä että Siipipyöräkioskit, R-kiskojen edeltäjät, ottivat sen myyntiin joten katealue oli koko maa. Olen monta kertaa saanut kuulla, miten valtava elämys jollekin meikäläiselle oli ollut vain nähdä se myynnissä; se käytiin ostamassa usein naapurikaupungista, sitten tilattiin (”toimitus eri lähettäjän nimellä, suljetussa kuoressa”) ja luettiin riekaleiksi kannesta kanteen. Valtava elämys! Ihan oikea, painettu lehti jossa homot puhuivat homoista, lesbot lesboista, oli juttuja Suomesta ja ulkomailta, novelleja, kuvia, runoja sekä mikä tärkeintä: kirjeenvaihtopalsta. Ennen kuin miestenlehdet tulivat laajasti saataville, ”96” oli lähes ainoa mahdollisuus kontakti-ilmoituksen julkaisemiseen koska päivälehdet tylysti sensuroivat kaikki sellaiset. Vain perinpohjaisimmin koodatut (”EOS -merkkisen kellon omistaja etsii vastaavaa harrastavia”) pääsivät niitten seulasta läpi. Etenkin pienemmissä kaupungeissa, varsinaisista syrjäseuduista puhumattakaan, ei muita samanmielisten tapaamismahdollisuuksia käytännössä ollut laisinkaan. Ysikutonen tarjosi sillan yli autiuden meren, pienen ja huteran tosin, mutta sillan kuitenkin. Yksinäisyydestä oli mahdollista vapautua, löytää lämpöä ja läheisyyttä jos rohkeni yrittää. Kun ajattelen menneisyyttäni, on Ysikutosen ja koko Psyken toimintaan osallistuminen niitä harvoja asioita joista voin tuntea syvää tyydytystä: onnistuin auttamaan kanssaheimolaisiani silloin kun sitä todella tarvittiin.
Yllättävän paljon aikaan saimmekin, kun muistetaan resurssien minimaalisuus – kaikki tehtiin vapaaehtoisvoimin - ja yleisen ilmapiirin nihkeys: Psyken kellari toimi vuositolkulla, Ysikutonen ilmestyi pitkään ja säännöllisesti, onnistuimme jopa tekemään elokuvan, nykyään kait dokudraamaksi luokiteltavan ”Oletko sinä?..” tv-filmin. Sen julkinen esittäminen kylläkin kiellettiin päivää ennen lähetysaikaa johtaja Lemisen toimesta (”Ei tällaista ole”, kuului perustelu ja sehän riitti). Leffasta tuli siis mykkä aikalaistodistus joka nähtiin vasta vuosikymmeniä jälkeenpäin. Harmi, sillä silloin sillä oli enää vain kulttuurihistoriallista arvoa, valmistumisaikanaan se olisi ollut todellinen keskustelunavaus ja silmienavaaja. No, ei ollut ensimmäinen kerta kun homot vaiettiin ja vaiennettiin näkymättömiin.
Keskusteluseuran piirissä asiat sitten etenivät niin kuin kuten usein käy: vanhemmat, kokeneemmat homotyypit olivat varjoista seuranneet, miten nuorhintit polttaisivat siipensä mahdottomassa hankkeessaan. Kun suureksi yllätykseksi paljastui, ettei taivas tai siveyspoliisi pudonnutkaan niskaamme, vaan jopa laki saatiin muutettua, alkoi harmaassa massassa raksuttaa, erilaiset kiintoisat mahdollisuudet nousivat mieleen. Toimintaan tuli mukaan uusia ihmisiä, toki tervetulleina. Kuinkas vaan sattuikaan, syntyi hiljainen nurkanvaltaus joka eteni tehokkaaksi kaappaukseksi, ja Psykellä olikin pianaikaa ihka uudenlainen hallitus. Elovaara löysi itsenä kadulta: Mauri oli tehnyt tehtävänsä, Mauri sai mennä. V-P. Hämäläinen oli tyypilliseen tapaansa kärhämissä kaikkien kanssa kehitellen omaa versiotaan ultraradikalismista. Minä puolestani en pitkään aikaan enää ihmeemmin ollut kiinnostunut yhdistyksen tapahtumista, olin keskittynyt vain omiin juttuihini ja kirjoituksiini, mitä nyt räksytin uusille toimijoille siitä että halusin maksunkin työstäni, rahaa kun seuralla näytti vihdoin olevan. Ai että ne 10-15 markan korvaukset närästivät heitä, olivathan ne poissa omasta pohjattomasta pussistaan (sen tosin tajusin paljon myöhemmin). Kalkkunakopla otti vallan.
Alkuun kaikki näytti jatkuvan jokseenkin ok; Elovaara siirtyi kokonaan hippiaatteen ja undergroundin piiriin, perusti Tähti-lehden, kirjapainon ja sen kylkiäisenä jonkinlaisen kollektiivin, osa Suomen kartoittamatonta kulttuurihistoriaa sekin. Vesimiehen Ajat, jotka olivat johtaneet hänen radiouransa päättymiseen vuosikymmenten ajaksi, julkaistiin pokkareina. Samaten piirroskokoelmani Cosmos Man, eräänlainen sanaton sarjakuva jonka pidättelemätön homoeroottinen ja selkoseksuaalinen sisältö aiheutti lopulta sen, että Tähden toimitsija/postittajat kieltäytyivät käsittelemästä koko törkyjulkaisua. En ihmettele, niin rajua aineistoa se oli. Joskus olen huvittuneena ajatellut, mitä mahtoivat pahaa-aavistamattomat tilaajat miettiä saadessaan sen käsiinsä. Toivottavasti edes jollekulle aukesi uusi positiivinen kokemus. Myös Tähteen kirjoittelin silloin tällöin, ja Ysikutoseen edelleen; Bibinetten viimeinen pakina osui vuoden 1971 loppuun. Siinä mainittiin yhdistyksessä alkanut sisäinen kapina ja kahtiajakautuminen; viihteellisten kahvihetkien ja Sirkan tanssien lisäksi kaivattiin yhteiskunnallista vaikuttamista, muidenkin seksuaalivähemmistöjen kuin homojen asian esillä pitämistä, julkista ulostuloa kaduille. Moinen oli vanhalle kalkkunakaartille täysi kauhistus. Kielletyn Rakkauden Ravintolatoiminta kukoisti, oma sammutettujen valojen homoseksuaalisuus toteutui – Hymyä ja Elovaaraa mukaillakseni – mitäpä sitä mukavaa venettä keikuttamaan. Hys, hiljaa vain. Tyytymättömyys moista ”Tuomo-setäilyä” kohtaan ei kuitenkaan laantunut, päinvastoin: joukko Psyken nuorempia jäseniä minä mukaan luettuna ynnä jokunen muu tulisielu ryhtyi taas aktivisteiksi yhteisen asian puolesta, perustettiin uusi uljas rinnakkaisjärjestö SeTa (Seksuaalinen Tasavertaisuus). Halusimme täyttä vapautta olla kaikkialla itsemme, uhallammekin näkyä sekä integroitua ympäröivään yhteiskuntaan, emme gettoutua kellareihin ja ravintoloiden yksityisiin illatsuihin. Innoitus tuli maailmalta, USAsta ja Euroopasta. Ja kas: Homojen Vapautusrintaman kukat puhkesivat Suomessakin ennenäkemättömän huumaavaan loistoon. Tuli Gay Pride -paraateja, julkilausumia, marssittiin pitkin Mannerheimintietä Kappelin eteen jonka lavalla Jan Hammarlund, pitkä komea ruotsalainen homoikoni lauloi ”Jag älskar en kille / som heter Ville...” kun pinkit ilmapallot nousivat rykelminä sinitaivaalle ja lesbot sekä homot kehtasivat vihdoinkin julkisesti suudella rakkaitaan. Kaiken huipuksi poliisit, nuo entiset viholliset ja arkkivainolaiset, ajoivat autoillaan kulkueittemme edellä, seisoivat puistotapahtumiemme reunoilla – jotkut lämpimästi hymyillen, silmäniskunkin saattoi tuurilla saada – suojellen meitä kaikelta pahalta aivan kuten muitakin kunniallisia kansalaisia. ”Future is NOW!!” (Nina Hagen). Kulta-aika oli koittanut tai ainakin koittamassa, taasen kerran näin luulimme. Vaan kuinkas sitten kävikään – mutta se on toinen tarina, se.
Ilkka Pellikka
Helsinki 2011