Amerikkalaisilla kaikki on suurempaa kuin muualla, ei vain hammastahnatuubit, supermarketit, juustopurilaiset ja maitotölkit, vaan
myös oopperatalot. Ne oopperatalot jotka syntyivät USA:ssa 1960-luvulla vetävät vähintäänkin tuplaten sen määrän katsojia, kuin vastaavat oopperatalot Italiassa, Espanjassa, Ranskassa tai Saksassa. Nämä talot ovat sen aikakauden jäänteitä jolloin elämän perussääntö oli "mitä suurempaa, sitä parempaa" ("The bigger the better"), ja jolloin autoja ei valittu niiden käytännöllisyyden, vaan niiden pituuden perusteella
Näiden ylimitoitettujen salien pääongelma on niiden yleensä onneton akustiikka. 1970-luvulta lähtien monissa taloissa on yhä uudelleen yritetty parannella ääniolosuhteita. New York City Operassa asennettiin valtava äänensärkijä näyttämön yläpuolelle, mutta siitä huolimatta vähänkään pienemmät äänet hukkuvat armottomasti neliparvisessa katsomossa, orkesterin äänestä tuli peltinen ja katsomossa oli "kuolleita pisteitä" joihin ääni ei kuulunut joko kunnolla tai ollenkaan. Nykyisin laulajien äänet vahvistetaan teknisesti New York City Operassa. Puristien mielestä tämä tarkoittaa oopperan tuhoa, lopullisesti.
Teknisen manipulaation (jota jo monissa amerikkalaisissa oopperataloissa tehdään) kriitikot pelkäävät laulukulttuurin tuhoutumista, varoittavana esimerkkinä he mainitsevat Broadwayn. Nykyisin ilmaantuu värittömiä sekä hiljaisia laulajia ja lauluääniä, tällöin ongelma ratkaistaan tietokoneella, ei laulutunneilla.
Äänimaailman liiallinen ohjaileminen on muuttanut Broadway-yleisön kuuntelukäyttäytymistä. Ennenkaikkea rahalle halutaan kunnon vastinetta:
äänenvoimakkuutta. Tämä puolestaan johtaa vähintäänkin merkilliseen kehitykseen: monissa esityksissä ripustetaan ylimääräisiä kaiuttimia
katsomon yläpuolelle, mutta ne ovat pois päältä - näiden tarkoituksena on antaa yleisön ymmärtää että äänenvoimakkuutta on lisätty.
Esimakua oopperan tulevaisuudesta? Mikrofonien tullessa käyttöön, ohjaajien ei tarvitse enää ottaa huomioon äänellisiä näkökohtia, vaan he voivat keskittyä täysin miehityksen ulkonäköön ja näyttelijäsuorituksen laatuun: 25-vuotias hoikka kaunotar Brünnhildeksi? Ääniteknikko hoitaa tämänkin asian.
Oopperan äänisuunnittelun kannattaja perustelee asiaansa sillä, että mikrofoni olisi laulajan onni: kenenkään ei tarvitsisi forseerata laulaessaan, ja näin tuhota arvokkaita äänihuuliaan, lisäksi varsin helposti voitaisiin pieniäänisiä, lyyrisiä ääniä ottaa dramaattisiinkin osiin. Sellaisia laulajia jotka normaaliolosuhteissa eivät voisi edes kyseistä roolia laulaa. Sekä lisäksi ikuinen puute Isolden, Tristanin ja Siegfriedin esittäjistä olisi ratkaistu äänitekniikan ja -suunnittelun mukaantulemisella.
Tälläinen kehitys vaikuttaisi myös laulajien koulutukseen: miksi nuoret laulajat enää keskittyisivät raudanlujan perustekniikan oppimiseen, kun he voisivat luottaa siihen että esityksessä kaikki heikkoudet karsitaan teknisin apukeinoin.
On merkillinen tunne kun istuu City Operan salissa ja pieniäänisen soubretten ääni näyttämön takimmaisesta kulmasta kuuluu aivan yhtä hyvin kuin jylisevä-ääninen basso joka on näyttämön etuosassa. Kuitenkaan City Opera ei pidä mitään meteliä äänentoistojärjestelmästään.
Todennäköisesti on vain ajan kysymys kunnes tämä "voice enhancement" on tullut yleiseen käyttöön amerikkalaisissa oopperataloissa. Euroopassa se on vielä toistaiseksi tabu, vain Amsterdamin Muziektheater mainitsee usein äänisysteeminsä. Berlinder Staatsoper Unter den Linden sitävastoin jo vuosia parantanut akustisia heikkouksia teknisesti. Vajavaista rakennusakustiikkaa on parannettu elektroakustisin keinoin, tällä keinolla 0,6 sekunnin kaiku on pidennetty 1,7 sekuntiin. Tässä ei kuitenkaan ole kysymys lauluäänien vahvistamisesta millään tapaa.
Lisäksi tätä kehitystä ei voi pysäyttää. Ennenpitkää teknisten apukeinojen käyttö äänien hiomiseen myöskin eurooppalaisissa oopperataloissa tullaan hyväksymään.
Mutta mitä tulee tämän jälkeen? Suosittelemme oopperan esittämistä Playbackinä.
(Lähde: Die Welt, 03.01.2004)