Ludwig van Beethoven: Fidelio
Baijerin valtionooppera
10.04.2007
Ohjaus ja lavastus: Peter Mussbach
Musiikin johto: Christof Prick
Henkilöt:
Leonore: Waltraud Meier
Florestan: Robert Dean Smith
Rocco: Rene Pape
Marzelline: Aga Mikolaj
Jaquino: Kevin Conners
Don Pizarro: Egils Silins
Don Fernando: Martin Gantner
Beethoven ainokaiseksi jäänyt ooppera on minkä tahansa oopperatalon repertuaariin kuuluva perusteos. Teoksen tulkinnassa on lukuisia eri mahdollisuuksia: sen voi nähdä aviovaimon uskollisuuden ja omistautuneisuuden ylistyksenä tai sitten yleisemmin poliittisen sorron vastustamisena. Kummallekin tulkinnalle voi löytää tukea libretosta. Tällä kertaa painotus oli poliittisen sorron vastustamisella, vaikka itse tulkinta olikin aika vaikeaselkoinen. Nykyisen tyypillisen ohjauskäytännön mukaisesti lavastus oli "minimalistinen". Kantavana ideana tuntui olevan portaikko, jota kuvattiin eri kulmista. Puvustuksen kantava idea näytti olevan trenssitakki, joka nähtiin usealla laulajalla.
Sivuosat oli miehitetty pätevästi. Vanginvartija Roccon tyttäreen Marzellineen palavasti rakastuneella Jaquinolla ei ole yhtään suurta aariaa ja esittäjä selviääkin aika vähällä vaivalla, näin nytkin Kevin Conners. Marzellinen rooli on sivuosaksi merkittävä ja Aga Mikolaj tekee parhaansa. Monissa ohjauksissa Marzellinen osaksi jää soitella toista lehteä, koska Marzelline rakastuu Fidelioon/Leonoreen, joka pestautuu hänen isänsä Roccon palvelukseen ja käyttää häikäilemättä Marzellinen kiinnostusta hyväkseen etsiessään aviomiestään Florestania, joka on Roccon pomon Don Pizarron vankina. Kiinnostavaa onkin, että esitysperinne on merkillisen yksioikoinen - Leonore ja Florestan esitetään juhlittuina sankareina eikä suinkaan kylminä manipulaattoreina. Kiinnostavaa on myös teoksen ilmeinen homoeroottinen vire, mitä voisi käyttää hyväksi enemmänkin - Leonorehan pukeutuu mieheksi eli Fidelioksi etsiessään aviomiestään Florestania ja saa siinä sivussa Marzellinen rakastumaan itseensä, siihen pisteeseen saakka, että oopperan tapahtumien aikaan suunnitellaan häitä Fidelion ja Marzellinen välillä (duetto "O wär' ich schon mit dir vereint".
Islantilaisella bassobaritonilla Egils Silinsilla oli huono päivä - pääilkimys Don Pizarron julmisteluaaria "Ha welch ein Augenblick" oli aikamoinen antikliimaksi ja mies saikin aika vaimeat aplodit muuten yleensä suopealta müncheniläisyleisöltä. Hyvisministeri Don Fernandon rooli on kiittämätön deus ex machina -rooli, jonka ainoa funktio on ylistää Leonoren uskollisuutta ja rohkeutta sekä julmistella vähän Don Pizarrolle. Tehtävästään Martin Gantner selvisi puhtain paperein.
Saksalaisbasso Rene Papessa on tavallista enemmän särmää vanginvartija Roccona. Roccossa riittää tulkinnanvaraa - ahne opportunisti, huolehtiva isä/reilu appiukko yms. Tulkinta painottui opportunistin suuntaan, komediaa unohtamatta (aaria "Hat man nicht auch Gold beineben". Florestanin varsin yksioikoinen rooli on vaativa. Toisen näytöksen avaava kohtaus vaatii dramaattista tenoria ("Gott! Welch Dunkel hier" ja amerikkalainen Robert Dean Smith saa kohtaukseen eloa. Valitettavasti rooli muuten koostuu lähinnä Leonoren rohkeuden ihmettelystä, mikä Smithiltä toki myös onnistuu.
Oopperan kiintoisin hahmo on epäilemättä päähenkilö Fidelio/Leonore. Waltraud Meier on saksalaisen dramaattisen mezzorepertuaarin hallitseva mestari. Hänen esityksillään on tapana kuitenkin olla hiukan epätasaisia ja niin nytkin. Leonoren suuri aaria ("Abscheulicher wo eilst du hin", "O komm Hoffnung" oli hiukan alavireinen eivätkä ylä-äänet irronneet kovin helposti. Tämä tuntuu olevan yleinen ongelma roolin mezzoesittäjillä. Meier ja Smith keräävät hyvän vireen loppuduettoon ("O namenlose Freude" ennen esityksen päättävää normaalia kilpahuutoa ("Wer ein holdes Weib errungen", jossa Baijerin valtionoopperan kuoro ja orkesteri pistivät parastaan. Sitä ennen kuultiin Leonore 3 -välisoitto, jonka yksi maailman parhaista oopperaorkestereista esittää kunnialla.