DDR:n coming out – homoelämää Itä-Saksassa

  • Teema
  • Historia
  • vaeltaja2006
  • 1
Muurista on vielä pieniä pätkiä pystyssä turisteja varten. Tämä on ns. East Side Gallery.

Sinä iltana kun Berliinin muuri kaatui, tuli ensi-iltaan ensimmäinen ddr-läinen homoelokuva: Coming out. Ensi-ilta oli 9. marraskuuta 1989. Samana iltana DDR:llä oli oma coming out – muuri murtui, ihmiset saivat kaipaamaansa vapautta.

Ensimmäinen homoelokuva DDR:ssä

DDR:ssä kuvattiin 1980-luvun lopulla elokuvaa, joka kertoi itäsaksalaisesta homo-opettajasta. Ohjaaja oli Heiner Carow. Toisinajattelijana hänellä oli ollut seitsemän vuoden virkakielto. Nyt hän oli jälleen ohjaajana. Elokuvan nimi oli ”Coming Out”. Sen ensi-ilta oli marraskuun 9. päivänä 1989. Esityspaikkana oli ensi-iltateatteri Kino International. Se oli vain muutaman korttelin päässä paikasta, jossa puoluevirkailija Günter Schabowski piti lehdistötilaisuutta ja luki hämmentyneenä, että rajat ovat auki. Toimittaja kysyi: "Milloin ne avautuvat" "Ilmeisesti heti".

Kino Internationalissa oli odotteleva tunnelma. Esityksen piti alkaa puoli kahdeksalta. Elokuva oli räjähdysherkkää tavaraa DDR:ssä. Länsipuolelta ensi-iltaan tulleet olivat hankkineet viisumiinsa paluupäiväksi seuraavan päivän siltä varalta, että juhlinta menee pitkäksi. Tullessa Bornholmer Brücken ylikulkupaikalla kaikki tarkastukset olivat kuin ennen. Päivällä hallitus ja keskuskomitea olivat eronneet. Elokuvateatteriin saapuivat pääosien esittäjät, pääkaupungin intelligenziaa ja jotkut paikalliset homoaktivistit – sekin uutta. Oli kaulahuivia, korvarengasta, tuoksutetta ja muuta glamouria.

Coming Out -elokuvassa nuori opettaja etsii omaa identiteettiään. Keskeisenä kuvauspaikkana oli homokapakka Schoppenstube. Elokuvassa kaikki hellivät päähenkilöä kuin pientä koiranpentua.

Filmi sai myrskyisät suosionosoitukset, ohjaajaa tervehdittiin seisomaan nousten ja taputtamalla. Ensi-iltabileet pidettiin Prenzlauer Bergissa Zum Burgfrieden -homobaarissa. Sillä välin levisi tieto, että portit länteen on avattu. Pörröpäinen noin 30-vuotias mies ryntäsi sisälle baariin kertomaan: ”Ne ovat avanneet portit”. Baaritiskillä häntä ei uskottu. Baari-isäntä kehotti väkeä vain syömään ja juomaan hyvin. Vasta toista viestin tuojaa uskottiin.

Viereisellä kadulla oli jatkuva Trabanttien ja Wartburgien virta kohti Bornholmer-siltaa, jossa oli ylikulkupaikka. Autojen ikkunoista kuului: ”Sillalle, Bornholmer on auki, me menemme sinne”. Ensi-iltajuhlaa yritettiin jatkaa, mutta kaikki eivät malttaneet. Jotkut lähtivät rajalle. Suuri osa vieraista jäi baariin. Oli paljon pohdittavaa. Joillekin DDR:n hajoaminen oli traaginen asia.

DDR:llä oli nyt Coming Out.

(Tapahtumasarja on kuvattu laajemmin Die Welt -lehdessä 9.11.1999, otsikkona: "Wie die DDR im ”Burgfrieden” unterging)

Coming out  -elokuva palkittiin Berliinin elokuvajuhlilla vuonna 1990. Pääosaa esittäneen näyttelijän, Matthias Freihofin haastattelu on juuri ilmestynyt Siegessäulen sivulla (saksaksi). Siinä hän kertoo, ettei enää kaipaa DDRää takaisin, vaikka siellä homot ja lesbot toimivatkin yhdessä. Lännessä jakauduttiin erilaisiin kuppikuntiin. 1990-luvulla alkoi Berliinin homoelämässä uusi korkeasuhdanne. Ei ollut muuria eikä valtion kontrollia. Homot ja heterot mahtuivat samaan kaupunkiin.Elokuva on edelleen toimiva - sitä on näytetty Itä-Euroopassa ja Venäjällä.Se ei ole mikään taistelutarina tai poliittinen julistus vaan rakkaustarina.

Lauantai-iltana 9.11.2019 Kino Internationalissa Berliinissä on 30-vuotisjuhlanäytös, jossa elokuvan tekijöitä on paikalla. Kino International on yhä olemassa Itä-Berliinin mahtikadun, Karl Marx Alleen varrella.

Coming Out -elokuvan päähenkilön haastattelu Siegesasäule-lehdessä

Perustiedot kahdesta Saksasta

Länsi-Saksassa noudatettiin vuoteen 1969 saakka tiukkaa natsiajalta peräisin olevaa homolakia, jonka perusteella kymmeniä tuhansia miehiä tuomittiin vankiloihin. Homoratsiat olivat yleisiä. Perustuslakituomioistuin totesi vuonna 1957, että laki on tarpeellinen ja oikeutettu. Homopykälää 175 lievennettiin 1969, mutta lakipykälä oli voimassa 1994 saakka. Suojaikäraja oli vuoteen 1973 saakka 21 vuotta, mutta silloin se laskettiin 18 vuoteen.

DDR:ssä tuli vuonna 1949 voimaan homolaki, joka kohteli miehiä aika lempeästi. Homoja ei enää etsiskelty. 1957 poistettiin kokonaan aikuisten miesten välisen homokontaktin rangaistavuus, jos homous ei uhannut sosialistista yhteiskuntaa. Naisten suhteet eivät olleet rangaistavia. Vuonna 1968 uusittiin rikoslaki ja sinne tuli pykälä 151, jonka mukaan rangaistiin seksikontaktit samaa sukupuolta oleviin nuoriin henkilöihin. Se laki koski sekä miehiä että naisia. Pykälä 151 poistettiin vuonna 1988 ja suojaikäraja putosi pääsääntöisesti nykyiseen eli 14 vuoteen. Vuonna 1987 DDR:n korkein oikeus oli todennut, että homot ja heterot ovat samanveroisia sosialistisen yhteiskunnan jäseniä. Sen jälkeen homoja ja heteroita kohdeltiin oikeusistuimissa periaatteessa samalla tavalla.

Miesten tarinoita tv-dokumentissa

MDR-tv-kanavalla esitettiin kesällä 2019 ohjelma homona elämisestä DDR:ssä: Unter Männern - Schwul in der DDR. Siinä kuusi miestä kertoi kokemuksiaan.

Ensimmäinen dokumenttielokuvan haastateltava on graafikko, taiteilija Jürgen Wittdorf. Hän on syntynyt 1932 ja hän kuoli pian dokumentin teon jälkeen vuonna 2018. Hänen muistonäyttelynsä oli Berliinin homomuseossa vuoden 2019 alussa.

Näin hän muisteli tv:ssä, millaista oli elää DDR:n alkuaikoina:

Hänen nuoruudessaan seksuaalisuutta ei ollut, rakkautta ei ollut. Ensimmäiset 31 vuotta hän eli pimennossa. Homoseksuaalisuutta hän ei tuntenut, siis sitä ei ollut hänelle olemassa. DDR:ssä ei ketään vangittu eikä suljettu vankilaan, sillä homolaki oli lakkautettu. Julkisuudessa homoja ja lesboja kuitenkin halveksittiin ja torjuttiin totaalisesti. Siinä ilmapiirissä oma identiteetti häilyi ja hyvin monella oli myös naisystäviä. Osa oli myös naisten kanssa sukupuoliyhteydessä, mutta sellainen ei ollut jotenkin todellista rakkautta. Seksuaalisuus oli purettava muilla keinoilla. Hän harrasti taidetta ja piirsi kuvia miehistä ja pojista ja sai jopa mallinsa riisuuntumaan alastontutkielmia varten. Joku toinen urheili tai muulla tavoin tukahdutti seksuaallisuuttaan.

Jürgen Wittdorf kertoo, että vähitellen hän aikuisena aktivoitui. Hän etsiskeli seuraa. Kun illan aikana ei seuraa löytynyt kaupungilta, mentiin Leipzigin rautatieasemalle. Odotussaleissa istuskeli köyhiä homopoikia. Monet heistä olivat olleet pitkään armeijassa ja olivat palaamassa varuskuntiin. He olivat hyvin innokkaita (esim Oscar). Toisinaan tämä miesten tapailu saattoi olla vaarallista. Kiihkeässä vaiheessa kaikki meni hyvin mutta jälkeenpäin heistä voi tulla aggressiivisia. Oli hyvin ristiriitaista etsiä rakkautta ja se muuttuikin kuolemanuhaksi..

Jürgen Wittdorfin muistosanat ja kuvaus elämäntyöstä Siegessäule-lehdessä tammikuussa 2019, myös piirrostyylistä on esimerkki.

Opettaja Christian Schulz (80v) harrasti vimmalla urheilua saadakseen seksuaallisuutensa vaimenemaan. Urheiltiin ja voimisteltiin ryhminä ja lomat vietettiin nuorten leireillä. Treenaus alkoi jo koulussa. Lomakeskuksissa harrastettiin myös nudismia. DDR:ssä oli kysymys uusista DDR-mies- ja naistyypeistä. Urheilullista kehoa arvostettiin.

Opettaja kertoo, että jos hän olisi opiskeluaikana tullut kaapista, hänelle olisi käynyt huonosti. Hänellä oli iso ystäväpiiri, eikä hän voinut tietää, mitä he homoudesta ajattelivat. Se oli ahdistavaa. Ei kannattanut kertoa, jos se ei ollut välttämätöntä. Hän muistelee, että hän halusi muuttua, halusi olla yhteiskunnassa parempi kansalainen. Hän meni psykiatriseen hoitoon, mutta se ”parantamisyritys” ei lainkaan onnistunut. Hän aloitti ns. autogeneettisen harjoittelun, jossa potilaan piti kirjoittaa muistiin ajatuksiaan ja uniaan. Varsinaisesta homoseksuaalisuudesta ei puhuttu. Psykiatri oli vanha mies, professori tai tohtori.

Itämeren rannan kesäleiriltä palattuaan opettaja päätti keskeyttää psykoterapiansa. Sen sijaan hän alkoi aktiivsesti etsiä ystävää. Hän kävi saunoissa ja vessoissa. Vanhoja julkisia vessoja on vieläkin olemassa, mutta käyttämättöminä ne ovat rapistuneet. Leipzigin tunnetuin vessa 1970-80-luvuilla oli lempinimeltään ”Pormestari”. Se sijaitsi raatihuoneen vierellä. Aikaisemmin ei ollut muita tapaamispaikkoja, joten vessat korvasivat tämän puutteen kaikkialla maailman suurissa kaupungeissa.

Kesäaikaan monet homot lähtivät nudistirannoille (ns. FKK, Freikörperkultur). Sielllä oli heteroita, mutta he eivät homoja vainonneet. Siellä tapahtui monenlaista miesten ”metsästystä”. Homojen suosimia olivat erityisesti Itämeren dyynit. Homoja suvaittiin, mutta oli hyvä liikkua huomiota herättämättä.

Miesten tarinoista kävi ilmi, että moni ei pitänyt itsään homona. Joillekin homoille tilanne oli jopa hyvä. Vankilaan ei joutunut ja jos homoudesta kyseltiin, joutui ongelmia selvittämään ja ratkaisemaan. Se vahvisti omaa itseä, kun ”toisinajattelijana” joutui pulmatilanteisiin. Sosialistiseen maailmankuvaan he eivät persoonallisuutensa vuoksi sopineet.
 

Natsiaika vaikutti pitkään sodan jälkeenkin. Natsien ruskeapaidoista tuli DDR:ssä sinipaitoja. Entiset Hitler-Jugend -johtajat muuttuivat ”Vapaan Saksan nuorisojärjestön”, FDJ:n johtajiksi. Eräs nuori joutui maalaamaan ryhmänjohtajan natsiajan rummun siniseksi. Siirtyminen natsiajasta DDRaikaan sujui sutjakkaasti. FDJ-nuorisojärjestössä laulettiin samalla tavalla kuin natsijärjestössä, mutta uusin sanoin.

Lännessä puhuttiin paljon siitä, että sosialistisissa maissa homoja vainotaan. Näin ei kuitenkaan ollut DDR:ssä. Kuitenkin moni nuori homo sai kokea ikäviä hetkiä, kun tv:ssä puhuttiin homoseksuaalisuudesta. Oma isä olohuoneessa saattoi sanoa: ”Tuollaiset ihmiset pitäisi ampua”. Siinä perheessä poika ei koskaan voinut puhua homoseksuaalisuudestaan. Luultavasti monet nuoret homot tekivät itsemurhan. Kerran paikallinen puoluesihteeri sanoi eräälle haastateltavalle, että ”tiedämme millainen olet – lopeta se”. Paikalla ollut opettaja tunsi molemmat ja puuttui puheeseen: ”Jättäkää hänet rauhaan, jos hän ei halua puhua asiasta niin antakaa olla”. Monen ihmisen mielestä kommunismiin ei sopinut näiden ihmisten vaino.

Mistä löytyi poika- tai miesystävä? Useimmat löysivät kumppanin kaupungilta. Se oli vaikeaa. Oli jostain löydettävä tieto, missä homot tapailevat. Luultavasti jossain kaupunginpuistossa. Jonakin yönä se sitten löytyi huomiota herättämättä pimeydessä, puistossa. Oli uskallettava olla aktiivinen. Monet olivat hyvin kokeneita siinä hommassa. Ensin kuljettiin ympäri kaupungin keskustaa ikkunoita katsellen., Se toinen tuli perässä ja katsoi samat ikkunat. Se antoi rohkeutta. Kiristysyrityksiä kuitenkin pelättiin. Kun erottiin satunaisesta kulkijasta, kierrettiin hieman pidempi matka kotiin, jotta mahdollinen kiristäjä saataisiin pois kannoilta.

Monen mielestä kohtaamispaikkoja oli liian vähän. Berliinissä ravintoloita oli ainakin Schoppenstube. Siellä ei siihen aikaan saanut suudella eikä pitää kumppania kädestä. Henkilökunta valitsi istumapaikan ja siinä oli pysyttävä. Se saattoi tuntua naurettavalta. Samassa seurueessakin tulleet voitiin sijoittaa eri puolille ravintolasalia. Enää sellainen ei olisi mahdollista.

Joillakin homoilla oli vilkas seuraelämä. Käytiin juhlissa ja kylässä, tavattiin uusia ihmisiä ja rakastuttiin.1980-luvulla alkoi olla paljon kiihkeitä suhteita ja ne näytettiin tuttavillekin. Enää ei oltu salassa yhdessä.

Kirja homojen elämästä

Jürgen Lemke kuunteli DDR:n homojen elämäntarinoita ja kirjoitti niistä kirjan jo DDR-aikana. Kirja ”Ganz normal anders” ilmestyi vuonna 1989. Painos oli 30 000 ja muutaman tuhannen painos Länsi-Saksaan. Taskukirjana sitä painettiin ainakin 60 000 kappaletta. Lemke oli hyvin yllättynyt, että DDR:n homot puhuivat avoimesti ja vapautuneesti omasta elämästään. Nykyään ei välttämättä enää tapaa sellaista avoimuutta. Lemken haastateltavat eivät juuri tunteneet muiden maiden homoelämää. Kukaan ei voinut kuvitellakaan, että DDR katoaisi niin nopeasti. Lemken kirjassa kertovat mm. nuori työläinen, naimisissa oleva maatalousosuuskunnan maanviljelijä, natsien keskitysleirillä ollut vanki ja Charlotte von Mahlsdorf, tunnettu transihminen ja huonekalumuseon perustaja.

Kirjassa Ganz normal anders itäsaksalaiset homot kertovat elämästään.

Pienen kylän elämää

Thüringer Waldissa syrjäseudulla elää ja työsketelee lasitaiteilija John Zinner.

Pienissä kylissä eläminen oli vaikeaa. Hän tunsi yhden homon, hieman feminiinisen. Kotitalon eteen tuli kerran joitakin humalaisia ihmisiä haukkumaan ja vaatimaan homoa pois kylästä.

On hyvin erilaista asua Berliinissä tai Lepzigissä kuin jossain pienellä paikkakunnalla provinssissa. Kaupungissa ei tarvitse olla yhteydessä edes seinän takana asuviin naapureihin. Maalla joutuu väkisin tutustumaan paremmin lähialueen ihmisiin. Tieto kulkee nopeasti ihmiseltä toiselle ja juttuja vielä paisutellaan.

Maaseutubaarissa hän kertoo, että hänen äitinsä oli eronnut ja se sai aikaan hyvin pahoja puheita. Hän itse halusi olla vaiti homoudestaan, ettei äitiä vainottaisi tämän uuden syyn takia. Hän rakastui koulutoveriinsa 14-vuotiaana ja tunne yltyi kaiken aikaan Hän paljasti rakkautensa tälle pojalle. Tämä oli kuitenkin hetero.

Kaupungeissa alkoi aktivismi

Jo nuorena etsittiin kaupungin kaikki pisuaarit. Yksi haastateltava kertoo, että paras oli Leipzigin Nordplatzin pisuaari. Siellä hän oppi tuntemaan kaikki tulevat ystävänsä. Pisuaareissa ei puhuttu. Mutta ulkona lähistöllä oli penkkejä ja mentiiin sinne istumaan. Näin syntyi ystävyyksiä. Eräs haastateltava kertoo, että tuntematon tuli hänen viereensä istumaan ja pitkän keskustelun jälkeen ehdotti: ”ryhdy papiksi, ryhdy homopapiksi”. Myöhemmin hän löysi tiensä seurakunnan seksuaallivähemmistötyöhön. Vuoteen 1987 mennessä valtio ei hyväksynyt sellaista virkaa, mutta sen jälkeen hän sai mennä erilaisiin nuoriso- ja opiskelijaryhmiin puhumaan työstä seksuaalivähemmistöjen puolesta. DDRssä oli vain se sallittua minkä puolue hyväksyi.

Hän oli Eddy Stapel. Hän tunnisti oman homoseksuaalisuutensa jo kouluaikana. Kotona hän ei uskaltanut asiasta puhua. Hän pelkäsi vanhempiensa puolesta, että nämä joutuisivat puhutteluun poikansa seksuaalisuuden vuoksi. Oli paras vaieta täysin. Ongelma oli, että kaikki muutkin vaikenivat eivätkä homot löytäneet toisiaan. Mutta kun Eddy löysi elämänkumppanin, hän ei enää salaillut asiaa. Se oli 1970-luvun loppua. Eddy Stapelista kehittyi DDR:n homoliikkeen alkuunpanija ja toiminnan koordinaattori.

Kun tuli tietoja homoseksuaalien poliittisista ryhmistä, valtio ilmoitti, ettei se hyväksy julkisesti sellaista toimintaa. Homoaktivisti ei saanut näkyä julkisuudessa. Kansalaisaktiivisuus ei ollut hyväksyttyä. Homojen ja lesbojen järjestötoiminta pysyi kiellettynä. Kuitenkin alkoi tapahtua asioita, jotka horjuttivat järjestäytymiskieltoa. Vuonna 1973 Itä-Berliinissä pidettiin 10. nuorisofestivaali. Osanottajia 140 maasta, 8 miljoonaa kävijää. Nuorten oleilukaduilla ja puistoissa oli hyvin vapaata, mutta Stasi oli saanut tehtäväkseen tarkkailla epäilyttäviä ihmisiä. Juhlallisuuksia ei saanut millään tavoin häiritä. Festivaalin lopputapahtumassa yksi ryhmä levitti banderollin, jossa ”Me pääkaupungin homoseksuaalit tervehdimme festivaalin osanottajia ja puolustamme sosialismia”. Banderolli takavarikoitiin. Samassa juhlassa englantilainen aktivisti Peter Tatchell jakoi lentolehtisiä, joissa hän syytti valtiota homojen vaientamisesta. Vuonna 1973 Itä-Berliinissä perustettiin itäblokin ensimmäinen homojen toimintaryhmä (Homosexuelleninitiative Berlin, HIB). Virikkeenä oli ollut Rosa von Braunheimin Länsi-Berliinin tv:ssä esitetty elokuva homoista (”Eivät homot ole perverssejä vaan tilanne jossa he elävät”, löytyy Youtubesta). Homojen toimintaryhmä ei noussut sen ajan hallintoa vastaan vaan pyrki yksityishenkilöiden tasolla nostamaan ihmisten tietoisuutta homoasiassa. Ryhmä kiellettiin lopullisesti vuonna 1978.

Seta-lehti reagoi DDR:n ilmapiirin muutoksiin numerossa 5/1983.

Helsingissä järjestetty ensimmäinen ETYK-konferenssi 1975 vaikutti jatkossa DDR:n politiikkaan myös homojen ja lesbojen osalta. ETYKissä nostettiin ihmisoikeuskysymykset esiin.

Vuonna 1982 DDR:n viranomaiset kiinnittivät huomio lisääntyneisiin ulkomaisiin ja kotimaisiin kontakteihin ja terveyskysymyksiin (AIDS). Homoja piti valvoa tarkemmin. Samaan aikaan kuitenkin evankelisen kirkon piirissä alkoi homoliike järjestäytyä. Jo heti ETYKin jälkeen oli syntynyt mm. ympäristö- ja rauhanryhmiä ja naisryhmiä. Vuonna 1982 aloitti Leipzigissä homoseksuaalien työryhmä. Vuoteen 1988 meneessä oli syntynyt ainakin 22 homotyöryhmää kirkon piiriin (Rostock, Stralsund, Schwerin, Berlin, Dessau, Magdeburg, Erfurt, Dresden, Halle, Leipzig jne.) . Niitä oli kaupungeissa läpi koko maan Itämeren rannikolta Tsekkoslovakian rajalle saakka. Työryhmät olivat näkyvästi esillä mm. kirkkopäivillä. Vaatimuksena oli yhteiskunnallinen hyväksyminen ja tasa-arvo. 1980-luvun puolivälissä syntyi myös valtiollisia ryhmiä, niistä tunnetuin Itä-Berliinissä sijaitseva Sonntagsclub. Se elää yhä. Neljä kuukautta ennen muurin murtumista homo- ja lesboryhmillä oli yhteinen kokoontuminen Karl-Marx-Satdtissa. Siellä esitettiin vaatimukset mm. homo- ja lesboparien yhteisasumisoikeuksista.

Myös yliopistot valpastuivat homokysymyksissä. Vuonna 1984 Humbolt-yliopistoon syntyi tieteidenvälinen homoseksuaalien työryhmä.

Stasi tehostaa homoseksuaalien valvontaa

DDR:ssä ei pidätetty eikä vangittu homoja seksin takia, mutta Stasi harjoitti laajamittaista seurantaa.

Stasi valvoi kansalaisia tehokkaasti

Stasi pohti 1980-luvulla, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä homoliikkeen aktivoitumisen vuoksi. Noin 200 epävirallista urkkijaa solutettiin mukaan kirkon työryhmiin selvittämään, keitä oli mukana homoliikkeessä ja miten homoliike hajotettaisiin. Monet heistä olivat itsekin homoja ja lesboja, väitetään historia-kirjoissa. Akitivisteista kerättiin paljon tietoa. He olivat valtion vihollisia. Stasi yritti selvittää, kuka on tärkeä henkilö ja kuka vähemmän tärkeä. Tärkeimmistä aktivisteista on kerätty jopa 7 mapillista tietoa kustakin. Ainakin 4000 homoa sai omat kansiot Stasin arkistoon. ”Romeot” olivat niitä urkkijoita, jotka pyrkivät samaan vuoteeseen ja tarjoutuivat poikaystäviksi. Tietoja lypsettiin eri tavoin. Aktivistin piti olla valppaana. Romeot olivat hyvännäköisiä. Oli helppo rakastua esim Romeon kauniisiin silmiin.

Kirjassa Homopolis, das schwule Berlin (1997) kerrotaan, miten Stasin operoima homojen valvonta huipentui vuonna 1983. Stasi seurasi sekä kirkon piirissä olevia ryhmiä, että muita homojen ja lesbojen kohtaamispaikkoja. Itäberliiniläinen seksuaalitieteilijä Günther Grau tutki DDR:n viranomaisten antamia määräyksiä ja valvontapöytäkirjoja.Ensimmäisen kerran Stasi kiinnitti huomiota homoseksuaaleihin toukokuussa 1973, nuorisofestivaalin aikana. Ehkä sitä ennekin on ollut urkintaa, mutta mitään asiakirjoja ei ole säilynyt. Urkinnan huippuvuosi oli 1983. Homokysymystä käsiteltiin Stasin pääosasto 20:n toimesta. Yksi osa valvontaa oli ”maanalaisen toiminnan" valvonta: puistot, ravintolat, kotibileet. Homoseksuaalisesti suuntautuneiden ihmisten asioita selvittelivät kansanpoliisi, lääkärit, seksuaalitieteilijät ja avioliittoneuvojat. Kaikkialla DDR:n alueella alettiin kerätä ”vaaleanpunaisia listoja” homoiksi paljastuneista ihmisistä. Ei tiedetä, mitä listoille tapahtui muurin murtumisen jälkeen.

Stasia kiinnostivat kaikki ne ihmiset, jotka jollain tavoin poikkesivat normeista. Homot ja lesbot kuuluivat näihin. On huvittavaa, että Stasin urkkijat myös pitivät yllä homojen alakulttuuria. Schoppenstube-nimisessä ravintolassa ja homojen tapaamispaikassa Schönhauser Alleella kolme vakinaista baarimikkoa oli Stasin palveluksessa. Omakohtainen muistikuva Schoppenstubesta on, että ilmapiiri siellä oli avoin ja paljon lämpimämpi kuin Länsi-Berliinissä Nollendorfplatzin ympäristön gay-baareissa.

Toinen merkittävä yksityiskohta Stasin toiminnasta vuonna 1978. Kaupunginvaltuusto antoi tutkimustehtäväksi kartoittaa Prenzlauerbergin alueella ”homojen rikollisia riskiryhmiä”. Kansanpoliisin avustuksella rekisteröitiin 849 ihmistä ja 225 asuntoa.

Seurattiin myös yksityisiä juhlia. Mukana ollut urkkija raportoi: päätarkoituksena bileissä näytti olevan vain alkoholin nauttiminen Myöhäisillan tunteina jotkut parit ryhtyivät seksipuuhiin.

Homot ja lesbot luokiteltiin turvallisuusriskiksi, koska joillakin oli ulkomaisia kontakteja ja jotkut ilmaisivat halunsa päästä pois länteen.

Stasi palkkasi luotettavia homoja palvelukseensa. Epävirallisiksi informanteiksi kelpuutettiin myös kaappihomoja ja -lesboja. Stasi käytti monia keinoja hajottaakseen homoliikkeen. Aktivistien elämästä leviteltiin juoruja ja vääriä tietoja. Esim. väitettiin, että ”teidän poikaystävällänne on toinen mies”.

Muuri kulki Brandenburgin portilta Parlamenttitalon sivuitse pitkin Spree-jokea. Parlamenttitalo jäi lännen puolelle.

Homojen ja lesbojen työryhmät evankelisen kirkon suojissa järjestivät paljon esitelmäiltoja, mutta ne eivät tavoittaneet läheskään kaikkia homoja ja lesboja. Monet olivat täysin tietämättömiä uusista tuulista. Valtio hyväksyi 1980-luvulla uudet työryhmät, mutta ne eivät saaneet näkyä julkisuudessa. Lehdissä ei koskaan kirjoitettu homo- ja lesboryhmistä. Ne, joiden elämä pyöri ravintoloissa ja puistoissa, eivät olleet kovinkaan kiinnostuneita yhteiskunnallisesta toiminnasta.

Jotkut yrittivät jättää DDR:n taakseen ja paeta rajan yli. Sillä tavoin pääsi eroon vanhoista tyttöystävistä tai vanhemmista, jos välit olivat huonot. Rajan ylittäminen oli kuitenkin vaikeaa. Maalla, lähellä rajaa asuvat, tiesivät, missä raja on ja miten se on vartioitu.

Punkkarina DDR:ssä

DDR:ssä oli laaja punk-aalto 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla. Yksi tunnettu ja räväkkä tähti oli Nina Hagen. Valtiojohdolla oli vaikeuksia Hagenin ja hänen isänsä Wolf Biermannin kanssa. Isä karkotettiin länteen. Nina seurasi mukana eikä koskaan palannut DDR:ään..

Punkkari-tyypinen mies, parturi Frank Schäfer (synt. 1959) kertoo, että hänkin oli lapsena mukana kommunistien pioneerijärjestössä. Hän halusi mukaan, kaikki muutkin olivat siellä. Oli hieno kaulahuivi ja seksikäs pioneeriasu. Hänellä oli lyhyet siniset housut ja valkoinen paita. Sini-valkoinen asu sopi hyvin hänen vaaleaan tukanväriin. Koulu oli spesiaalikoulu, jossa kaikki menivät nuorisojärjestöön. Jos olisi jättäytynyt pois, olisi lentänyt koulusta ulos. Ei ollut valinnanvaraa.

1970-luvun lopulla Frank Schäfer muutti valokuvaaja-kaverinsa kanssa Prenzlauer Bergiin, josta oli muodostumassa Itä-Berliinin homokaupunginosa. He olivat vielä nuoria, mutta erityisesti on mainittava, että molemmat olivat punkkareita.

Suosituin kokoontumispaikka Itä-Berliinissä oli Alexanderplatz. Siellä kuhisi ihmisiä. Thomas Brussig suoritti asevelvollisuuttaan 1980-luvun alussa ns. mellakkapoliisin riveissä ja hän oli mukana ryhmässä joka valvoi Alexanderplatzia. Väkijoukosta kerättiin erikoisen näköiset ihmiset "rauhoittumaan". Thomas kuljetti näitä tavallisen poliisin hoiviin. Pidätetyt olivat hyvin ahdistuneita. He pelkäsivät, että poliisi pieksää heidät. Yksi varusmiehistä kertoi Thomasille, että poliisi todella hakkasi näitä ihmisiä.

Neljä vuotta sitten Frank Schäfer julkaisi omaelämäkertansa. Siinä hän kertoo, miten hän koko ajan joutui DDR:n poliisien pidättämäksi. Hän oli värjännyt tukkansa eri tavalla kuin muut ja teki poikkeuksellisia meikkejä. Alexanderplatzilla oleilu ei ollut hänelle turvallista, koska poliisi oli heti vierellä pidättämässä oudon tyypin. Punainen nahkatakki ja bilehileet johtivat nopeasti poliisin paikalle. Keltaiset lenkkitossutkin olivat viranomaisten silmätikkuina. ”Keibelstrasselle, mukaan, seuratkaa”. Keibelstrasse on Alexanderplatzin naapurissa. Poliisipiirissä riisuttiin henkselit, kengännauhat ja vyö pois, kahden tunnin päästä pääsi taas vapaaksi. Joulumarkkinoilta hänet pidätti kuusi poliisia. Haluttiin selvittää, mitä tarkoittaa tuollainen pukeutuminen ja punainen tukka, ja vielä rannerenkaat. Hän joutui useita kertoja pidätetyksi, mutta hän sanoo, että se oli vain coolia. Mitä useammin pidätetty, sitä coolimpi. Kun tieto pidätyksistä levisi, hän sai parturina paljon asiakkaita.

Vuosi sitten he kertoivat lehtihaastattelussa, että he pariskuntana käyvät Prenzlauer Bergin alueella mieluummin taiteilijabileissä kuin homobileissä. Homobileissä on nykyään liian ”poroporvarillista”(mutta ei heitä kutsutakaan, koska he ovat ulkonäöltään aika räikeitä). Frank on tunnetun DDR-näyttelijän poika. Hänellä on tatuointeja ja lävistyksiä.

Yhä edelleen Alexanderplatz on paikka, jonne kokoonnutaan. Tässä on työttömien mielenilmaus vuonna 2006

Virkamiehenä DDR:ssä

Ne, joilla oli virka DDR:n hallinnossa tai puolueessa, joutuivat koko elämänsä ajan vaikenemaan homoseksuaalisuudestaan. Tv-dokumentissa Frank Paul kertoo tarinansa. Hän oli syntynyt vuonna 1938 ja hän eli elämäänsä Dresdenissä. Yhteiskunnassa homoseksuaalisuudesta ei koskaan puhuttu sanaakaan. Myös yksityiselämässä siitä piti vaieta, ettei syntyisi ristiriitaa. Vuoden 1957 jälkeen periaatteessa homoja ei lakisääteisesti lainkaan vainottu. Homomiehellä oli kaksi elämää: ulospäin suuntautunut, josta homous on siistitty pois ja sisäinen elämä rakkauden tunteineen. Frank Paul oli puolueen, SED:n jäsen ja hän oli kaupungin aluehallituksessa. Hän eli niin moitteettomasti, ettei Stasi havainnut häntä. Kun hän täytti 50 vuotta, homous tuli ilmi ja siitä tuli ongelma. Hänet voitiin periaatteessa erottaa virastaan. Näin tapahtui. Erikoista oli, että ne jotka erottivat, tarjosivat hänelle heti uutta työtä muualla. Vainoa ei ollut homouden vuoksi vaan sen vuoksi, että oli poliittisesti epäluotettava. Stasi-asiakirjoista hän on lukenut erottamisensa syyt ja pystyy arvaamaan, kuka oli ilmiantaja, vaikka useat nimet onkin sutattu mustiksi.

Yksi toimittaja kertoo, että hänet erotettiin virastaan homouden vuoksi. Hän ei enää ollut puolueelle kelvollinen

Lothar Dönitz oli töissä poliisivoimissa Itä-Berliinissä vuodesta 1964. Hän tunsi kaupunkinsa ulkokäymälät. Hänetkin tarkastettiin joskus. Poliisi kiinnitti huomion, jos liikkui katujen ulkopuolella pimeässä. Seksi ei kuitenkaan ollut laitonta, mutta se oli poliittisesti ja moraalisesti tuomittavaa. Lokakuun 10. päivänä 1970 hänen esimiehensä odottivat häntä poliisin päämajassa Greifswalder Strassella. Hänelle ilmoitetttiin, että miesten kanssa seksiä harrastavat eivät voi olla poliiseja. Se sotii sosialistista moraalia ja etiikkaa vastaan. Hänet irtisanottiin. Hän ei kuitenkaan paljastanut, ketkä poliisit olivat olleet seksikumppaneina. Joku heistä oli ilmiantaja. Se ei kuitenkaan häirinnyt Lotharin elämää.

Ajat alkoivat muuttua. Yksityinen 8 millin filmi näyttää, että vuonna 1977 oltiin joukolla marssimassa homoina vappupäivän Itä-Berliinin paraatissa. Kuitenkaan virallisesti DDR ei halunnut näyttää homoja kansalaisinaan.

Yksityiselämän tietoja Stasin arkistoissa

Peter Rausch oli ddr-läinen homoaktivisti alusta alkaen. Hän täyttää pian 70 vuotta. 1970-luvulla oli jo yhteistä homoelämää. Nuoret kävivät retkillä, tekivät filmejä homona elämisestä ja vaativat tasa-arvoista kohtelua. Heitä häiritsi se, että aina löytyi valtion puolelta joku, joka tarkkaili heitä ja halusi päättää heidän urastaan ja elämästään. He eivät itse saaneet päättää omasta elämästään.

Teologi Karin Dauenheimer kertoo käyneensä tarkistamassa häntä koskevat Stasin paperit. Niissä lukee: ”terävä ja lukenut, lesbo”. Teologi kokee loukkaavana tällaisen yksityiselämään puuttumisen. Ystävän etsiminen oli vaikeaa, koska ei voinut suoraan ilmaista, että etsii samansukupuolista kumppania. Oli etsittävä vain kirjeenvaihtokaveria. Lesbo-sanaa ei saanut käyttää. Ensimmäinen kaapista ulostulo oli vaikeaa. Näkeekö hän elämällään mitään jatkomahdollisuuksia? Kirkkopäivät Dresdenissä 1983 avasivat uusia näkymiä. Häntä rohkaistiin julkisesti kertomaan lesboudestaan. Kuulijakunta oli hiiren hiljaa. Se oli merkittävä käännekohta. Lesbo ei sellaisenaan ollut uhka, mutta rohkea ja uhmaava lesbo oli valtiolle uhka. Viranomaisten kanta oli, ettei sellaista tarvita, koska sosialistinen ihminen on jo muutenkin onnellinen. Karin Dauenheimeria valokuvattiin kotikadulla salaa Stasin arkistoa varten. Työpaikalla päätoimittaja varoitti häntä puhumasta tai kirjoittamasta lesboudesta, ja ”kiihottajana” hän voi tartuttaa muihin ihmisiin ajatuksiaan. Stasin paereista kävi ilmi, että hänen tekemisiään seurattiin hyvin tarkasti.

Historioitsija Teresa Tammer sanoo, että Stasille oli yhdentekevää, oliko joku homo, paitsi puolueen ja valtion omissa riveissä. Puolueen jäsenenä homous oli valtion vastaiseen toimintaan osallistumista.

Wolfgang Schmidt on entinen Stasin työntekijä. Hän kertoo, että Stasissa ei ollut ketään, joka päätöikseen seuraisi homoja. Mutta miksi Stasissa oltiin kiinnosteneita homoista? Tässä oli mukana turvallisuuspoliittista spekulointia. Kuinka paljon tulee ohjausta lännestä, millaisia kontakteja heillä on länteen, jne. Sen takia oli valvontaa.

Lothar Dönitz muistelee, että Stasi tarkkaili häntä ja hänen seksikontaktejaan. Joku, joka on käynyt hänen luonaan, on tehnyt merkinnät ja ottanut kuvan hänen lapsestaan.


 

Itä-Berliinin homobaarit DDR-aikana

Vanhin ja hyvin tunnettu baari oli Schoppenstube Schönhauser Alleella Prenzlauer Bergin alueella. Se avattiin 1963, mutta siitä muodostui homobaari vasta vähitellen. Kävelyetäisyydellä oli muitakin homobaareja: Zum Burgfrieden, Café Schönhausen, Café Senefelder . Schoppenstubessa oli tilaa 300 ihmiselle, osa kellaritiloissa. Huippuaika oli 1980-luvulla. Kävijäkunta oli monipuolista. Friedrichstadtpalast-teatterista tuli tanssijoita, oli myös laulajia, näyttelijöitä ja lähetystöväkeä. Hieman kävi myös länsituristeja. Vuonna 1989 Schoppenstube oli Coming out-elokuvan yhtenä kuvauspaikkana.

Länsituristille hinnat olivat älyttömän halpoja. Muurin murtumisen jälkeen lännestä tultiin halvan kaljan perässä. 1990-luvun lopulla Prenzlauer Bergin luonne alkoi muuttua. Alueelle alkoi muuttaa hyvätuloisia ja vanhat asukkaat ajettiin kaupungin laidoille. Vuokrat nousivat ja vain uusilla tulijoilla oli varaa asua alueella. 2010-luvulla Schoppenstuben vuokra nostettiin niin paljon, että paikka jouduttiin sulkemaan vuonna 2013. Homoja se ei ehkä haittaa, koska nykyään aikaa voidaan viettää myös ”heterobaareissa” ja netissä.

Tunnetuin DDR-kapakka oli Zum Burgfrieden Wicherstrassella. Se on jo aikoja sitten lopettanut. Yökulkijoille DDR-aikana oli tarjolla Humannplatzilla sijainnut pömpeli eli julkinen toiletti. Siellä voi pimeydessä ja lukittavien ovien takana perehtyä satunnaiseen kumppaniin. 1970-luvulla vessakulttuuria kutsuttiin ”perverssiksi taipumukseksi”. Nykyään se toiletti on kahvila, jonka pullat tuoksuvat läpi koko Humannplatzin.

Greifenhagener Strassella on Sonntags-Clubin kahvila ja puoti. Sen perusti 1973 DDR:n ensimmäinen poliittinen homoryhmä ja se on yhä olemassa. Siellä toimii erilaisia pienryhmiä ja pidetään erilaisia keskusteluiltoja.

Alexanderplatzin kupeessa oli pikku baari, Besenkammer. Ehkä se on siellä vieläkin. Turistin näkökulmasta se vaikuttaa pieneltä pistäytymispaikalta töistä palatessa.

Muurin kaaduttua 1980-luvun lopussa itäsaksalaisten homojen kerrottiin parveilevan Länsi-Saksan ja läntisen Berliinin homopaikoissa. Itä-Berliinissä homobaareissa alkoi olla pulaa asiakkaista. Ajoittain lännen homobaareissa ilmeni kielteisiä asenteita idästä tulleita, hieman eri tavalla pukeutuneita, kohtaan.

AIDS DDR:ssä

Kun AIDS alkoi levitä Euroopassa vuonna 1983, Länsi-Saksassa siitä puhuttin paljon. Virus levisi nopeasti Saksassa. Itä-Saksan tv:ssä siitä kerrottiin vain yleisiä asioita. Tiedonjanoiset saivat yksityiskohtaista tietoa läntisen tv:n kautta. Muuri ja rajoitettu matkustelu toimivat kuin kondomi: HIV ei levinnyt Itä-Saksaan. Itä-Saksalla oli oma AIDS-professori, Niels Sönnichsen, joka kuuli sairaudesta ensi kerran vuonna 1981. DDR:n poliittinen johto arvioi, että sosialistinen elämäntapa suojasi virukselta. AIDSia kutsuttiin kapitalistiseksi sairaudeksi. Vuonna 1985 AIDS-professori kertoi, että ainuttakaan tapausta ei ole tullut ilmi DDR:ssä. Kuitenkin jo vuoden päästä tuli julki ensimmäinen itäsaksalainen AIDS-kuolema. Tartunnan saaneiden määräksi ilmoitettiin 14. Laboratoriotekniikka oli kuitenkin puutteellista testien tekemiseksi. Niels Sönnichsen vei verinäytteet sallkussaan Länsi-Saksaan. Vuonna 1986 testien teko tuli mahdolliseksi DDR:ssä. Kouluissa AIDS otettiin teemaksi biologian tunneilla. Vuonna 1987 oli 70 HIV-tartuntaa ja niistä ilmeisesti yli puolet vierastyöläisiä Afrikasta.

HIV-tartunta oli siihen aikaan hyvin arka asia. Monet länsiberliiniläiset kävivät testeissä itäpuolella ja itäpuolen homot yrittivät saada verinäytteet Länsi-Berliiniin tutkittaviksi. DDR:n viranomaiset aktiivisesti selvittivät HIV-tartunnan saaneen kaikki ystäväpiirit ja kaikki testattiin.

Vuonna 1988 DDR:n hygieniamuseo järjesti näyttelyn HIVistä ja AIDSista. Siinä suositeltiin konservatiivista seksuaalimoraalia ja vakiintuneita parisuhteita taudin ehkäisyyn. Kondomien käyttöä haittasivat valmistusongelmat.

Muuri kaatui 1989. Vuonna 1990 Länsi-Saksassa oli 42 000 HIV-tartuntaa. Itä-Saksassa tartuntoja oli vain 133.

Muurin jälkeen 1990-luvulla homolehdissä vihjailtiin, että itäsaksalaiset homot olivat länsipuolella haluttuja seksipartnereita, koska he olivat terveitä.

(Lähde: MDR-tv-kanavan verkkosivut)

Lesbojen aktiivinen rooli DDR:ssä

DDR:n yhteiskuntajärjestelmä perustui siihen, että nainen oli työelämässä tasavertainen ja työkollektiivin jäsen. Yhteisön tarpeet olivat merkittävämpiä kuin yksilö ja pienryhmät. Se lisäsi naisten itsetietoisuutta. Tästä syntyi lesbojen elämään esteitä ja ongelmia. Lesbot kuuluivat toisinajattelijoihin. Valtiollisen ajattelun mukaan seksuaalisuus oli yksityisasia, johon valtio ei puutu. 1970-luvulle saakka erilainen seksuaalisuus patologisoitiin, siis homoseksuaalisuutta ja lesboutta pidettiin sairautena.

DDR:n yleinen ajattelutapa kuitenkin helpotti lesbojen elämää. Naisilla oli samanlaiset oikeudet ja velvollisuudet kuin miehillä. Yksinelävät naiset hyväksyttiin, avioero sujui joutuisasti ja lähes kaikki naiset toimivat työelämässä. Lastenhoito oli hyvin organisoitu ja toimeentulo riittävä. Hyvin monilla lesboilla oli lapsia, koulutus ja toimeentulo. Kansallinen naisjärjestö ei kuitenkaan hyväksynyt jäsenikseen lesboja. Vastapainoksi alkoi 1980-luvulla syntyä feministisiä ryhmiä.

Homot ja lesbot alkoivat työntyä julkisuuteen jo 1970-luvulla, kun vaadittiin syrjinnän ja leimaamisen lopettamista. Honeckerin valtaantulon 1971 toivottiin tuovan lisää vapautta. Ensimmäiset kesksutelupiirit perustettiin 1972. Praunheimin elokuva ”Eivät homot ole perverssejä vaan tilanne jossa he elävät” rohkaisi homoja ja lesboja järjestäytymiseen. Nuorisofestivaaleilla 1973 nähtiin ensimmäinen homoseksuaalien banderolli. Stasi kuitenkin lopetti banderollin kantamisen.

1970-luku sujui hiljaisesti. Lesboille ei ollut kohtaamis- tai tapaamispaikkoja eikä ollut mitään erillistä alakulttuuria. Vasta 1980-luvulla naiset voivat etsiä kumppania lehti-ilmoituksilla. Muutenkin lehdissä alkoi olla juttuja lesbojen elämästä. Syksyllä 1987 nuorisoradio DT64:ssä oli teemana homot ja lesbot. Vuoden 1989 alussa oli myös merkittävä radiotapahtuma, kun puhuttiin homoista ja lesboista. Merkittävä tapahtuma oli myös Coming Out elokuvan ensi-ilta marraskuussa 1989, samaan aikaan kun muuri murtui.

1980-luvulla lesbot joutuivat pohtimaan, miten he saisivat äänensä kuuluville. Yritettiin verkostoitua ja luoda kontakteja seksuaali- ja avioliittoneuvoloihin sekä tiedelaitoksiin ja journalisteihin. Evankelista kirkkoa käytettiin tehokkaasti tiedotuskanavana. Kaikkea tätä lesbot tekivät yhdessä homojen kanssa. Se oli DDR:n homoliikkeelle ominaista. Oli myös erillisiä lesbotapahtumia, mutta vähitellen homojen ja lesbojen yhteistyö heikkeni, ja syyksi sanottiin miesten hallitseva asema. DDR:n loppuvaiheessa oli kahdeksan lesboryhmittymää ja niitä voi kutsua DDR:n lesboliikkeeksi.

Jo 1970-luvulla lesboryhmät yrittivät löytää omia kokoontumistiloja. Ensimmäinen homojen ja lesbojen ryhmä, joka perustettiin 1973, oli ”maallinen ryhmä”, siis ei kirkon piirissä toimiva. Se sai oman klubin, Sonntags Clubin, vasta vuonna 1986. Sen tukijana oli Humbolt-yliopisto. Maallisia ryhmiä oli Cottbusissa, Dresdenissä, Potsdamissa ja Weimarissa. Jonkinlainen homo- ja lesboryhmien suurtapahtuma oli Mahlsdorfissa 1977 Kevättanssiaiset. Toinen tapahtuma oli jo vuonna 1978. Jatkossa oli monenlaisia keskustelu- ja luentotilaisuuksia.

Kirkon piirissä toimivat ryhmät olivat DDR-vastaisia. Ns. maalliset eli kirkon ulkopuoliset ryhmät halusivat sovittaa homoelämän osaksi DDR:n yhteiskuntaa. Kaikkien tavoitteena oli syrjinnän lopettaminen.

Naisten, muidenkin kuin lesbojen, aktiivisuus oli laajaa 1980-luvulla. Kun 1983 tuli tietoon suunnitelma naisten asevelvollisuudesta, naiset nousivat eri tavoin barrikaadeille. Lokakuun 17. päivänä 1983 50 naisen ryhmä suruasuihin pukeutuneena vei Alexanderplatzin postiin kirjatut kirjeet, joissa he kieltäytyivät asevelvollisuudesta.Stasi seurasi sivummalla. Ulkona naiset yksitellen pidätettiin ja vietiin poliisipiiriin Keibelstrasselle kuulusteltaviksi. He pääsivät yöllä pois, mutta seuraavina vuosina heitä seurattiin tehostetusti. Keibelstrassesta, kansanomaisesti Keibelritzestä, tuli synonyymi valtiomahdille.

Evankelinen kirkko alkoi 1970-luvun lopulla tarjota kokoontumistiloja kaikille niille, joiden teemana olivat rauhan asia, ekologia, ihmisoikeudet ja feminismi. Elokuusta 1983 alkaen oli homoseksuaalien ryhmällä säännöllisiä kokoontumisia Philippus-seurakunnassa. Kolmannen kokoontumisen jälkeen päätettiin, että miehet ja naiset kokoontuvat erikseen. Näin syntynyt lesboryhmä oli useita vuosia DDR:n ainoa lesboryhmä. Kirkko oli hyvä kokoontumispaikka. Siellä voi tehdä monistus- ja julkaisutöitä ja voi kiertää DDR:n kokoontumismääärykset. Kirkko ei aina täysin ennakkoluulottomasti ottanut vastaan lesboja.

Vuonna 1984 suomalainen lesboryhmä kierteli Berliinissä. Näin Pipsa kommentoi Seta-lehdessä Itä-Berliinin lesboja

Vastaavanlaisia ryhmiä alkoi syntyä muualllekin ja vuonna 1885 järjestetiin Dresdenissä naisten juhlat, joihin tuli väkeä koko DDR:n alueelta. Vuonna 1987 Jenassa järjestettiin ensimmäiset Lesbotreffit. Jenassa alettiin vuonna 1988 valmistella uutta naisten lehteä Frau anders. Se ilmestyi vuoteen 1993 saakka.

Syyskuun 4. päivänä 1989 järjestettiin Leipzigissä suuri massamielenilmaus. Lesboryhmät olivat mukana. Vaadittiin matkustus- ja kokoontumisvapautta. Perustettiin uusi elin, Neue Forum, joka vaati yhteiskunnallisia uudistuksia. Ns. maanantaikokoontumisia oli syys- ja lokakuun ajan. Poliittiset ryhmittymät ja kansalaisoikeusryhmät koostuivat pääasiassa miehistä. Frau anders -lehti kritisoi ankarasti miesten ylivaltaa. Naisia kehotettiin uudella tavalla osallistumaan politiikkaan.

Muuri kaatui marraskuun 9. päivänä 1989, mutta naisryhmien toiminta vain kiihtyi ja tehostui seuraavien kuukausien aikana.

(Lähteenä käytetty g. Dennertin, C. Leidingerin ja f. Rauchutin artikkelia: ”Wir sind keine Utopistinne”. Lesben in der DDR. 2007)

Homohistoriaa on tallessa

Nykyään homot ja lesbot joutuvat itse huolehtimaan siitä, että heidän historiansa jää talteen esim homomuseon arkistoihin. Berliinin homomuseossa on DDR-arkisto. Asiakirjat ja säilyneet esineet kertovat siitä, että homojen ja valtion suhde oli vaikea. Museon kokoelmista saa hieman vinkkejä siitä, oliko mahdolista elää avoimesti homona sosiallismissa.

Hyvin nopeassa tahdissa muurin murtumisen jälkeen homot ja lesbot löysivät uusia toimintamuotoja. Seta-lehti 4/1990 kertoi talojen valtauksista Berliinin itäisessä osassa. Mainzer Strassella vallattu talo oli kehittymässä homojen taloksi.

Siegessäule-ilmaislehden marraskuun numerossa 2019 teemana on 1990-luku. Se oli uutta nousun aikaa homo- ja lesbopiireissä.

1 kommenttia