Suomessa muistellaan vuoden 1918 sisällissotaa ja ihmisten julmuutta sata vuotta sitten. Saksassa on samaan aikaan vietetty holokausti-muistopäiviä ja kauhisteltu natsien raakuutta noin 80 vuotta sitten. Saksassa aikalaisten mukaan 1930-luku oli ”upeaa aikaa”, mutta se ei koskenut juutalaisia, homoja tai mustalaisia eikä poliittisia vastustajia.
1920-luvun Saksaa leimasi menneen maailmansodan häviö ja ”häpeällinen, nöyryyttävä” rauha. Kun viimeiset brittimiehittäjät poistuivat 1926 Hessenin osavaltiosta, kaikkialla soitettiin kirkonkelloja. Uudenlainen johtaja oli jo kasvamassa: Hitler. Hänen valtaan nousunsa tammikuun 30. päivänä 1933 oli mahtava spektaakkeli: kaikkialla maassa järjestettiin soihtukulkueita ja Berliinissä SA-joukot marssivat myöhäiseen yöhän saakka tammikuisessa hallayössä.. Kaikkialla oli ruskeita univormuja ja kansaa oli paljon liikkeellä. Punamustien lippujen meri, soihtujen valo ja tunteikas musiikki teki syvän vaikutuksen.
Edellisten vuosien aikana kansallissosialistien rähinäjoukot olivat kierrelleet kaduilla ja hakanneet vastustajiaan. Nyt Hitlerin tullessa valtaan julistettiin yhdenvertaisuutta, kansankokonaisuutta ja luokkayhteiskunnan purkamista.
Florian Huberin kirjassa ”Lupaathan tappaa itsesi” (2016) kerrotaan Saksan tunnelmista 1930-luvulla. Ranskalainen kirjeenvaihtaja Stephane Roussel näki tapahtumat Berliinissä. Kaikki eivät liittyneet ilonpitoon, mutta juhlivaa väkeä oli tavattoman paljon. Riemukulkueita järjestettiin ympäri Saksaa: Hampurissa, Kölnissä, Düsseldorfissa, jne. Seuraavina päivinä elämä jatkui ennallaan, mutta uusia sävyjä alkoi tulla.
Sata ensimmäistä päivää oli huimaavaa muutosten aikaa. Poliisi perusti osastoja vastustajien nujertamiseksi. Propagandakoneisto toimi täysillä, valtiopäivätalo sytytettiin tuleen, hätätila-asetuksella poistettiin demokraattiset perusoikeudet, juutalaisten liikkeet pantiin boikottiin, kirjarovioissa Berliinissä poltettiin mm. Magnus Hirschfeldin perustaman seksuaali-instituutin kirjat, Münchenin kupeeseen nousi Dachaun keskitysleiri. Vappuna 1933 oli kansallisen työn päivä, seuraavana päivänä lopetettiin ammattiliitot. Se oli suurten tapahtumien myrskyä. Kukaan ei enää seurannut, mitä maailmalla tapathuu, koska kotimaa oli nyt tärkein. Koulunuoriso alkoi kerätä Hitlerin kuvia ja vanhemmatkin ihmiset löysivät uuden idolin: Führerin.
Uusia vallanpitäjiä pidettiin tarmokkaina. Uskottiin, että he nostavat köyhät ahdingosta ja hitsaavat Saksan kansan yhtenäiseksi. Lapset liittyivät Hitler-jugend -järjestöön – moni salaa omilta vanhemmiltaan. Käytiin telttaleireillä, urheiluharrastuksissa, oli teatteriryhmiä ja juhlia. Siellä tapahtui aina ja lähes jokainen nuori halusi mukaan. Mukana olo merkitsi arvostamista. Poisjääneet unohdettiin.
Syntyi Hitler-kultti, joka levisi pienimpiinkin kyliin. Oli vaikea jäädä ulkopuoliseksi. Ulkopuolisia pidettiin ”kansankokonaisuuden vihollisina”. Kirjeenvaihtaja Stephane Roussel kertoi, miten eräs rouva, aatelismiehen leski, pelkäsi sivuraiteelle joutumista ja seurapiireistä eristämistä, jos hän ei lähde mukaan Hitlerin kannattajien joukkoihin. Useimmat ystävättäret kuuluivat Hitler-faneihin. Niinpä hänkin hankki korviinsa hakaristikorut.
Saksalaiset olivat herkkiä innostumaan. Innostuksen seassa oli kuitenkin myös pelkoa: jos et innostu, voit joutua silmätikuksi.
LIITE 4643
Kansallissosialismi oli nuorille suuri kokemus
Miljoonille saksalaisnuorille hitler-kultista tuli keskeinen kokemus. He saivat arvostusta ja pääsivät täysiarvoisten ihmisten asemaan. He näkivät itsensä suurempina ja merkittävämpinä. Ennen natsiaikaa maassa oli ns. Weimarin tasavalta, jota johtivat harmaapäiset herrat. Nyt kansallissosialistit halusivat profiloitua nuorison puolueeksi. Kaksitoista-vuotias Hermann Friedrich Cortes vietti Hitler-jugendin hommissa kaiken vapaa-aikansa. Hänestä tuli kymmenen samanikäisen pojan ryhmänjohtaja. Koko perhe tarrautui pojan menestyksen mukana kansalliseen liikkeeseen.
”Uusi aika” merkitsi, että jokainen tunsi itsensä tärkeäksi ja tarpeelliseksi ryhmässään. Nuoret kiinnostuivat poliittisista tapahtumista ja lukivat intomielisesti jo varhaisteineinä lehtien pääkirjoitukset. Ympärillä tapahtui: oli Versaillesin rauhan muistopäiviä ja radiossa Führer-iltoja. Kansallissosialistinen hyväntekeväisyysjärjestö järjesti talvikeräyksiä köyhille ja työttömille. Keräyslipas kädessä kuljettiin talosta taloon.
Opiskelevaa nuorisoa rohkaistiin. Lakitieteen opiskelija sai rohkaisevan kirjeen kansallissosialistiselta lakimiesliitolta: "olette uusi sukupolvi, jonka on rakennettava uusi oikeus". Kun vanhemmat juutalaistaustaiset tuomarit irtisanottiin ja katosivat, se merkitsi nuorille uusia työmahdollisuuksia. Kuultiin huhuja maanpakoon lähteneistä, ja kriittisille nuorille se aiheutti jonkinlaisen henkisen krapulan, mutta useimmat ohittivat nämä huhut olankohautuksella.
Jokainen saksalainen näki 1930-luvun kuluessa, että kaikki eivät sopineet natsien asettamiin raameihin, vaan he hävisivät työpaikoiltaan ja katosivat jäljettömiin. Kunnon saksalainen ei enää voinut käydä juutalaisen pitämässä kaupassa tai juutalaislääkärin vastaanotolla. Kun juutalaisten kuljetukset keskitysleireille alkoivat, huutokauppakamarit esim. Hampurissa olivat täpötäynnä arvokkaita huonekalukokonaisuuksia: kadonneiden juutalaisperheiden koti-irtaimistoja.
Onnelliset vuodet 1933-1938
1930-luku jäi useimpien saksalaisten mieliin onnellisena aikana. Hitlerin ja hänen nuoren kannattajajoukkonsa toiminta tempasi ihmiset mukaan. Ihmiset rakensivat itselleen omakotitaloja. Lomilla lähdettiin matkoille ja monet hankkivat Volkswagenin. Hyvinvointi lisääntyi. Oli mahdollista nousta yhteiskunnallisesti merkittävään asemaan, vaikka suku ei ollutkaan vanhaa kulttuuri- tai sotilassukua. Työttömiä rääsyläisiä ei enää 1930-luvun parhaina vuosina näkynyt.
LIITE 4640
Oli myös suuret nimien vaihtotalkoot. Joka kylään tuli Adolf Hitler -katu. Kaupoissa myytiin Hitler-mukeja. On säilynyt nuorten päiväkirjoja, joissa he kuvaavat itkeneensä liikuttuneena kuunnellessaan Hitlerin puhetta radiossa.
Jatkuvasti oli suuria tapahtumia ja radion merkitys lisääntyi. Juhlapäivä seurasi toistaan. Ulkomaalaiset olivat ihmeissään Saksan noususta. Suomestakin käytiin Saksassa iloitsemassa natsien nousua. Viime vuosina on julkaistu kirjoja, joissa on nimetty suomalaisia ”kotinatseja”. Tom of Finlandin vaihto-oppilasajasta 1936 on tietoa hänen haastattelussaan. Hän oli silloin vielä koululainen, mutta tuskin natsi. Olavi Paavolainen omisti Saksan uudelle nousulle kokonaisen kriittisen kirjan. Olympialaisten selostus vuodelta 1936 on hyvin vaikuttava.
Daily Express -lehden kirjeenvaihtaja kertoi Berliinistä 1936, että ihmiset ovat muuttuneet täysin. He ovat Hitlerin lumoissa. He ovat haltioissaan, kun Hitler sanoo, mitä pitää tehdä ja miten ajatella. Jos tapahtui ikäviä asioita, kansalaiset sanoivat: ”Tietäisipä Hitler siitä”.
Nyt vuonna 2018 presidentinvaalien jälkeen uutisanalyyseissä kerrotaan, että nuoret kaipaavat vahvaa presidenttiä, joka tekee päätöksiä heidän puolestaan (radiouutiset 29.1.2018 klo 12).
Vielä 1980-90-luvuilla Saksassa oli eläkeläisiä, joiden merkittävimmät nuoruuden vaiheet osuivat 1930-luvun onnellisiin vuosiin. Nürnbergiläinen homomies sanoi 1990-luvulla eläkeläisryhmästä, joka katseli nähtävyyksiä kaupunkinsa keskustassa, että suurin osa äänestäisi edelleen Hitlerin valtaan, jos voisi. He ovat ”Führeriin rakastuneita” .
Onnellisten vuosien loppu oli lähellä, kun marraskuun 9. päivänä 1938 alkoi kristalliyö. Sinä yönä iskettiin voimakkaasti juutalaiseen kansanosaan. Osa kansasta iloitsi, vähemmistö kauhistui. Vielä 1990-luvulla suomalaiset uusnatsit juhlivat Joensuun torilla kauppahallin edessä kristalliyötä.
LIITE 4641
(Kuvaus Saksan muuttumisesta löytyy laajemmin Florian Huberin kirjasta Lupaathan tappaa itsesi 2016. Kirjan keskeisin osa käsittelee sitä, miten sodan loputtua ja natsismin kaaduttua tuhannet ihmiset ja kokonaiset perheet tekivät itsemurhan.).
Homot vankilaan ja keskitysleireihin
Homona oli vaikea elää kansallissosialistisessa Saksassa. Jos oli seksuaalisesti aktiivinen, oli kuljettava nimettömänä. Jos löysi seuraa, yhteystietojen jättäminen oli hengenvaarallista. Jos paljastui homoksi, menetti asemansa omassa elämänpiirissään: erotettiin työstä , menetti asemansa kirkossa ja yhdistyksissä, ystävät karttelivat, halveksittiin, asunto meni alta eikä perhe halunnut olla missään tekemisissä. Ilmiantajat tuhosivat monen elämän – myös monien ”perustettomasti ilmiannettujen”. Lesbouteen suhtauduttiin eri tavoin. Se oli kummallisuus, joka parani, kun sai kunnon miehen.
Homoutta käytettiin lyömäaseena myös poliitikassa. Jotkut sosialidemokraattiset lehdet 1900-luvulla yrittivät homopaljastuksilla iskeä tunnettujen kapitalistien tai kansallissosialistien kimppuun. Neuvosstoliitossa homoudesta alettiin rangaista vuonna 1934, ja se oli ”taistelua fasismia vastaan”.
Homojen huono kohtelu kolmannessa valtakunnassa ei ollut pelkästään natsien keksintöä, mutta raakuus oli omaa luokkaansa. Homous oli tehty laittomaksi rikoslaissa jo 1872. Oli erityinen homopykälä 175. Natsiaikana homolakia kiristettiin ja sodan jälkeen samaa homolakia sovellettiin tiukasti Saksan alueella vuoteen 1969 saakka. Homovainot eivät olleet natsien keksintöä.
LIITE 4637
Hitlerin tultua valtaan 1933 homojen asema huononi nopeasti. Homoille tarkoitetut lehdet ja yhdistykset lopetettiin. Kohtaamispaikkoja aletttiin valvoa. Monet suurkaupunkien homobaarit lopetettiin.
Syyskuussa 1935 homojen vastaista lakia tiukennettiin. Jokainen miesten välinen kontakti, joka tähtäsi seksiin, oli rangaistavaa. Mies-mies -prostituutiosta alettiin rangaista ankarasti kuritushuoneella. Vakinaisen oikeusjärjestelmän rinnalle kehittyi ”rinnakkaisoikeus” eli Gestapo, SS ja rikospoliisi voivat toimittaa rangaistuksensa kärsineen lakia kiertämällä keskitysleirille ja oheen pantiin uhkaus, että vapauden saa vain alistumalla kastrointiin. Tämä ”rinnakkaisoikeus” oli homoille kaikkein tuhoisin.
LIITE 4639
Hampurissa vuoden 1933 jälkeen kehitys oli hieman toisenlainen. Paikallinen poliisin siveysosaston päällikkö Rudolf Förster yritti jättää rauhaan ”kunnolliset” homot ja transihmiset. Toimenpiteitä kohdistettiin vain alaikäisiin ”rahapoikiin” ja heidän hyväksikäyttäjiinsä. Ennen natsiaikaa Hampurissa oli ohje, jonka mukaan oli kahdenlaisia homoja: hyviä (pysyvässä parisuhteessa) ja huonoja (promiskuiteettia eli cruisingia ja rahapoikia harrastavia). Siveyspäällikkö ei vuonna 1934 myöskään hyväksynyt Hitler jugend- ryhmiä, jotka alkoivat valvoa päärautatieaseman homotrafiikkia. Förster pysyi virassaan vuoteen 1936, mutta joutui sitten erotetuksi ja Hampuriin määrättiin Gestapon erityinen puhdistusoperaatio homoja vastaan. Esim. tavaratalo Tietzin henkilökunnasta pidätettiin 40 miestä ja monia homobaareja suljettiin. Erityisoperaatio homoja vastaan jatkui vielä 1937. Kaikkiaan satoja miehiä toimitettiin Fuhlsbüttelin keskitysleirille. Siellä heitä kuulusteltiin ja imettiin tiedot kaikista heidän tuntemistaan homokavereista. Vasta sen jälkeen he joutuivat oikeuteen. Lehdistö seurasi tiiviisti puhdistuksia. Vuonna 1938 Forsteriä vastaan nostettiin syytteitä mm. ystävällisestä suhtautumisesta homoja ja juutalaisia kohtaan. Tutkinta kuitenkin lopahti, kun sota alkoi ja SS-päällikkö Reinhard Heydrich lopetti tutkinnan.
Kuitenkin Hampurissa jatkui homoelämä. Oli muutama ravintola sekä puistoja ja toiletteja. Ravintolat toimivat sota-ajan suurpommituksiin saakka 1943.
Jotain Hampurin vapaammasta ilmapiiristä jäi elämään maailmansodan jälkeenkin. 1950-luvun Hampuria on kutsuttu Euroopan ”homopääkaupungiksi”.
Muualla Saksassa homoja vainottiin 1930-luvulla kiihtyvään tahtiin. Ulmissa ilmestyvä sanomalehti kertoi 26.1.2018, miten Kurt Mehrhardt jäi Gestapon haaviin 1936. Hän oli ollut kirjeenvaihdossa italialaisen nuoren miehen kanssa. Kun Gestapo teki kotietsinnän, löytyi kuvia ja rakkauskirjeitä. Kesäkuussa 1936 Kurt Mehrhardt tuomittiin homoudesta yli vuodeksi kuritushuoneeseen. Kurtin paperit löytyivät sattumalta Ulmin kaupunginarkistosta. Ulm sijaitsee Tonavan rannalla Etelä-Saksassa.
Mehrhardtin vankeuden jälkeisestä ajasta ei löydy mitään asiakirjoja. Saattaa olla, että hänet toimitettiin keskitysleiriin kuten muutkin homot. Toisesta ulmilaisesta homosta, Friedrich Haugista tiedetään, että vankeuden jälkeen hän joutui Flossenbürgin keskitysleiriin ja siirrettiin sieltä Gross-Roseniin ja lopuksi Sachsenhauseniin Berliinin liepeille. Siellä hän kuoli elokuussa 1943 28-vuotiaana. Arvioidaan, että 10 000 homoa sai surmansa keskitysleireissä.
Keskitysleirien homouhrit
Berliiniläinen Tagesspiegel-lehti kertoi 27.1.2018 tarinan nuoresta opettajasta, Lutz van Dijkistä, joka vuonna 1989 ensi kertaa oli 20 homon ryhmän mukana käymässä Auschwitzin keskitysleirillä. Keskitysleirimuseon johtaja kertoi, että siellä ei ole mitään vanhoja henkilötietoja vangeista, joiden pidätyksen syy oli ns. homopykälä 175. Homoja ei löydy arkistosta eikä näyttelystä.
Yksi, joka tämän kuuli, oli 77-vuotias Karl Gorath. Hänet vangittiin 1939 26-vuotiaana homoseksuaalisuuden takia. Ensin hän joutui Neuengammen keskitysleiriin ja vuonna 1943 Auschwitziin. Hän kertoi, miten hän oli onnistunut repimään vanginpuvustaan vaaleanpunaisen kolmion ja vaihtamaan sen punaiseen, poliittisen vangin tunnusmerkkiin. Se teko pelasti hänet kuolemalta.
LIITE 4638
Homojen ryhmä sai Auschwitzisssa luvan tutkia asiakirjoja ja sieltä löytyivät Karl Gorathin paperit. Vangitsemisen syy oli homous. Samalla löytyi 49 muun homovangin asiakirjat. Niistä asiakirjoista kävi ilmi, että lähes kaikki olivat kuolleet hyvin pian Auschwitziin tulon jälkeen – muutamassa viikossa tai muutamassa kuukaudessa.
Lutz van Dijk, tarinan kertonut opettaja ja kirjailija, kävi uudelleen Auschwitzissä kesällä 2016. Vieläkään homojen surmaamisista ei kerrota näyttelyssä. On vain yksi taulu, jossa kerrotaan, mitä eriväriset kolmiot tarkoittavat. Ei mitään muuta. Auschwitzin tutkimusosaston johtaja vähättelli: homoja oli keskitysleirillä vain pieni ryhmä: 77 miestä, pääasiassa saksalaisia.
Saksan parlamentissa pidetään vuosittain 27. tammikuuta muistohetki Auschwitzin uhrien muistoksi. Venäläiset olivat vapauttaneet leirin 27. tammikuuta 1945. Kun muistopäivää vietettiin ensi kertaa 1996, silloinen liittopresidentti Roman Herzog mainitsi puheessaan ensi kertaa homot, mustalaiset ja vaikeavammaiset natsien uhreina.
Tämän vuoden tammikuussa liittotasavallan presidentinvirastoon jätettiin vetoomus, että vuoden 2019 keskitysleirien uhrien muistopäivänä muistetaan myös homoja uhreina.
Muutakin on tapahtumassa. Lokakuussa 2017 Auschwizin keskitysleiri järjesti oppailleen koulutuksen, jossa kerrottiin, että homouhreja oli paljon enemmän ja muitakin kuin saksalaisia. Monet kuolivat nopeasti leiriin tulon jälkeen. Kuolemia aiheuttivat leirin huonot olosuhteet ja myös muiden vankien suunnasta tulevat aggressiot näitä ”ala-arvoisimpia” ihmisiä kohtaan.
Kaikkiaan poliisin haaviin joutui natsiaikana n. 50 000 homomiestä. Heistä 10 000 joutui keskityslereille. Keskitysleireille joutuneista 55% kuoli.
Vainottiinko lesboja natsi-Saksassa?
Ravensbrückin keskitysleiri noin tunnin matkan päässä Berliinistä oli suurin naisille tarkoitettu keskitysleiri. On jo pitkään riidelty siitä, pitäisikö keskitysleirin muistomerkkien yhteyteen pystyttää muistomerkki vainotuille lesboille. Viranomaiset sanovat, että lesboja ei vainottu systemaattisesti natsiaikana.
Historioitsija Claudia Schoppmann on tutkinut naisten asemaa Saksassa natsiaikana. Hän sanoo Siegessäule-lehden haastattelussa tammikuun 2018 alussa, että naisten keskitysleirikertomuksia ei ole löytynyt, mutta homojen huono kohtelu heijastui myös lesboihin. Tutkimus on alkanut vasta 1980-luvulla ja silminnäkijöitä oli silloin jäljellä vähän.
Homopykälä 175 ei koskenut naisia. Hlbtiq-kongressissa vonna 2013 esiteltiin yhden lesbon vaiheita keskitysleirissä. Sen jälkeen on löytynyt toisenkin naisen tiedot ja joitain muita asiakirjoja, mutta tutkimus yhä jatkuu.
Natsi-Saksassa vuodesta 1933 alkaen naisten homoseksuaalisuutta ei pidetty suotavana, mutta sitä ei kuitenkaan pidetty yhtä vaarallisena kuin miesten homoutta. Kaikenlainen naisten alakulttuuri suurkaupungeissa loppui natsien tullessa valtaan. Joitain epävirallisia kohtauspaikkoja jäi, mutta niissä oli aina vaara tulla ratsiassa pidätetyksi. Lesbous oli ”turmeltuneisuutta”. Naapurit saattoivat tehdä ilmiantoja ja sillä tavoin jotkut naiset joutuivat viranomaisten seurantaan.
Esimerkiksi sopii Elsa Conrad, joka 1920-luvulla piti useita naisten klubeja Berliinissä, mm. eksklusiiviset Mali- ja Igel-klubit. Vuonna 1935 Elsan alivuokralainen ilmiantoi vuokraemäntänsä ja hänet tuomittiin 15 kuukaudeksi vankeuteen myyräntyöstä hallitusta vastaan. Vankeuden jälkeen Gestapo siirsi hänet Moringenin naistenkeskitysleirille vuoteen 1938 saakka. Syyksi sanottiin hallituksen solvaaminen, juutalainen alkuperä ja lesboystävyydet.
Toinen tapaus koskee kahta naista, jotka asuivat yhdessä. Asunnosta kuului naapuriin arveluttavia ääniä, ja naapuri teki ilmiannon. Naiset joutuivat kuulusteluun, mutta rangaistukseksi he joutuivat muuttamaan erilleen.
Hilde Radusch on kertonut, että hän oli ulkonäöltään poikamainen, eikä pidätysten takia uskaltanut olla missään kontakteissa toisiin naisiin. Monet naiset menivät kulissiavioliittoihin turvatakseen vapautensa.
Ravensbrückin keskitysleirissä oli vuosien mittaan 130 000 naisvankia. Heidän joukossaan varmaan oli myös lesboja.
Katukivissä keskitysleirihistoriaa
Saksalaisissa kaupungeissa on tuhansia jalkakäytävien katukiviä korvattu metallista valetuilla kivillä, ns, Stolpersteine, ”kompastuskivet". Kukin näistä katukivistä kertoo yhden keskitysleirivangin henkilötiedot. Kivet on upotettu uhrin kotitalon eteen. Suurin osa uhreista oli juutalaisia, mutta mukana on myös joidenkin homojen muistokiviä.
LIITE 4642
