Moskovan Pride-mielenosoitus joutui tiukan linjan ortodoksinuorten vastatoimien kohteeksi. Pelkäsivät Sodoman ja Gomoran kohtaloa Moskovalle.
Ortodoksisten kirkkojen sisäinen mielipidekehitys ja eroavuudet ovat jääneet Suomen mediassa turhan vähälle huomiolle.
Ongelma ei ainakaan toistaiseksi liity Suomen ortodoksiseen kirkkoon, paitsi ehkä siltä kannalta, että sen puhevalta ortodoksien edustajana Suomessa voi kyseenalaistua lähivuosikymmeninä, tai aikaisemmin.
Suomen ortodoksinen kirkko on pitkään nauttinut median hyvin suopeaa suhtautumista. Aikanaan mm Suomen Kuvalehdessä vaikuttanut toimittaja Elina Karjalainen nosti silloisen arkkipiispa Paavalin humaaniksi haastateltavaksi ja loi samalla ortodoksijuttujen genren. Suomenortodoksit pääsevät esiin mm usein, kun halutaan ilmaista, ettei luterilainen kirkko oikein osaa lähestyä ihmistä. Moskovasta johdettujen ortodoksien asenneilma ei kuitenkaan voisi olla kauempana siitä kuvasta, jonka tuo Elina Karjalaisen juttumalli toimituksiin jätti.
Kokonaisuudessa unohtuu se, että koti-ortodoksisen kirkon vaikutusvalta Suomen ortodoksisuuteen on kaventumassa. Jo vuosikymmeniä on Suomessa toiminut Moskovan patriarkaatille raportoiva kirkko. Neuvostoaikana se oli lähinnä kuriositeetti, mutta uskonnon ja valtion lähennyttyä Venäjällä sillä on ihan toinen merkitys. Myös Venäjän ortodoksinen kirkko on halunnut palvella suoraan tuoretta maahanmuuttajakuntaa. Ortodoksien reviirikeskustelu pääsi hetkeksi julkisuuteen Itäkeskuksen kirkkohankkeen yhteydessä. Muutoin se ei ole ollut juuri esillä.
Ortodoksiset kirkot ovat huonosti mukana kirkkojenvälisessä keskustelussa kansainvälisellä tasolla. Venäjän ortodoksinen kirkko ei esimerkiksi ole mukana Kirkkojen maailmanneuvostossa, joskin keskusteluja on käyty. Kirkon tiedotuskeskuksesta todettiin Suomen evl-kirkon ja rajantakaisen ortodoksisuuden yhteyksien olevan vähäisiä. Ortodoksien sisäisiä yhteyksiä tietenkin on.
Suomen Ekumeenisen neuvoston johdossa on tilanteeseen nähden hyvin osuvasti ortodoksipappi. Hän lienee suomalaista yhteiskuntakehitystä ajatellen kyllä paljon vartijana. (Tätä juttua varten yritin tavoittaa häntä, mutta ei onnistunut). Suomalaisen yhteiskunnan kannalta ahdasmielinen Moskovan ortodoksisuus on suurempi ongelma kuin maahanmuuttajien piirissä mahdollisesti esiintyvä ääri-Islam.
Ei ole mitenkään epätodennäköistä, että enemmin tai myöhemmin Suomen julkiseen keskusteluun ilmaantuu ortodoksipappi tai –diakoni, joka pohdiskelee väkivallan sallittavuutta uskon puolustamisessa ja synnin torjunnassa. Ja puheenvuoro tuskin ensiksi tulee Kuopiosta johdettujen suomenortodoksien piiristä, vaan maan uuden ortodoksian.
Suomen mediassa ja suomalaisessa HLBT-yhteisöjen erityispalveluissa on kiitettävästi seurattu Suomen kirkkojen ja uskontoyhteisöjen tasa-arvoasenteita ja vaikutettu niihin. Kansainvälisen median rakenteiden takia myös amerikkalainen keskustelu pääsee täällä läpi, ja Vatikaania seurataan. Mutta kristillinen aatemaailma aivan tuossa rajan takana ja Suomen omassa venäläisyhteisössä jää vähälle huomiolle. Venäjältä mainitaan joskus jonkin länsisidonnaisen protestanttiryhmän ongelmista, näiden älähdettyä amerikkalaisille rahoittajilleen.
Suomen lehtitaloissa uskontoala kuuluu usein kulttuuritoimituksille. Toivottavasti ensi pääsiäisen pakollisen ”ortodoksihömpän” joukkoon mahtuu myös Moskovan suunnan esittelyä suhteessa suomalaisen yhteiskunnan kysymyksiin.