Urheilun huolia: näkyvyyttä oikeasta paikasta

  • Näkökulma
  • Näkökulma
  • Ossi Halme
  • 2

Sunnuntaina 16. tammikuuta 2011. Kaksi lehteä, kaksi aihetta.

Kauppi ja Nyström Aamulehdessä: naiset kärsivät ”pakarajournalismista”

Vuoden urheilija, suunnistuksen maailmanmestari Minna Kauppi ja beachvolleyn kärkipelaajiin kuuluva Emilia Nyström kritisoivat Aamulehdessä median tapaa esittää naisurheilijat. Kauppia ja Nyströmiä närästää ”pakarajournalismi”, jossa kauniita naisurheilijoita arvioidaan ulkonäkökriteerein. Nyström huomauttaa, että kyse ei ole missikisoista, vaikka pelaakin bikineissä. Nyströmin mukaan myös ” Suomessa ja muslimimaissa huomaa, että miehet tulevat peleihin tuijottamaan vähäpukeisia naisia”.


Ruotsin miesten käsipallomaajoukkue poseeraa seksuaalivähemmistöjen lehdessä

Parhaillaan käynnissä olevien käsipallon MM-kisojen isäntäjoukkue Ruotsi poseeraa paidatta pääasiassa seksuaalivähemmistöille tarkoitetussa QX-lehdessä. ”Meiltä pyydettiin tähän mukaan ja päätimme suostua. Käsipallo on hyvin miehekäs laji, mutta uskon että se sopii hyvin homolehden lukijoille. Me haluamme tehdä peliä tunnetuksi kaikille”, sanoi kokenut käsipalloilija Oscar Carlén Aftonbladet-lehdelle.

Mainoskatko - Sisältö jatkuu alla
Mainoskatko loppuu

Otsikoihin on päätynyt lähinnä näyttävä kuva, Suomessa on muistettu pistää huomiovärillä otsikkoon sana ”homolehti”, koska se lienee journalistisesti hyvin tärkeää mainita.


Mistä kohtaa kuuluu näyttää, mistä ei?

Kuin sattumalta jutut osuivat saman päivän lehtiin. Kummassakin jutussa on pointtinsa, vaikkei niitä voi suoraan vertailla. Monessa lajissa, kuten naisten beachvolleyssa, pelaajilla on melko niukat vaihtoehdot vaatteiden peittävyyden suhteen. Nämä rajoitukset tulevat usein ”ylhäältä annettuina” sääntöinä, joihin yksittäinen joukkue saati urheilija ei voi vaikuttaa. Urheilijoiden esineellistäminen on siis käytännössä osa lajia.

Ruotsin käsipallomiesten tempaus oli sekin osuva. Ruotsissa miesurheilijoiden itsetunto on kestänyt vapaaehtoiset lehtikuva niin valtalehdissä kuin erikoistuneemmissakin lehdissä vuosikymmenet. Voidaan sanoa, että Ruotsissa miesurheilijoiden osalta ei näkyvyysongelmaa ole koskaan ollutkaan, joten käsipallomaajoukkueen osalta kyse on enemmän teosta kuin tempauksesta. Urheilijoiden esineellistäminen perustuu tässä kohtaa vapaaehtoisuuteen. Tosin kyse on urheilukulttuuristakin, joten yksittäinen urheilija voi vielä kieltäytyä kunniasta, mutta säännönmukainen kieltäytyminen olisi signaali siitä, että nyt kaikki ei ole kohdallaan.

Näytillä pakosta vai vapaaehtoisesti?

Olisi naivia kuvitella, että jokainen urheilulaji tulee seuratuksi vain ja ainoastaan urheilullisilla ansiolla. Käsi sydämellä: kuinka moni katsoja tai sponsori on esim. naisten beachvolleyssa mukana 100 % urheilullisista syistä? Ei se mitään. Ette onneksi menneet esineellistämään miesjoukkuetta, jonka itsetuntoon olisitte voineet tehdä naarmun.

Tapa kuvata hyvässä fyysisessä kunnossa olevia urheilijoita on vanhempi kuin käyttämämme ajanlasku. Se on osa urheilukulttuuria. Useimpien itsetunto sen myös kestää, vaikka joillekin kyseessä voi olla ylitsepäätösemätön tilanne. Manageriporras taitaa olla enemmän "suomalaisen toimintatavan" kannalla, kun taas urheiljoiden asenteet ovat nykyaikaisempia.

Sen sijaan on harmi, että joissain lajeissa näkyvyys lasketaan paljaan ihon varaan. Silloin yksilölle asetetaan paineet olla ikään kuin tyrkyllä, vaikkei tahtoisi. Joskus paljaan ihon merkitys näkyy raadollisesti: uinnin tv-katsojamäärät kääntyivät jyrkkään laskuun, kun käytännössä jokainen uimari alkoi käyttää kaulasta ranteisiin ja nilkkoihin ulottuvaa mustanharmaata kokopukua perinteisen uima-asun sijasta.


Suomi irrallaan kansainvälisestä tyylistä


Kaupin ja Nyströmin huolenaiheeseen ei taideta Suomen mittakaavassa voida tehdä mitään. Suomessa ei kirjoiteta globaaleja sääntöjä tai toimintatapoja, eikä edes ohjata sitä kameraa, joka kuvaa naisten pituushypyn hiekkalaatikkoa. Lisäksi tiedotusvälineeksi itsensä lukeva ottaisi tietoisen riskin katsojalukujensa kanssa.

Ammattilaisurheilussa huomattavan moni keventää vaatetusta kameran edessä vapaaehtoisesti ja suoraan pyytämällä. Joskus asialla on viihdelehti, joka myy kursailemattomasti paljaalla pinnalla. Joskus taas kyse on aidosti taiteellisempaan lopputulokseen tähtäävistä kuvista. Miesurheilijoiden nettisivuilla on kirjoittamaton sääntö, että vähintään yhdessä kuvassa pitää paita puuttua syystä tai toisesta – paitsi Suomessa.

Ruotsin käsipallomaajoukkueen veto puolestaan muistutti, että Suomessa vastaavaa ei syystä tai toisesta saada aikaiseksi. Jos jotain etäisesti samanlaista saadaan joskus tulevaisuudessa aikaiseksi, niin kuvat pitää julkaista sisällön pyhittävässä perhelehdessä tai pystyä tarvittaessa kuittaamaan koko homma vitsinä. Otsikoksi sopisi siinä tapauksessa ”me ollaan tohvelisankareita, kun oikein silmiin katsotaan”.

Kirjoittaja on vertaillut urheilijoiden esittämistapoja mediassa ja toiminut urheilijoiden kuvaajana.

2 kommenttia

  • 1 / 2
  • Hannu, Tre
  • 17.1.2011, 16.53
Meillähän toimi usean vuoden huonekaluliike, joka oli hukuttaa meidät sohviin tai ainakin niiden mainoksiin. Yrityksen mainoskuvissa tunnetut suomalaisurheilijat loikoilivat sohvilla, divaaneilla ja sängyillä tule luokseni -katse silmissään. Kysyin läheiseltä työkaverilta, kolmen lapsen heteroisältä, josko Tero Pitkämäki sisältyy niinkin edullisen sohvan hintaan. Hän oli sitä mieltä, että kyseessä on pelkkä tarjoiluehdotus. -Harmillista, etten sanoisi.
Kyseisen kalusteliikkeen mainoksissa itseä on ihmetyttänyt se, että huippukunnossa olevia urheilijoita esitellään tuulipuvuissa. Painoteknisten rajoitusten takia viereen on tarvinnut sitten vielä painattaa nimi ja laji tai saavutukset. Lopputulos on aika erikoinen, katseli sitä sitten markkinoinnin tai valokuvaksen näkökulmasta.

Mainokset ja useimmat lehtikuvat eroavat urheilusta tietysti siinäkin, että niissä kuvataan vapaaehtoista urheilijaa, ei sääntöjen mukaan tehtävää urheilusuoritusta. Suomalaiseen urheilukulttuurin on jostain syystä haluttu juurruttaa Atlantin takaa tuotu tapa kuvata miesurheilijat 1980-luvulla. Tosin sielläkin linja on muuttunut jo niin paljon, että meistä on kehittymässä hyvää vauhtia ihan oma urheilukulttuurimme. On ajan kysymys, että koska numeroa liian iso tuulipuku säädetään ainoaksi sallituksi esiintymisasuksi suomalaisille miesurheilijoille. [lisää facepalm tähän]

Pseudotieteellisesti voisi sitten verrata maita menestyksen ja ulkourheilullisten esiintymisten perusteella, jolloin löytäisi vahvan korrelaation. Helppoina esimerkkeinä ainakin valokuvien osalta voi ottaa ruotsalainen ampumahiihdon olympiavoittaja Björn Ferryn tai 10-ottelun EM-kultamitalisti Romain Barras, joista kumpikaan ei ole ollut arka poika kameran edessä. Kumpikin on myös paitsi menestynyt, saanut myös riittävät resurssit harjoitteluun jne. eikä kannattajajoukoistakaan ole pulaa. Fanilaumat ovat jopa ylikansallisia.

Jos ei suomalainen urheilukulttuuri em. osalta lyhennä välimatkaansa kansainväliseen menoon, niin esim. sponsoreiden vähyydestä on turha valittaa. Tilaisuuksia osoittaa elävänsä tässä ajassa on varmasti riittävästi. Jos ei ole, niin voi ottaa vaikka yhteyttä allekirjoittaneeseen, niin lupaan auttaa luomaan tilaisuuden.

Jos kaksi samantasoista urheilijaa kilpailee samoista sponsoreista, niin jollain perusteella se valinta on tehtävä. En ole kuullut vielä yhdenkään potentiaalisen sponsorin tai urheiluyleisön tekevän valintaansa verkkareiden perusteella.

Kommenttia muokattu: 17.01.2011 klo 17:27