Evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokous hyväksyi 10.2. selvityksensä parisuhdelain seurauksista kirkossa, eikä suosita muutoksia kirkolliskokouksen 2003 tekemään päätökseen siitä, että samaa sukupuolta olevia pareja ei siunata. Asian herättämät reaktiot ovat tehneet selväksi, että kirkon vanhoillisten vetkuttelu ja syrjinnällä suometettujen homojen hyssyttely eivät enää toimi, vaikka asiaa miltä tahansa kannalta katsoisi. Homokysymys jakaa kansankirkkoamme nyt ennennäkemättömällä tavalla.
Moni suomalainen homo miettii päänsä puhki, että miksi Suomessa kitkutellaan näitten asioiden kanssa yhä aivan eri vuosikymmenellä moniin samankaltaisiin yhteiskuntiin verrattuna. Esimerkiksi Hollannissa, Belgiassa, Espanjassa, Kanadassa, Etelä-Afrikassa, Norjassa ja Ruotsissa on jo sukupuolineutraalit avioliittolait. Esimerkiksi Ruotsin kirkko on hyväksynyt homoliittojen vihkimisen selvällä äänten enemmistöllä. Kuinka Suomi voi olla länsinaapureitaan näin paljon konservatiivisempi?
Voisiko eräs osaselitys löytyä siitä, että Ruotsin kirkko menetti pitkään säilyneen valtionkirkon asemansa lähestulkoon kertarysäyksellä kymmenen vuotta sitten? Voisiko Suomen evankelis-luterilainen kansankirkko, jonka valtiollista asemaa on heikennetty hitaasti hivuuttamalla 1870-luvulta lähtien, aidosti hyötyä vastaavalla tavalla kerralla tehdystä merkittävästä muutoksesta? Jos kirkkomme olisi nykyistä tasavertaisemmassa asemassa kilpailijoidensa kanssa, se joutuisi tekemään työtään jäsenten kalastamiseksi puhtaasti ihmisten arkitasolta käsin kaikissa asioissa, homokysymyksistä puhumattakaan.
Toinen selitys, arkkipiispa Jukka Paarmankin taannoin tarjoama, on siinä, että Ruotsissa piispat nimitetään poliittisin perustein. Tämä takaa osaltaan sen, että kirkko pysyy paremmin kiinni jäsentensä enemmistön jokapäiväisessä elämässä – nopeastikin muuttuvan yhteiskunnan arkitodellisuudessa. Suomessa piispoiksi edetään hidasta reittiä kirkon sisällä. Vanhoilliset ajatusmallit uudistuvat hitaammin ja kirkko ajautuu yhä etäämmälle jäsentensä arkitodellisuudesta. Se näkyy jäsenmäärässä, vaikka kirkko ei vielä mielläkään jäsenmäärän laskua keskeisimmäksi huolenaiheekseen.
Piispainkokous teki kovasti töitä löytääkseen mahdollisimman pitkälle kaikkia kunnioittavan näkemyksen homokysymykseen. Se toteaa, että homoseksuaalien loukkaaminen sanoin ja teoin on vastoin lähimmäisenrakkauden periaatetta. Sille on tärkeää, että ketään ei leimata ja eristetä.
Tämä ja esimerkiksi mielenterveysalan ammattilaisten ja monien lääkäreiden näkökannat huomioiden on käsittämätöntä, että piispainkokous ei kuitenkaan edelleenkään irtisanoudu ”eheytysterapioista”, jotka esimerkiksi Ruotsin kirkko on kokonaan kieltänyt. Maailmaan on tuotu aivan riittävästi kärsimystä erilaisilla uskontoon perustuvilla, psykologista väkivaltaa toteuttavilla ”terapioilla”, joista 2010-luvun Suomessakin pitäisi pystyä sanoutumaan lopullisesti irti. Siunausta kaipaava homorakkaus ei yksinkertaisesti voi olla homouden kieltävää henkistä väkivaltaa pahempi asia.
Suomi oli aiemmin naapuriaan modernimpi järjestellessään kirkon ja valtion suhteita maallisemmiksi, mutta on jäänyt kirkon sisäisessä uudistamisessa sittemmin pahasti naapurin jälkeen. Ruotsin malli, jossa kirkko tarjoaa mahdollisuuden samaa sukupuolta olevan parin vihkimiseen, mutta ei pakota pappeja toimimaan vastoin omaatuntoaan, tuntuu suomalaisestakin homosta luontevalta, paremmalta kuin Suomen kirkon malli, jossa edes samaa sukupuolta olevien ihmisten parisuhteen siunaamista ei suositella.
Toukokuun kirkolliskokoukselle sopii toivoa rohkeutta löytää 2010-luvulle sopivampi, tasa-arvoisempi, normaalimpi näkökanta ihmisten väliseen, arjen keskellä kukoistavaan rakkauteen. Realistista tällaisten toiveiden toteutuminen ei ehkä vielä tämän kirkolliskokouksen myötä liene. Se kuitenkin on selvää, että kirkon konservatiivitkin alkavat olla vakuuttuneita siitä, että homojen parisuhteen siunaamiseen on pakko Suomessakin ennemmin tai myöhemmin "taipua". Mitä kauemmin asian kanssa vitkutellaan, sitä enemmän kirkon asema tämän kysymyksen kautta heikkenee. Moni heterokin on jo saanut homojen kohtelusta viimeisen kaipaamansa syyn kirkosta eroamiselle.
Vastustajat väittävät, että kirkko hajoaa, jos se ryhtyy siunaamaan homojen parisuhteita. Traagista kyllä, asia on pikemminkin päinvastoin. Nykyhetkessä elävä rakkauden viesti on kirkon tärkein. Sen luulisi olevan tärkeämpi kuin muotoseikat, joita uudistusten vastustajat tuntuvat hyvästä tarkoituksestaan huolimatta varjelevan kuin kaatumaisillaan olevaa norsunluutornia. Heidän johdollaan kansankirkko on vaarassa muotoutua henkiseksi mausoleumiksi, jonka tehtävänä on jatkaa kerran eläneen pyhän balsamointia.
Luterilaisen kirkon perustunnustuskirjan eli Augsburgin tunnustuksen seitsemännessä kohdassa sanotaan: "Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset."
Kuten aikanaan naispappeuskeskusteluissa, alkaa homokysymyksessäkin aika olla vähitellen kypsä sen ymmärtämiseen, että eteenpäin ei päästä, jos syrjintää toteuttavien, mutta sitä näkemään kyvyttömien konservatiivien annetaan metelöinnillään loputtomiin dominoida kirkon uudistumisen kannalta keskeisiä päätösprosesseja. Se, että jokin osapuoli esiintyy kuin sillä olisi yksinoikeudella varustettu, suora laajakaistayhteys Jumalan tahtotodellisuuteen ja ainoaan oikeaan tapaan tulkita Raamattua, ei ole keskustelua. Se on megalomaniaa.
Mielenkiintoista on sekin, kuinka vaikeaa kirkon homokysymysten käsitteleminen on ollut medialle. Osa valtakunnallisista medioista tekee jo parhaansa ja käsittelee kirkon homokysymyksiä reilusti 2010-luvun näkökohdista, mutta osa, esimerkiksi toinen iltapäivälehdistä, vaikenee edelleen mahdollisimman pitkälle. Osa lehdistä suosittaa varovaisesti homojen oikeuksien tunnustamista, samalla kuitenkin jatkaen ihmeellistä suomalaisperinnettä, jossa homoasiat mainitaan vuodesta toiseen vähämerkityksiksi. Kuitenkin ne ovat juuri niiden kysymysten keskiössä, joiden käsittelyn perusteella kansankirkkomme tulevaisuus lopulta määrittyy. Seksuaalivähemmistöihin kuuluu erilaisten arvioiden mukaan karkeasti ottaen samankokoinen määrä suomalaisia, kuin ruotsalaisella kansanpuolueella ja kristillisdemokraateilla on yhteensä äänestäjiä. Ei näiden vähemmistöjen äänien tai asioiden vähämerkityksisyyttä toistella pääkirjoituksissa.
Kirkolla on oikeus uudistua lain sallimissa puitteissa niin hitaasti kuin mahdollista. Jokainen homo, lesbo, biseksuaali, transihminen, aseksuaali ja muu näkökantojamme ymmärtävä voi tehdä paljonkin vauhdittaakseen kirkon muutosta. Jos koskaan niin nyt on aika miettiä, mitä kirkon jäsenyys tai siihen kuulumattomuus merkitsee omassa elämässä. Kirkko on heikkenevästä asemastaan huolimatta edelleen erittäin merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kirkon päätöksillä on yhä vaikutuksensa tässä yhteiskunnassa myös niiden ihmisten elämään, joita sen toimet eivät voisi vähempää kiinnostaa.
Jos kirkon jäsenyys ei merkitse sinulle yhtään mitään, mutta olet edelleen jäsen, ryhdy realistiksi, vaikkapa kanssaihmistesi edun nimissä. Sinun kannattaa ennemmin harkita kirkosta eroamista kuin jättää äänestämättä. Laskeva jäsenmäärä on signaali, joka kyllä pakottaa kirkon konservatiivitkin ennemmin tai myöhemmin havahtumaan ihmisten arkitodellisuuteen. Kaksien viimeisten seurakuntavaalien äänestysprosentti on ollut noin 14. Se lähentelee demokratian irvikuvaa, jossa kärjistäen ilmaistuna hiljainen, äänestämätön enemmistö antaa konservatiivisimmille vallan torpata elintärkeät uudistukset ja jatkaa ylimielistä möykkäämistä ja syrjintää.
Jos kirkko merkitsee sinulle jotakin ja olet sen jäsen, äänestä marraskuun seurakuntavaaleissa. Jos et ole jäsen, mutta haluat vaikuttaa kirkkoon sisältä päin, liity jäseneksi, äänestä ja eroa, jos et voi sietää mahdollisesti yhä jatkuvaa syrjintää. Se, että eroaa syrjivästä kirkosta, ei ole kapinointia kristinuskoa vastaan. Se on osoitus kapinoinnista jäsentensä arkitodellisuudesta erkanemista edistäviä kirkon toimia vastaan. Kirkosta on helppo erota, mutta mikä parasta, siihen on vielä helpompaa liittyä takaisin, kun tietää liittyvänsä yhteisöön, joka hyväksyy, suvaitsee, arvostaa ja kunnioittaa yhtä lailla kaikkea ihmisten välistä rakkautta.
Sami Koivisto
toimittaja
Helsinki
Tämän kirjoituksen pohjana on 12.2. Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus.