Kirkosta eroamisesta voi helposti olla enemmän haittaa kuin hyötyä, varsinkin nykyään kun erota voi netissä ja jopa kertomatta syytä miksi lähtee. Ehkä piispa päättelee eroajien olevan niitä äänekkäitä vanhoillisia, jotka jatkuvasti pitävät vihapuheitaan homojen oikeuksia vastaan.
Itse koenkin paljon rakentavammaksi pysyä jäsenenä, äänestää kirkollisvaaleissa, ja esim. lähettää kirkolle palautetta nettisivujen kautta. Myös Tulkaa Kaikki tyyppistä toimintaa olisi hyvin tärkeää vahvistaa ja laajentaa.
Onpa aivan poikkeuksellisen erinomainen analyysi Suomen evankelisluterilaisen kirkon nykytilasta! Todella mainiota. Tähän kun vielä toteaa, että kirkon kipuilu naispappeuden kanssa on aivan samanlainen ongelma kirkolle ja vauhdittaa samaa kehitystä, on kaikki tarpeellinen sanottu.
Hiukan huolestuttaa tuo maininta Ruotsin kirkon piispoista, jotka nimitetään poliittisin perustein. En tiedä, mihin tuollainen väite perustuu, mutta totta se ei kyllä ole. Olen Ruotsin kirkon työntekijä, joten uskallan väittää olevani oikeassa. Jos Paarma on moista pörissyt, ei ole kyllä tiennyt mistä puhuu.
Muuten olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa.
Paarma sanoi ymmärtääkseni näin tv-haastattelussa muutama kuukausi sitten. Itsellänikin on sellainen käsitys, että Ruotsissa politiikka on perinteisesti voinut vaikuttaa esimerkiksi piispojen valintaan paljonkin Suomeen verrattuna. Esim. 90-luvulla Ruotsin hallitus on päättänyt, ettei maahan tulla nimittämään enää yhtäkään naispappeutta vastustavaa piispaa. (ks. http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/kes97/odenberg.htm ) Mutta, kokemuksiasi ajatellen, olisiko tilanne nyt sitten jo toinen, kun Ruotsin kirkon valtiollinen asema on muuttunut sitten 90-luvun?
Ei konservatiiveja kiinnosta, kuinka paljon kirkosta eroaa ihmisiä, eikä se saa heitä muuttamaan mieltään. Suuret kirkostaeroamisluvut saattavat olla heille jopa positiivinen asia, koska se tarkoittaa, että "ei-uskovat" lähtevät kirkosta ja "uskovat" jäävät. Myöskään sillä, mikä ihmisten arkitodellisuus on, ei ole merkitystä, koska jos Raamattu ja todellisuus ovat ristiriidassa, vika on todellisuudessa.
Pessimistiset, passiiviset ajatukset ovat ravinteikasta multaa konservatiivisuudelle, uudistumattomuudelle. Kirkon vanhoilliset ajatukset elävät potentiaalisten uudistusmielisten passiivisuudesta, hiljaisuudesta, niin kauan kuin hiljaiset sitä haluavat. Siksi mieluusti rohkaisen joko äänestämään tai harkitsemaan kirkosta eroa. Asiat eivät muutu, jos niille ei mitään tee.
Paarma kylläkin puhui Ruotsin kirkolliskokousedustajista. Suomessa kirkolliskokouksen jäsenet ovat maallikkoja, enimmäkseen hyvin konservatiivisia seurakuntalaisia. Ruotsissa kirkolliskokousedustajat valitaan puoluepoliittisin perustein. Näin siis Paarman mukaan. Piispoista ei siis ollut puhe.
Suomessa on kirkon piirissä hyvin liberaaleja ihmisiä, mutta on myös konservatiivisia herätysliikkeitä, joiden vaikutusvallasta tässä on kyse. Piispat sitten koittavat kaitsea kansaansa parhaansa mukaan joutumatta tulemaan muistetuksi juuri sinä piispana, jonka kaudella tapahtui suuri kahtiajako tai jokin muu dramaattinen käänne.
Jäljellä olevista arkkipiispakandidaateista esimerkiksi toinen on ilmoittanut olevansa homoliittojen siunaamisen puolesta ja toinen vastaan. Kuinka konservatiivinen sitten lienee muilta osin tämä toinen, useampaan kertaan eronnut ja nainut kandidaatti... Papistosta enemmistö kaiketi puoltaa siunaamista.
En löytänyt enää mistään tuota Paarman taannoista lausuntoa, joten kysyin Ruotsin kirkon kansliasta, että millainen vaikutus politiikalla on Ruotsin kirkon piispojen valintaan. Sieltä ei haluttu (voitu?) tehdä tarkempaa vertailua Suomeen, mutta kerrottiin, että kirkkojen päätöksenteko on rakentunut maissamme eri tavoin esimerkiksi kirkolliskokouksen osalta.
Kansliasta kerrottiin mm., että valtio nimitti Ruotsin piispat ennen vuonna 2000 tapahtunutta kirkon ja valtion eroa. Sen jälkeen kirkko on valinnut ja nimittänyt sekä piispat että tuomiorovastit itsenäisesti. Ruotsin kirkolliskokous päätti kuitenkin jo vuonna 1994 (siis valtionkirkon aikana), että pappisvihkimyksen (ja piispuuden) ehtona on, että nimitettävän henkilön on hyväksyttävä naispappeus. Vaikuttaisi siis näin maallikon järjellä (edelleenkin) siltä, että kirkolliskokous on ymmärtänyt (enemmän tai vähemmän pakon edessä) seurailla yhteiskunnallisia tuulia Ruotsissa ennen vuotta 2000 tiiviin valtiosuhteen takia, ja kenties tuo perinne on havaittu hyväksi myös valtiokirkkoajan päätyttyä.
Ruotsin piispanvaaleissa valitsijamiehiksi/naisiksi valitaan kustakin pastoraatista vähintään puolet viranhaltijoita (diakoneja ja pappeja) ja loput luottamushenkilöitä, jotka voivat myös olla avoimesti johonkin poliittiseen ryhmään sitoutuneita. Politiikalla voi siis edelleen olla näkyvä vaikutuksensa Ruotsin piispojen valinnassa, mutta valinta ei tapahdu yksinomaan poliittisin perustein. Vastaavaa avoimuutta ei ymmärtääkseni Suomen kirkossa ole, vaikka poliittisilla kytköksillä toki voi vaikutuksensa kulisseissa olla.
Mutta miten käykään Suomen kirkon, jos arkkipiipaksi valitaan tässä tilanteessa konservatiivi? Iltalehdessä 25.2. arkkipiispaehdokas Miikka Ruokanen julisti, että kristinusko edustaa yhtä parisuhteen mallia (siis miehen ja naisen). Kun toimittaja sitten kommentoi, että "tuollainen ei ainakaan tuo homoseksuaaleja yhtään lähemmäs kirkkoa, vai kuinka?", Ruokanen vastasi: "Se on selvää, että jotkut heistä etääntyvät, ja sitten vielä valitettavampaa on se, että monet heitä sympatiseeraavat etääntyvät myös. Sellaisia ihmisiä on paljon."
Siis vielä valitettavampaa, että homoja sympatiseeraavat etääntyvät? Vaikuttaa siltä, että arkkipiispaehdokas pohjimmiltaan toivoo, että homot ja myös heidän oikeuksiensa puolustajat mieluummin jättäisivät kirkon kuin että homojen oikeudet voitaisiin huomioida kirkon sisällä tasavertaisesti. Kirkko siis ilmeisesti saa vaikka näivettyä jäsenkatoonsa, kunhan näivettyy ilman homosympatioita?
Ajatella, että mm. yrityksiltä ja yhteisöiltä, mm. asunto-osakeyhtiöiltä yhteisöverorahaa toimintaansa saava kansallisinstituutio saattaa saada johtajan, joka syrjii näin avoimesti ihmisiä sukupuolisen suuntautumisen johdosta. Kovin olisi perustuslain hengen mukaista toimintaa. Henk. koht. minun on vaikea käsittää, kuinka yksikään homo voisi haluta jatkaa vapaaehtoisesti veroa maksavana jäsenenä kirkossa, jos se valitsee johtajakseen tällä tavoin ajattelevan ihmisen. Mutta kukin tyylillään.
Ongelmalliseksihan tämän kirkko-asian tekee se, miten laajan vaikutuksen kirkko ja sen uskomukset ovat onnistuneet yhteiskunnassa saamaan. Siitäkin huolimatta että uskomusten ei luulisi vaikuttavan aikuisten ihmisten elämään niin paljoa.
Itse olen onnesti vapaa noista uskontojen uskomuksista, enkä katselä elämää sen rajojen rajaamana. Uskonnot, varsinkin nämä Lähi-idässä syntyneet, ovat niin sellainen ongelmavyyhti kaikkinensa ihmisen elämälle. Kannattaa ajatella sitä miten paljon ne kahlitsevat ajatuksia ja tuputtavat päähän joittenkin sanelemia juttuja - siinä ei tarvitse ja voi itse ajatella asioita kunnolla.
En myöskään ymmärrä tätä tarvetta kirkkovihkimiseen ja kirkon siunaukseen. Sehän on vain tuohon uskomuskulttiin uppomista ja mukaanmenoa, kun siitä pitäisi pikemminkin päästä kaikkien eroon.
Hyvän esimerkin siitä, miten nämä uskonnot vaikuttavat ihmiseen, näki Helsingin Sanomissa äskettäin ollut Aalto-yliopiston tohtorikoulutusohjelmaan kuuluvan, ilmeisen uskovaisen ihmisen kirjoitus uusateismia vastaan. Koko ajattelu siinä oli uskovaisen ajattelun kahleissa.
Vaikka konservatiivien loppukiri oli todella kova, valitsi kirkko arkkipiispanvaalissa kuitenkin suvaitsevaisuuden ja yhteisen huomisen puolesta, kun se valitsi Kari Mäkisen.
Suomella on siis kesäkuun alusta alkaen arkkipiispa, joka kannattaa samaa sukupuolta olevien parisuhteen siunaamista. Se on enemmän kuin tervetullut merkki positiivisesta suunnasta maassa, jossa sekä arvokonservatismi että populismin ruokkima rasismi parasta aikaa nostavat ennennäkemättömällä tavalla päätään.
Toki kirkolliskokous on edelleen vanhoillisten pelikenttänä - mutta ehkä johtajakuuliaisten suomalaisten kansankirkko pystyy kuitenkin jatkossa entistä paremmin keskittymään siihen, mitä nimensäkin tarkoittaa - ajattelemaan kaikkien tässä maassa elävien parasta.