Uudet Aivomonologit

Ostin sitten liitutaulun kylämme puodista. Siis sellaisen pienen, jonka voi laittaa keittiöön. Kun sitä tarvitsee kaikenlaista ja itse pitää kaikki muistaa. Eikä tässä iässä kaikkea enää muista. Sitä kun tuli elettyä yli kymmenen vuotta toisen kanssa, joka huolehti monestakin asiasta. Lieneekö se huono vai hyvä, siitä voi olla montaa mieltä. Skitsoa kyllä, nyttemmin nautin yksinolosta. Siinä ei ole mitään muuta vikaa kuin se yksinolo.

Liitutaulu muuten täyttyi alta aikayksikön. Tarvitsen niin monta pientä ja suurempaa asiaa. Ja sitten on se toinen liitutaulu joka on mielessäni koko ajan. Siihenkin olen piirustanut yhtä ja toista, mutta niitä asioita ei oikeastaan voi kirjoittaa seinälle vaan ne on vain hyvä pitää mielessään.

Mieleni liitutaulussa on pari sellaista toivetta ja asiaa, joita luulen tässä elämässä vielä tarvitsevani. Yksi niistä kävelee minua kohti yleensä kun en ole varautunut kohtaamiseen, joka jää sitten pelkäksi moikkaamiseksi. Toinen toiveeni koskee jotain niin maallista kuin raha. Ja kolmanteen toiveeseeni littyy paljon työtä ja murhetta mutta lienee sitten sen väärtti.

Koko viime viikonlopun juimi viisaudenhammasta ja päätin rohkaistua. Jos uskoisin helvettiin, niin sanoisin, että en joutuisi ikuiseen tuleen vaan iättömään hammaslääkärin vastaanottoon, kerta toisensa jälkeen.
No, alkuviikosta tein sitten kierroksen sedaatiota tarjoaviin tahoihin. Budjetissa oli kuitenkin muutamansadan euron aukko, joten päädyin lyhytkestoiseen sedaatioon, johon ei sisältynyt kirurgian erikoishammaslääkäriä, taustamusiikkia, erillistä anestesialääkäriä tai leikkaussalia. Kuitenkin mukavan tuntuinen hammaslääkäri (mies), joka oli samaa mieltä kanssani, että viisurin aika on nyt ohi. Itse asiassa se oli aika pahasti tulehtunut.
Sitten vaan tuoliin istumaan, mömmöt suoneen ja menoksi. Heräsin puoli tuntia myöhemmin, kun käteeni työnnettiin viisaudenhammas ja toivotettiin minulle ja saattajalleni tervemenoa. Sitten taas filmi poikki joksikin aikaa...
Hyödyt: Tupakointi loppui ainakin toistaiseksi. Useamman päivän soppakuuri vie multa ainakin neljä kiloa joten mahdun taas niihin farkkuihin, jotka ostin vuosi sitten ja joihin en mahtunut silloinkaan. Ja ai niin, mikä romanttisinta, suuteleminen on nyt vastapuolelle hitusen mukavampaa. Jos nyt sellainen sattuu vastaan kävelemään.

Olo on kuin kansalaisella jonka maahan on vihdoin saatu rauha... Kuinka kauan se mahtaa kestää?
Minä pelkuri pakenin viikonlopuksi maalle, koska perjantaina diskomusa alkoi naapurissa soida jo viideltä iltapäivällä. Tänään kun tulin kotiin, naapuri kertoi että oli sitten jatkunut koko viikonlopun.
Mutta pää selveni maaseudun rauhassa. Pitäisi oikein pinnistää... että saisi vakituisen työpaikan ja omakotitalon. Yksinhän se on tietysti vaikeampaa. Huomaan että olen ajatuksissani eksynyt hiljattain enemmän oikealle kuin koko elämän aikana. Kun aikaisemmin kysyin, mitä voisin tehdä jotta meillä kaikilla olisi hyvempi olla, mietin nyt, mitä voisin tehdä jotta minulla olisi hyvempi olla. Sitähän se kai vaan on, että tässä iässä jokin henkinen pelivara on jaettu loppuun?

Murtuihan se kultainen fasadi vihdoin. Kahden kuukauden rauhallinen kotini muuttui hetkessä ....läveksi kun yhtenä viikonloppuna koko talo oli juovuksissa. Kahdelta yöllä joukko iloisia eestiläisiä (ja pimu) kurvasivat makuuhuoneen puoleiselle seinustalle ja aloittivat iloisen yöautodiskon. Aamulla koitin katsella naapureita mutta olivatpahan nuo käyneet myöskin viinilaatikolla ja luikkivat vihdoin koloihinsa nukkumaan. Seuraavana yönä eestidisko toistui. Sitten oli yksi rauhallinen yö ja viime yönä alakerran eläkeläisnaapuri kiroili ja kolkutteli rappukäytävällä - aivan sikakunnossa. Draamansa jatkuu vielä, että kiva yö ilmeisesti edessä.

Vuorotyöläisenä ja gradua vääntävänä mietin, mikä on kotirauhan hinta Suomessa. Ja mikä on se ihana "elämän ääni", joka kerrostaloasumisessa on ilmeisen joustava käsite. Totuushan on se, että jos itse alan aiheuttamaan vastaavaa meteliä, lennän kuin leppäkeihäs ulos asunnosta.

Meiltä Suomessa puuttuu "tavallisten ihmisten hyysäämisvirasto". Mä haluaisin todella valittaa jossakin, koska minusta on tulossa juuri se, mitä olen aina pelännytkin, keski-ikäinen niuho, vaikka toisaalta, kohtuus kaikessa. Mä haluaisin, että joku hankkisi mulle asunnon. Että olisin oikeutettu johonkin. Minäkin haluan etuja! Pitäisiköhän tarttua pulloon? Pääsisi vähemmällä ja ehkä jopa eläisi enemmän?

Ei otsikkoa, ei tilaa. Varsinkaan ei kuvaa.
Kuulin eilen että olen komein mies baarissa, mutta "tuomari" oli valitettavasti hiukan epäkurantisti maistissa. Taisi loukkaantua kun en ole kovinkaan hyvä kuuntelemaan lepertelyjä.
Ja toisaalla minun piti näyttää vatsakarvani (vastapalvelukseksi). Ensi kerralla voin ajaa ne pois ja jaella niitä pikku pussissa, niin ei tarvitse rullailla vaatteita sinne tänne. Maalla olo ja maanmuokkaaminen (lapiolla) on tehnyt ehkä sittenkin kropalle hyvää...

Olen siis tehnyt sen mitä voisin katua aika lailla. Ollut homokapakassa vesilinjalla. Join kuusi pulloa lähdevettä. Olo on sen mukainen... Päänsärkyä ja huonoa unta. Miten paljon se humala tuosta peittääkään alleen.

Mietinkin tuossa koko illan, että olenko aikas ufotyyppi. Mulla on hyvin vähän kavereita joiden kanssa voisi käydä iltaa istumassa. Tai siis... alle kolme. Sitten sitä useimmiten yksikseen joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin. Ja kulttuurintutkijana sitä sitten ihmettelee ja analysoi niitä tilanteita. Pitäisköhän vähän relata?

Kolme viikkoa maalla tekee ihmeitä. Työt alkavat ja kesä tuntuu loppuvan, mutta eipä se lopukkaan. Tästä on hyvä jatkaa.

Lopuksi hiukan työskentelymusiikkia.

Eräänä aamuna sitten heräsin ensimmäistä kertaa uudesta kodista. Hiirenhiljaisen yön jälkeen aurinko paistoi suoraan silmiin jo viideltä. Avasn silmät ja näin sinisen taivaan, mäntyjä. Ja kun kohottaudui istumaan näin pellon. Tuosta hetkestä on jo muutama viikko, mutta se oli sellainen avainhetki, joka määrittelee pitkään joitakin asioita.
Sama pelto on tuolla nytkin. Muuton lisäksi takana ovat opetuskaivaukset, iki-ihana Prahan matka ja juhannuskin...
Edessä on pieni aavistus siitä ettei kesä ole vielä lopuillaan, vaikka lomaa onkin enää alle kuukausi ja että kaikenlaisia kulttuuritöitäkin on tekemättä. Ihan viime aikoina olen nähnyt paljon unia tehtaista joissa olen tehnyt töitä ja olen huomannut kaipaavani elämään lisää rotia juuri nyt, kun olen kotiutumassa.
Isoa historiaprojektiani varten olen nyt lukenut 1900-luvun alun lehtiä ihan järjestelmällisesti, numero numerolta ja tehnyt muistiinpanoja. Niiden rinnalla elän samoin 1930-luvun lehtien kautta ja sitten tietysti tätä päivää. Hienosti ne teemat vain pysyvät. Loppujen lopuksi uutiset ovat pitkälti saman kaltaisia, teknologia tietysti vain on erilaista. Telefoonilangat ja elävät kuvat nitoutuvat Nokian lupauksien lunastuksen odotteluun.

Nyt elämme inhottavia aikoja.
Vaikka olen asunut nykyisessä asunnossa puoli vuotta ja kotiutunut hyvin, tulee pakkomuutto.
Ja humps. Nykyinen asunto ei enää tunnukaan kodilta. Olen jo oppinut inhoamaan taloa jossa asun, ympäristöä jossa elän ja kaikkea muutakin, mikä liittyy muuttoon.
Ei silti, seuraava koti tulee olemaan maalla. Ehkäpä se on rauhallinen mukava kotipesä josta käsin voin hoitaa opiskelut loppuun ja käydä töissä ja kesäisin kaivaa maalausvälineet esille ja tehdä hiukan lisää tauluja.

Taulut ovat oma juttunsa, pari vuotta sitten esitin leikkimielisen toiveen siitä miten joskus voisi olla aikaa maalata maaseututauluja. Harmi että laskin leikkiä, ja seuraavaksi sain ilmoituksen, että kotikuntani kirjastolla olisi marraskuun näyttelytila nyt sitten varattu minulle.
Köyhää tai ei, oli pakko - opetella maalaamaan. No sain kahdessa viikossa! tehtyä kuutisen taulua, joista jopa myytiin yksi.
Näin sain puolivahingossa harrastuksen, jossa selkeästi pääsin sitten tekemään jotain, millä oli itsellenikin tilausta - hahmottamaan ympäristöä.

Ja nyt tuo ympäristö muuttuu taas. Hyvästi lauantaiset kapakkikäynnit tai ikuinen haave siitä, millaista olisi viettää Seurasaaressa kokonainen päivä. Hyvästi lyhyet työmatkat. Hyvästi Vantaan betonighettojen ankara elämä. Tervetuloa pellot, ladot ja metsiköt ja yksinäiset kivikirkot. Tervetuloa polkupyörä. Tervetuloa uusi elämä?

No niin. Myönnetään. Olen ollut maalla. Siinähän kävi sitten tietysti niin että voimailin ja nostin kasaan lysähtäneen kasvihuoneen katon takaisin paikoilleen. Oli voittajafiilis.

Ensimmäinen kurkku on sitten tulossa. Se on jo kaksisenttinen. Lisäksi tein viisi metriä kivipolkua.
Fyysinen työ on niin tyhjentävää...

Ai niin. Kävin tänään muistirasia koulutuksessa. Kouluttaja pyysi sulkemaan silmät ja löytämään uudelleen siihen hetkeen jolloin on ollut onnellinen, esim. lapsuuteen. Mulla se ei vaan toiminut. Mä olen aina ollut sillai onnellinen, että en osaa ajatella jotain tiettyä aikakautta paratiisina. Harmi?

En ole pääsiäisen viettäjä tyyppiä. Toisaalta, onhan tämä lokoisaa, kun ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi kirjoittaa kaksi kuusisivuista esseetä, yksi opintopäiväkirja, yksi tutkimusmenetelmiä vertaileva kirjoitus ja tutkia asuntotarjouksia. Ehkä siinäkin on jo tarpeeksi.

Taidan ottaa mallia kissasta. Tuossa se makaa lattialla ja häntä on kokonaan aurinkoläikässä. Tomaatitkin ovat jo yli kaksikymmensenttisiä ja kurkut jo maalla. Ja eilen tajusin lähteä kävelemään kerrostalojen ohi ja löysin viehättävän maaseutumaiseman, ihan kävelymatkan päässä.

Juuri nyt en halua muuta kuin juoda kahvia. Mieleni tekee Vaherkylän murokakkua Loviisasta. Kuullostaa ihan siltä kuin olisin paastonnut viimen kuukauden, mutta enpähän olekaan. Yksinasumisessa on se pieni vaara, että liukuu eräänlaiseen epäterveelliseen elämäntapaan. Tämä ei tarkoita villejä seikkailuja vaan sitä että läheisten k-kauppojen pirkka-tiramisut on nyt syöty parempiin suihin. Pitkäaikaisesti lounaana käytettynä tämä kostautunee ennen pitkää.

Tämä tylsä monologi tarkoittaa sitä, että NYT RIITTÄÄ! Jos yli neljäkymppinen ihminen haluaa elää edes hiukan pidempään niin kai sitä on jotain ruvettava myös asian vuoksi tekemään. Käytössä on kuitenkin ilmainen kuntosali työn puolesta ja uimahalli kävelyetäisyydellä sekä polkupyörä. Miten ihmeessä luulen jaksavani jollain kaivauksilla 8 tuntia päivässä jos kotona kahvin hakeminen on päivän suurin ponnistus. Niin, tämä on kai sellainen akateeminen ahdistus. Elämään kuuluva. Ei sen kummempaa.

Ei heti kannata innostua. Mitään Jumalallista ei tässä torstaissa ollut. Mutta se fiilis, että sai vetää puutarhahanskat käsiinsä, tarttua haravaan, kulkea pitkin puutarhaa ja moikata kasveja... ja upottaa kätensä vielä kylmään multaiseen maahan joka on juuri muuttumassa jäisestä hedelmälliseksi....

Mietin tuossa mikä olisi sellainen sana josta oikein pidän. Ja tajusin että se on monikäyttöinen sana: Muinainen.
Puhekielessä voin viitata "muinaisiin" kavereihini. Ammatissani voin kertoa "muinaisuudesta".
Sana muinainen etäännyttää ja antaa mahdollisuuden asemoida jonkin asian niin kauas taakse, ettei sitä kannata kääntyä katsomaan vaan voi kaikessa rauhassa kuunnella, mitä minulla on siitä sanottavaa. Sana antaa ymmärtää, ettei asiasta kannata kysyä mitään tarkentavaa.
Sana on mielestäni ihastuttava ja voin nähdä sen idean tatuoituna kaikkialla missä kuljen.