Uudet Aivomonologit

Koko viime viikonlopun juimi viisaudenhammasta ja päätin rohkaistua. Jos uskoisin helvettiin, niin sanoisin, että en joutuisi ikuiseen tuleen vaan iättömään hammaslääkärin vastaanottoon, kerta toisensa jälkeen.
No, alkuviikosta tein sitten kierroksen sedaatiota tarjoaviin tahoihin. Budjetissa oli kuitenkin muutamansadan euron aukko, joten päädyin lyhytkestoiseen sedaatioon, johon ei sisältynyt kirurgian erikoishammaslääkäriä, taustamusiikkia, erillistä anestesialääkäriä tai leikkaussalia. Kuitenkin mukavan tuntuinen hammaslääkäri (mies), joka oli samaa mieltä kanssani, että viisurin aika on nyt ohi. Itse asiassa se oli aika pahasti tulehtunut.
Sitten vaan tuoliin istumaan, mömmöt suoneen ja menoksi. Heräsin puoli tuntia myöhemmin, kun käteeni työnnettiin viisaudenhammas ja toivotettiin minulle ja saattajalleni tervemenoa. Sitten taas filmi poikki joksikin aikaa...
Hyödyt: Tupakointi loppui ainakin toistaiseksi. Useamman päivän soppakuuri vie multa ainakin neljä kiloa joten mahdun taas niihin farkkuihin, jotka ostin vuosi sitten ja joihin en mahtunut silloinkaan. Ja ai niin, mikä romanttisinta, suuteleminen on nyt vastapuolelle hitusen mukavampaa. Jos nyt sellainen sattuu vastaan kävelemään.

Olo on kuin kansalaisella jonka maahan on vihdoin saatu rauha... Kuinka kauan se mahtaa kestää?
Minä pelkuri pakenin viikonlopuksi maalle, koska perjantaina diskomusa alkoi naapurissa soida jo viideltä iltapäivällä. Tänään kun tulin kotiin, naapuri kertoi että oli sitten jatkunut koko viikonlopun.
Mutta pää selveni maaseudun rauhassa. Pitäisi oikein pinnistää... että saisi vakituisen työpaikan ja omakotitalon. Yksinhän se on tietysti vaikeampaa. Huomaan että olen ajatuksissani eksynyt hiljattain enemmän oikealle kuin koko elämän aikana. Kun aikaisemmin kysyin, mitä voisin tehdä jotta meillä kaikilla olisi hyvempi olla, mietin nyt, mitä voisin tehdä jotta minulla olisi hyvempi olla. Sitähän se kai vaan on, että tässä iässä jokin henkinen pelivara on jaettu loppuun?

Murtuihan se kultainen fasadi vihdoin. Kahden kuukauden rauhallinen kotini muuttui hetkessä ....läveksi kun yhtenä viikonloppuna koko talo oli juovuksissa. Kahdelta yöllä joukko iloisia eestiläisiä (ja pimu) kurvasivat makuuhuoneen puoleiselle seinustalle ja aloittivat iloisen yöautodiskon. Aamulla koitin katsella naapureita mutta olivatpahan nuo käyneet myöskin viinilaatikolla ja luikkivat vihdoin koloihinsa nukkumaan. Seuraavana yönä eestidisko toistui. Sitten oli yksi rauhallinen yö ja viime yönä alakerran eläkeläisnaapuri kiroili ja kolkutteli rappukäytävällä - aivan sikakunnossa. Draamansa jatkuu vielä, että kiva yö ilmeisesti edessä.

Vuorotyöläisenä ja gradua vääntävänä mietin, mikä on kotirauhan hinta Suomessa. Ja mikä on se ihana "elämän ääni", joka kerrostaloasumisessa on ilmeisen joustava käsite. Totuushan on se, että jos itse alan aiheuttamaan vastaavaa meteliä, lennän kuin leppäkeihäs ulos asunnosta.

Meiltä Suomessa puuttuu "tavallisten ihmisten hyysäämisvirasto". Mä haluaisin todella valittaa jossakin, koska minusta on tulossa juuri se, mitä olen aina pelännytkin, keski-ikäinen niuho, vaikka toisaalta, kohtuus kaikessa. Mä haluaisin, että joku hankkisi mulle asunnon. Että olisin oikeutettu johonkin. Minäkin haluan etuja! Pitäisiköhän tarttua pulloon? Pääsisi vähemmällä ja ehkä jopa eläisi enemmän?