Uudet Aivomonologit

En ole pääsiäisen viettäjä tyyppiä. Toisaalta, onhan tämä lokoisaa, kun ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi kirjoittaa kaksi kuusisivuista esseetä, yksi opintopäiväkirja, yksi tutkimusmenetelmiä vertaileva kirjoitus ja tutkia asuntotarjouksia. Ehkä siinäkin on jo tarpeeksi.

Taidan ottaa mallia kissasta. Tuossa se makaa lattialla ja häntä on kokonaan aurinkoläikässä. Tomaatitkin ovat jo yli kaksikymmensenttisiä ja kurkut jo maalla. Ja eilen tajusin lähteä kävelemään kerrostalojen ohi ja löysin viehättävän maaseutumaiseman, ihan kävelymatkan päässä.

Juuri nyt en halua muuta kuin juoda kahvia. Mieleni tekee Vaherkylän murokakkua Loviisasta. Kuullostaa ihan siltä kuin olisin paastonnut viimen kuukauden, mutta enpähän olekaan. Yksinasumisessa on se pieni vaara, että liukuu eräänlaiseen epäterveelliseen elämäntapaan. Tämä ei tarkoita villejä seikkailuja vaan sitä että läheisten k-kauppojen pirkka-tiramisut on nyt syöty parempiin suihin. Pitkäaikaisesti lounaana käytettynä tämä kostautunee ennen pitkää.

Tämä tylsä monologi tarkoittaa sitä, että NYT RIITTÄÄ! Jos yli neljäkymppinen ihminen haluaa elää edes hiukan pidempään niin kai sitä on jotain ruvettava myös asian vuoksi tekemään. Käytössä on kuitenkin ilmainen kuntosali työn puolesta ja uimahalli kävelyetäisyydellä sekä polkupyörä. Miten ihmeessä luulen jaksavani jollain kaivauksilla 8 tuntia päivässä jos kotona kahvin hakeminen on päivän suurin ponnistus. Niin, tämä on kai sellainen akateeminen ahdistus. Elämään kuuluva. Ei sen kummempaa.

Ei heti kannata innostua. Mitään Jumalallista ei tässä torstaissa ollut. Mutta se fiilis, että sai vetää puutarhahanskat käsiinsä, tarttua haravaan, kulkea pitkin puutarhaa ja moikata kasveja... ja upottaa kätensä vielä kylmään multaiseen maahan joka on juuri muuttumassa jäisestä hedelmälliseksi....

Mietin tuossa mikä olisi sellainen sana josta oikein pidän. Ja tajusin että se on monikäyttöinen sana: Muinainen.
Puhekielessä voin viitata "muinaisiin" kavereihini. Ammatissani voin kertoa "muinaisuudesta".
Sana muinainen etäännyttää ja antaa mahdollisuuden asemoida jonkin asian niin kauas taakse, ettei sitä kannata kääntyä katsomaan vaan voi kaikessa rauhassa kuunnella, mitä minulla on siitä sanottavaa. Sana antaa ymmärtää, ettei asiasta kannata kysyä mitään tarkentavaa.
Sana on mielestäni ihastuttava ja voin nähdä sen idean tatuoituna kaikkialla missä kuljen.

Tunnin päästä on keskiviikko ja olen käyttänyt sen jo etukäteen. Siksi huomenna ei tapahdu mitään maata mullistavaa. Ei edes hallituksen muodostamista.
Käytän keskiviikkoni opintopäiväkirjojen, esseiden ja asuntohakemusten kirjoittamiseen. Siis asioiden jotka olen luvannut tehdä jo kuukausia sitten, siis heti kun olisin riittävän onnellinen tehdäkseni ne. No, nyt luulen kuitenkin, ettei sellaista hetkeä tule joten parasta tehdä työt alta pois. Jos minusta tulee lähitulevaisuudessa onnellinen, on parempi että työpöydälläni on tilaa sille.

Kulunut on mielestäni ruma sana. Näin arkistoihmisenä se tarkoittaa, että jostakin on jo saatettu menettää jotakin, mitä ei enää saada takaisin. Rumimpana mahdollisena esimerkkinä; muistan lukeneeni lauseen "kuluneet homot älköön vaivautuko".

Millainen on kulunut homo? Onko sen rusketus osittain vaalentunut? Onko siinä naarmuja ranteissa? Onko se kiertänyt ihmiseltä ihmiselle, tahtomattaan, vähän liikaa kolhuja kokien? Ja voiko homon korjata?

Jokainen ihminen on minun mielestäni hiukan kulunut. Meihin iskee iskujaan toiset ihmiset, raitiovaunut, kelan tädit, hajamieliset opettajat ja media.
Mutta kuu on taivaalla loistaessaan oikeastaan kaunis vaikka onkin täynnä kraatereita. Tästä maailman menosta puuttuu enää vain se, että joku keksisi tasoittaa kuun jotta se näytttäisi siistimmältä.

Tulinpa laittaneeksi facebookkiini viestin, että kerään kahvipusseja. Heti tuli useita vastauksia ja nyt minulla on jätesäkillinen kahvipusseja. Kai niistä pitää yrittää tehdä jotakin.
Mutta jos laitan nettiin seuranhakuilmoituksen, siihen ei tule vastauksia. Ei edes niitä joita en toivo. Mitä tästä opimme. Kahvipussit ovat helpompia kuin ihmissuhteet.
Kurkuntaimet ovat muuten 30-senttisiä ja kasvavat tukikepin varassa. Kohta ne pitää istuttaa ämpäreihin.

Alkuvuoden saldo: Sain kuin sainkin kissan. Paitsi että kyseessä on exbf:n kissa, eli toisin sanoen minun kissani. Se on oikeastaan ihan mukavaa, sillä olemme samassa elämänvaiheessa, kissani ja minä. Molemmat odottelemme hammaslääkäriä, sillä molemmilla on poistettavia hampaita. Molemmat karttelemme ihmisiä, jos ne tulevat liian lähelle. Ja molemmat tykkäämme nukuskella milloin sattuu.

Mulla on nyttemmin auto, ja olen ristinyt sen Toukoksi. Aluksi piloillani, ja nyttemmin nimi on jo vakiintunut. Neljässä vuodessa olen opiskellut hyvää vauhtia kulttuurintutkijaksi ja autoahan siinä tarvitaan. Ei kaikki kulttuuri Suomessakaan ihan Mannerheimintieltä löydy, Helsinki on köyhä muinaisuudessaan. Ja jos tuo Touko vielä pysyisi kasassa, mutta ei...

Muutama viikko sitten ajattelin kahta asiaa, ensinnäkin, että kun auto on vielä hyvässä kunnossa, niin voisin vaihtaa sen uudempaan ja toiseksi mietin kasvihuonetta maalla, ja mitä sinne laittaisin.
Ja kun oikein kovasti toivoo, niin saa sitten jotakin. Kasvihuoneen katto oli lumen painosta painunut lysyyn ja hajonnut. Ja viitisen minuuttia autonvaihtomietiskelyn jälkeen ajoin hiljaa autiolle parkkipaikalle ja onnistuin (!) kolhimaan autoni ainoaan toiseen autoon koko alueella.
Ja toissa päivänä kun huokaisin, että kun nyt ei enää tapahtuisi mitään odottamatonta, edelläajavasta autosta kimposi kivi ja tuulilasi halkesi.
Nyt olen täällä kodissani, ihan hiljaa. Yritän olla toivomatta mitään...