Murtuihan se kultainen fasadi vihdoin. Kahden kuukauden rauhallinen kotini muuttui hetkessä ....läveksi kun yhtenä viikonloppuna koko talo oli juovuksissa. Kahdelta yöllä joukko iloisia eestiläisiä (ja pimu) kurvasivat makuuhuoneen puoleiselle seinustalle ja aloittivat iloisen yöautodiskon. Aamulla koitin katsella naapureita mutta olivatpahan nuo käyneet myöskin viinilaatikolla ja luikkivat vihdoin koloihinsa nukkumaan. Seuraavana yönä eestidisko toistui. Sitten oli yksi rauhallinen yö ja viime yönä alakerran eläkeläisnaapuri kiroili ja kolkutteli rappukäytävällä - aivan sikakunnossa. Draamansa jatkuu vielä, että kiva yö ilmeisesti edessä.
Vuorotyöläisenä ja gradua vääntävänä mietin, mikä on kotirauhan hinta Suomessa. Ja mikä on se ihana "elämän ääni", joka kerrostaloasumisessa on ilmeisen joustava käsite. Totuushan on se, että jos itse alan aiheuttamaan vastaavaa meteliä, lennän kuin leppäkeihäs ulos asunnosta.
Meiltä Suomessa puuttuu "tavallisten ihmisten hyysäämisvirasto". Mä haluaisin todella valittaa jossakin, koska minusta on tulossa juuri se, mitä olen aina pelännytkin, keski-ikäinen niuho, vaikka toisaalta, kohtuus kaikessa. Mä haluaisin, että joku hankkisi mulle asunnon. Että olisin oikeutettu johonkin. Minäkin haluan etuja! Pitäisiköhän tarttua pulloon? Pääsisi vähemmällä ja ehkä jopa eläisi enemmän?
