Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa

”Et voi olla tosissasi! Väitätkö, ettei täällä voi ostaa olutta kaupasta?”
”Näin se vaan kulkaa on muslimimaassa. Kaupoista ei voi ostaa alkoholia, sillä pyhä kirja, Koraani, kieltää alkoholin nauttimisen ja kaiken lisäksi nyt on vielä pyhä kuukausi, Ramadan, jonka aikana alkoholia saa anniskella vain klo 19.00 – 23.00 välisenä aikana.”
”Miksi tälläaisesta asiasta ei voitu informoida aikaisemmin? Ei olisi lähdetty koko maahan, jos olisi tämäkin tiedetty.”
”Miksi meillä oli aamiaisella vain sellaista näkkileipää eikä lainkaan kunnollista leipää?”
”Nyt vietetään pääsiäistä eikä yhdessäkään taloudessa ole tuotteita, joissa on hiivaa, sillä paettaessa Egyptin orjuudesta mukaan ei saanut ottaa taikinanjuurta. Ai niin, muistakaa myös, ettei olutta ole missään tarjolla, sillä oluessa on hiivaa.”
”Mitä, älä naurata, ettei saa olutta! Hiiteen tällainen maa!”

Tämänkaltaisia keskusteluja jouduin käymään useammin kuin kerran asiakkaitteni kanssa. Suomalaisten oli vaikeaa ymmärtää, että maailmalla on edelleen käytössä ehdottomia traditioita ja tapoja, jotka varsin usein nousevat uskonnosta. Nyt palattuani Suomeen ymmärrän nämä hämmästelyt, sillä minusta tuntuu päivä päivältä vahvemmin, ettei Suomessa taida olla enää mitään traditioita, joita haluttaisiin kunnioittaa. Minusta tuntuu kuin kaikki perinteet, tavat ja traditiot olisi hylätty romukoppaan. Ihmettelin esimerkiksi minkä takia viime jouluna kauppojen piti olla avoinna jouluaattona vaikka se oli sunnuntai.

Maailmalla ylläpidetään edelleen traditioita, joita ei edes kyseenalaisteta, vaan kyseisen tradition mukaan tulee jokaisen toimia. Myös yhteisöön tai traditioon kuulumattomien tulee alistua maan tapaan. Tottakai löytyy aina myös porsaanreikiä, joista vastarannankiiskit voivat kulkea, mutta pääsääntöisesti kaikki noudattavat perinteistä tapaa ja traditiota.

Runsaan viidentoista vuoden aikana jouduin ajamaan itseni sisälle moneen eri kulttuuriin ja monta kertaa jouduin törmäyskurssille paikallisten tapojen kanssa, sillä ne tuntuivat minusta aivan absurdeilta. Toivon, että suomalaiset yritykset vastedes panostavat lisää komennukselle lähtevien perehdyttämiseen lähettäessään työntekijöitään eri puolille maailmaa. Kulttuurishokki on salakavala tunnepohjan tauti, jota ei aluksi huomaa. Vasta sitten havahdutaan virheeseen, kun tauti on puhjennut jo henkiseksi ja jopa fyysiseksi pahoinvoinniksi. Siinä vaiheessa tapahtunutta on vaikea korjata. Minäkin sairastin rajusti tämän taudin kerran. Kerron siitä seuraavassa osassa, sillä tässä ensimmäisessä osassa kerron pelkästään esimerkkejä kummallisuuksista, joita kohtasin ja jotka oli vain pakko hyväksyä.

Olimme tehneet tiiviin päivän thaimaalaisen yhteistyökumppanini kanssa: suunnittelua, neuvotteluja, tapaamisia, aikataulujen hiontaa ja hinnoittelua. Päivä oli ollut satoisa ja päivän päätteeksi paikallinen kumppanini totesi, että raskaan työpäivän päätteeksi meillä on oikeus palkita itsemme. Lähdimme syömään ja juomaan hyvin, minkä kaiken kutsun esittänyt kumppanini maksoi. Ei tässä mitään outoa ollut, näin toimitaan myös Suomessa, jossa tämän jälkeen lähdetään saunaan vihtomaan nahka punaiseksi ja juomaan aivot pehmeiksi.

Eipä lähdetty saunaan, vaan yhteistyökumppanini totesi, että hän raataa 16 tuntia päivässä, jottei hänen perheeltään puuttuisi mitään. Alle kouluikäisille tyttärille oli jo avattu tilit, johin säästettiin rahaa tyttöjen opiskelua varten aikanaan Bangkokin yliopistossa. Kertomansa mukaan raskaansarjan raatajana hänelläkin oli oikeus huvitella ja hän kutsui minut mukaansa hieromalaitokseen, jonka ilot ja sulot hän halusi tarjota myös minulle.

Niinpä olin hieromalaitoksen näyteikkunan edessä valitsemassa itselleni rentouttajaa ja sulostuttajaa. Mietin, onkohan aivan turhaa meillä kotona kieltää seksipalvelujen osto ulkomaillakin, sillä meidän boikoteillamme tai sanktioillamme ei prostituutiota poisteta esimerkiksi Thaimaasta, jossa se on ja tulee olemaan maan tapa.

Katselin useamman kerran temppelialueella rahapuuhun kiinnitettyjä 1000 bahtin seteleitä, joita prostituoidut olivat pyykkipojalla puun oksille kiinnittäneet. Taas oli koko perheelle hankittu meriittiä seuraavaa jälleensyntymistä silmällä pitäen. Tuli mieleen saarnamiehen kolehtipuheen loppukaneetti: ”Iloista antajaa Herra muistaa.”

”On tämä kamala kaupunki!”
”Miten niin, mitä kamalaa täällä on?”
”Homoja koko kylän raitti täynnä, käsi kädessä äijät vaan kävelevät ja pussailevat keskenään.”
”Niin, he ovat ystäviä ja ystävät kävelevät käsi kädessä. Vaimon tai tyttöystävän kanssa ei ole soveliasta julkisesti kulkea käsikynkkää.”
Edellinen keskustelu käytiin Marokossa, mutta se voisi olla käyty missä hyvänsä muslimimaassa. Etelä-Thaimaassa on paljon mujslimeja ja siellä muslimi työtoverini (raavas mies) halusi todistaa kaikille, että olimme ystäviä. Niinpä hän aivan luonnollisesti otti kädestäni kiinni kävelläksemme yhdessä käsikynkkää johtaessamme suomalaista ryhmää. Siinä olikin tilanne selittää hänelle, ettei tämä ystävyydenosoitus nyt oikein kuulunut asiaan. Ryhmälle oli turha selittää mitää, sillä tilanne oli jo menetetty.

Hovimestari saapui luokseni ravintolasalissa, jossa ruokailin sapatin iltana ryhmäni kanssa. Ammattitaitoisena hovimestarina hän mahdollisesta katastrofista huomimatta ei vielä osoittanut mitään paniikin tai aggression merkkejä. Huomaamattomasti ja kohteliaasti hän vain pyysi minua siirtymään käytävään ja siellä sammuttamaan matkapuhelimeni, sillä ravintolasalissa ruokaili yhtä aikaa kanssamme tarkastuskierroksella myös korkeasti arvostettu rabbi. Jos matkapuhelimeni soisi ja vastaisin siihen, syyllistyisin sapatin rikkomiseen eli työntekoon kytkiessäni virran päälle. Tämä luonnollisesti aiheuttaisi reaktion rabbissa, joka erottaisi hovimestarin ja kyseenalaistasi ravintolan toimiluvan, sillä sapattisääntöä ei oltu noudatettu. Kävelin käytävään painamaan salaa puhelimeni punaista nappulaa.

Hurskas baarimestari Zion hieroi hikisiä kämmeniään hermostuneesti, sillä hänen maailmansa oli järkkynyt pahemman kerran. Työnantaja oli ilmoittanut hänelle, että hotelli oli täynnä ulkomaalaisia, joita tuli palvella suurena sovituspäivänä, jolloin kukaan ei uskonnollisen lain mukaan saanut syödä, juoda tai harrastaa mitään nautintoja. Zion ei voinut edes kuvitella pitävänsä baariaan auki silläkään uhalla, että hän menettäisi toimeentulonsa. Totesin hermorauniolle baarimestarille, että voin pitää baarin auki kyseisenä päivänä, jos hän opettaisi minulle kassapäätteen käytön ja hintakoodit. Hän ei halunnut opettaa minulle mitään, sillä hän ei millään muotoa halunnut osallistua niin suureen syntiin.

Hotellin johtaja antoi minulle avaimet ja pidin baaria auki sovituspäivän. Tietämättä hinnoista, saati kassapäätteen koodeista, tein varmasti koko vuoden parhaimman päivämyynnin, sillä monet kulmakunnan lainrikkojat löysivät tiensä avoinna olevaan kapakkaan. Seuraavana päivänä halusin tilittää tienistini Zionille, joka ei omien sanojensa mukaan halunnut edes koskea syntiseen rahaan, vaan se piti kaikki tilittää hyväntekeväisyyteen. Mietin, olinko toiminut oikein. Olisiko minun pitänyt jättää koko työ tekemättä, sillä pohjimmiltani olin halunnut olla vastarannankiiski vai olinko vain auttanut hurskaan ystäväni pahasta pulasta?

Monta kertaa maailmalla jouduin miettimään omaa suhtautumistani kaikkeen minun mielestäni kummalliseen. Zionin baarissa halusin vielä olla vastarannankiiski, mutta myöhemmin tulin toisiin aatoksiin. Paikallisten tapojen ja traditioiden kunnioittaminen on tärkeää. Tämän blogini aluksi kritisoin kotimaassamme tapahtunutta traditioiden häviämistä. Haluan kotona säilyttää tietyt tavat ja traditiot. Näin voin kohdata vieraat ja ryhtyä dialogiin.