uolevi

Sen piti olla vain yhdenillan juttu. Sillä mielellä olin lähtenyt cruisailemaan rannan yötarjontaan. Päivän pettymys oli ajanut minut liikkeelle, sillä olin epäonnistunut totaalisesti työssäni, jossa koin olevani rautainen ammattilainen. Oli vain tarve saada hetken seikkailua ja muuta ajateltavaa kuin työ.

Pukukoppien kätköistä esiin astui lyhyt, kolmekymppinen mies, joka puhui italialaiseksi sujuvasti englantia jäi juttusilleni. Käsitin, että hän on kadunrakentaja ja mietin mielessäni miten tavallinen italialainen duunari puhuu noinkin hyvää englantia. Hän kuulemma asui naapurikaupungissa ja niinpä esitin hänelle kutsun yökyläillä luonani. Italialaisen hämmästys oli suuri, sillä siellä on varsin harvinaista, että mies asuu yksin ja voi kutsua kotiinsa vieraita. Totesin, etten asu mamman enkä vaimon valvovien silmien alla vaan aivan yksikseni.

”Etkö koskaan siivoa täällä?” oli ensimmäinen kommentti kun kadunrakentaja astui asuntooni. Mielessäni kuohahti, onko tänne nyt tultu tekemään tupa-, kaappi- ja siisteystarkastusta. Totesin, että työkiireet ovat näkyvillä tietokoneeni ja työpöytäni ympärillä ja ohjasin miehen kohti makuuhuonetta. Yhteinen yö oli niin rattoisa, että eronhetkellä esitin kutsun uusinnasta, tietäen toki, että näitä kutsujahan on esitetty kautta maailman historian.

Viikkoihin ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Se oli siis todellakin ollut yhdenillan juttu. Kaikki muuttui, kun parin viikon kuluttua tapaamisestamme tein poislähtöä paikallisesta homodiscosta. Hyvästellessäni tuttujani näin tutun miehen tanssilattialla. Tervehdyksen yhteydessä sain jo moitteet, etten koskaan ole kotona. Hän oli kuulemma käynyt useammanin kerran oveni takana, mutta minä en ollut ollut kotona. Niinpä sovimme uudesta tapaamisesta ja siitä alkoin yhdeksän vuoden suhde.

Naapurikaupungin pieni mies ei ollutkaan kadunrakentaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän oli katurakennusfirman omistaja, joka harrasti tähtitiedettä. Sain vuosien varrella oppia monta matemaattista kaavaa, joilla lasketaan kaikkea sellaista, josta minä en vieläkään ymmärrä mitään. Muistan vain kauniit Saturnuksen renkaat ja Jupiterin kuut, joita sain katsella yhteisillä retkillämme kantaen kaukoputkea. Kävimme upeita keskusteluja sohvalla toinen toisiamme rapsutellessa siinä vaiheessa kun suhde oli jo niin vanha, ettei kiima noussut enää ensisijaiseksi faktoriksi. Tunnen myös syvällä sydämessäni vielä sen tuskan, jonka vallassa olen ollut, kun työni vuoksi välimatka erotti meidät kymmenien tuhansien kilometrien päähän toisistamme.

Toimitusjohtajani myötävaikutuksella opin vuosien varrella tuntemaan italialaisen arkipäivän kulttuurin ja elämän sekä kielen. Opin ruokailun salat ja kuinka oikein nautitaan yksinkertaisuuteen perustuvan italialaisen keittiön herkut. Opin tuta kuka ja mikä on ÄITI! Opin, että italialainen mies ei ole koskaan uskollinen puolisolleen vaan ainoastaan perheelleen.Nyt tunnen myös sen arkipäivän näyttämön, jolle jokainen italialainen nousee päivittäin laulamaan oman aariansa. Siellä on tarkat pelisäännöt, joista ei sovi poiketa.

Minä en kuulunut sille estraadille, vaan minun paikkani oli lavasteiden suojassa jopa niiden takana. Pikkukaupungissa vaikuttavan yrityksen toimitusjohtajan tulee olla katolisen hurskaasti aviossa, jossa on siitetty kaksi lasta (ei ole siis aina käytetty kirkon kiroamaa ehkäisyä...). Rouva kuuluu Innerwheelin tai Rotary Ladyihin, joihin minulle ei edes sukupuoleni vuoksi ole asiaa. Enpä minä niihin olisi halunnutkaan, mutta olisin halunnut olla edes elämänkumppani. Mutta sosiaalisissa ympyröissä minua ei ollut olemassa.

Kahdeksan vuotta sain tästä suhteesta vastapainon omaan arkiseen elämääni ja työrutiiniini, mutta yhdeksäntenä vuotena halusin jo ratkaista tämän ajolähtötilanteen, jossa jokainen pesä oli täynnä ja minulla viimeinen lyöntikerta edessä. Aloitin eronteon sisälläni psyykkisellä tasolla ja jatkoin konkreettiselle toiminnan tasolle. Tulin Suomeen keskelle talvea ja keskelle kaamosta siihen kuuluisaan marras- ja helmikuun väliseen yöhön katsomaan pärjäänkö täällä. Uskokaa pois, minä tunsin olevani kotona!

Niinpä viime keväänä nostin kissan pöydälle ja kerroin toimitusjohtajalleni, etten enää jatkaisi silloisessa työssäni, sillä minut oli velvoitettu syksystä alkaen esimiesasemaan, johon en millään muodoin halunnut. Samaan hengenvetoon jatkoin, että olin päättänyt palata Suomeen ja alkavasta kesästä tulisi meille erilleenkasvunaika. Odotettavissa oli protestien vyöry, johon olin jo valmistautunut. Kiteytin kaiken ajatukseen, että olemme kumpikin esteenä toinen toistemme elämälle. Kaikkien psykologisten oppien mukaan aloitin hänestä ja totesin, että niin kauan kun minä olen hänen elämässään hän ei näytä täyttävän katolista luonnonlakia ja avioidu naisen kanssa, mitä häneltä odotetaan ja mikä näyttää stressaavan häntä päivä päivältä yhä enemmän. Sain oitis vastauksen, ettei hän olekkaan niin varma, josko hän haluaa avioitua. Niinpä siirsin ajatuksen itseeni ja totesin, etten pysty enää elämään lavasteissa kahden matkalaukun kanssa vaan haluan itselleni elämän.

Viime kesän teimme hiljaa mielessämme eroa ja välillä räjähdimme kunnolla. Jouduin työni vuoksi olemaan paljon poissa paikkakunnalta, joka oikeastaan auttoi kasvamaan eron ajatukseen. Yhdessä ollessamme koskettelimme eroa lähinnä siinä miten asioitteni järjestely Suomessa sujui. Kummallakin kuitenkin kävi sisällä ajastinkello, joka tarkkaan laski yhteisen ajan. Kun eronhetki koitti, tuntui sielussa niin monta asiaa, ettei tuntunut miltään. Olin aivan turta.

Eilisen bloggaukseni jälkeen palaan takaisin alkuperäiseen marssijärjestykseen.

Alkoi "kahden matkalaukun" elämä maailmalla. Olen varmasti tehokas laukunpakkaaja, sillä vajaan 16 vuoden aikana opin pakkaamaan elämäni kahteen laukkuun, jotka saivat painaa yhteensä 60 kiloa. Vilkkainpina vuosina kokosin elämäni kahteen laukkuun kahdeksan kertaa siirtyäkseni työkohteesta toiseen. Nyt matkalaukut on kätketty kellarin varastoon ja olen nauttinut omien tavaroitteni sijoittamisesta parhaaksi katsomilleni paikoille tietäen, ettei niitä tarvitse kolmen viikon tai kolmen kuukauden kuluttua jälleen kerran pakata taas laukkuun.

Ollessani stressaantunut vakio painajaisuneni on matkalaukkujen pakkaaminen, josta ei tule valmista vaikka lentokoneen lähtöaika lähestyy lähestymistään. Unessa en saa tavaroita laukkuun huolimatta siitä, että kaikki tarvittava on laukun ympärillä valmiina. Tai odottamaton häiriö katkaisee unessa laukunpakkamiseni.

Olen pannut merkille, että aivan tavallisessa arkipäivässäkin ihmiset kuljettavat mukanaan monenlaisia tavaroita, jotka ovat henkilökohtaiseti niin tärkeitä, ettei niistä voi luopua tai niiden tulee vain yksinkertaisesti olla mukana tai ne muistuttavat jostain tärkeästä. Ystävättärelläni on kaiketi viisi sormusta sormissaan eikä hän tunnesyistä voi koskaan jättää näitä sormuksia. Tänään siivotessani toimistoa katselin toimiston työntekijöiden pöydillä olevia valokuvia heille rakkaista ihmisistä. Kuinka moni kantaa lompakossaan valokuvia tärkeistä ja rakkaista ihmisistä? Aivan oma lukunsa ovat amuletit ja talismannit, joita kannetaan aina mukana.

Maailmalla kulkurina opin, että jokainen meistä kulkureista kantoi mukanaan jotain mikä muistutti meitä juuristamme. Se saattoi olla uninalle, vanha virttynyt yöpuku, edellä mainitut korut tai kuvat. Minulla oli mukana valokuvia, joita saatoin yksinäisinä hetkinäni jäädä katselemaan pitkiksi ajoiksi. Kuvissa olevat rakkaat ihmiset olivat hetken luonani. Myös pitkäaikaisen miesystäväni ostama pieni pehmoötökkä kulki mukanani ja sen punaista nenänpäätä hieroin usein. Haa, huomasin tämän pehmoötökän olevan nytkin tuossa päätteeni vieressä!

Meillä ihmisillä lienee tarve tuntea kuuluvansa jonnekin, joka voi olla tietty paikka, aika, ryhmä tai ketju, jonne kokee kuuluvansa. Nämä mukana kuljetettavat omat pienet aarteet välittävät meille sen paikan, ajan tai ryhmän. Meillä pitää olla juuret, jotka ovat tukevasti kiinni maaperässä, josta voimme imeä ravintoa. Tiedämme luonnosta, että kasvi kuolee, jos sen juuret surkastuvat tai eivät löydä maaperää, josta imeä ravintoa.

Nuori kollikissa jaksaa kulkea häntä pystyssä ja hankkia reviiriään. Minäkin olin aluksi kuin nuori kolli, jolla oli kiire loikata paikasta toiseen. Minä koen, näen ja valloitan tunteella kuljin häntä pystyssä ja merkkasin alueita. Näin jälkikäteen ajatellessa tuli merkatuksi ehkä vähän liiankin ahkeraan ja turhaan... Vanha kolli sitävastoin on jo löytänyt juoksujensa jälkeen hyvän paikan lämmitellä uunin tai patterin läheisyydessä eikä se pikku ärsykkeestä lähde liikkeelle paikaltaan.

Taannoin eräs nuori kaveri kysyi minulta miltä tuntuu olla ”noin v****n vanha”. Vastasin hänelle, että oikein hyvälle. Kaveri katseli minua kummeksuen. Selitin, että näin vanhempana minun ei tarvitse enää kulkea kuten nuorena seiväs ojossa vahvasti uskoen, että valloitan koko maailman. Ja tuon seipään saa lukea monella mielellä. Nyt tiedän omat rajani eikä minun tarvitse enää elätellä mitään luuloja omasta voittamattomuudestani.

Kummipoikani lähetti kuusi vuotta sitten minulle maailmalle tekstiviestin, jossa hän kysyi ”Guffa, miten v***ssa sä jaksat kerta toisensa perään raivata itsesi uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan?” Aikani minä jaksoin, sillä se palkitsi. Sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon hyvää ja kaunista, pahaa ja ankeaa, että se kannusti eteenpäin vuosia. Näistä kaiksta kokemuksista tulen jatkossa kirjoittamaan teille blogissani.
Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan. Edellä kirjoitin juurista ja haluan vielä tämän blogin loppuun palata niihin. Pari vuotta sitten oivalsin, ettei minulla ollut enää juuria tai allani tukevaa maaperää, josta juuret olisivat voineet imeä ravintoa. Tullessani Suomeen koin olevani vieraisilla, sillä minulla ei tuntunut olevan täällä muuta kuin vierailupaikkoja. Sama tunne eli myös maailmalla. Yhteiskunnsta tai kulttuurista riippumatta sain kokea itseni aina vieraaksi vaikka olisinkin ollut oppinut paikallisen kielen. Korvissani kaikuvat vieläkin heprean kielinen kommentti ”Ataa lo mi aretz – et ole tästä maasta!” tai sama ajatus italialaisittain ”Tu non puoi dire cosi, non sei italiano – et voi sanoa noin, sillä et ole italialainen.”

Juurettomuus ja koti-ikävä kasvoivat vaikka maailmalla olisi ollut vielä paljonkin koettavaa, nahtävää ja tehtävää. Se synnytti prosessin, joka ei ollut helppo minulle eikä myöskään miesystävälleni, sillä minä olin palaamassa Suomeen ja asettumassa tänne.

Otsikko on lainaus lapsipsykologian luennoilta, joita opiskeluaikanani ylenkatsoin ja laiminlöin jo siitäkin syystä, että luennot alkoivat aamulla klo 8. Mutta niinhän se on, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Ensimmäisessä virassani jouduin vastaamaan 6 –vuotiaiden esiopetuksesta ja alle kouluikäisten kasvatusohjelmasta!

Siitä savotasta jäi paljonkin mieleen, mutta otsikon ajatus ”Leikki on lasten työtä” nousi minulle uudemman kerran vahvasti mieleen puolitoista vuotta sitten. Työpäiväni päätteeksi notkuin hotellin baaritiskillä happy hour ginejä imuroimassa. Juttuseuraa ei juurikaan ollut, sillä happy hour ajoittui luonnollisesti baarin hiljaisempaan aikaan, jolloin potentiaaliset asiakkaat vasta palasivat hotelliin valmistautuakseen illalliselle. Niinpä monena iltana viihdytin itseäni yksin tarjoushintaisella ginillä ja pohdiskelin asioita.

Iltana jos toisenakin happy hourille saapui myös ruotsalainen perhe, jonka nuorimmat tyttäret olivat 9 – 11 –vuotiaita. Huomioni kiinnittyi usein juuri näihin tyttäriin. Seurasin näitä anorektikon laihoja Kate Moss kopioita, jotka viimeisen riivitty-räävitty-napa paljaana muodin sanelemien ehtojen mukaisesti pukeutuneena ja ehostettuna istuivat lobby barin sohvalla täysin elämäänsä kyllästyneenä.

Baaritiskiltä seuratessani tyttöjä mietin, että minun mittapuuni mukaan he olivat vielä selkeästi lapsia. Tyttöjä, joilla ei vielä laisinkaan tarvitsisi olla yllään ja sisällään aikuisten maailmaa, vaan hauskaa tyttöinä. Tiedän, että tyttöjen puberteetin alkamisajankohta on laskenut roimasti parin kuluneen vuosikymmenen aikana, ja että maailmalla jo 13 –vuotiaat tytöt naitetaan hyvästä rahasta vaimoiksi vanhemmille miehille. Silti kapinoin, sillä nämä tytöt olivat ruotsalaisia, eikä heidän kulttuuriinsa kuulu tyttöjen naittaminen.

Katselin tyttöjen kajaalilla rajattuja ja väsyneitä silmiä. Ajatukseni lähtivät laukkaamaan ja mieleeni piirtyi kuva savanneilta, joilla useamman kerran olin saanut viettää ikimuistoisia hetkiä luontoäidin helmassa päiväntasaajan tuntumassa. Siellä opin, että luontoäiti on järjestänyt kaiken toimimaan järjestyksessä. Mitään ei tapahdu ilman syytä tai tarkoitusta, vaan kaikella on tarkoituksensa. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin blogissani, mutta nyt jatkan vain tällä ”Leikki on lasten työtä” teemalla.

Muistin kuinka kerran katselin kallion kupeessa naarasleijonien yhdyskuntaa, jossa isoäidit, tadit, äidit ja serkukset huolehtivat yhteisvastuullisesti jälkikasvusta ja kasvatuksesta. Pennut saivat temmeltää ja nauttia olostaan, sillä vanhemmat olivat saalistaneet ruoan, valvoivat kuria ja turvallisuutta. Pikku leot temmelsivät ja leikkivät keskenään. Valitettavasti kuvat tästä puuhahetkestä ovat vanhoilla negatiiveilläni enkä voi niitä tässä siirtää teidän katsottavaksenne, mutta tiedätte miten kissankin pennut leikkivät. Pennut leikkivät ja oppivat leikin keinoin kaikki saalistuksen ja selviytymisen taktiikat ja strategiat!

Miksi me riistämme lapsiltamme lapsuuden, siirrämme omat huolemme heille ja teemme heistä jopa vastuunkantajia, sillä se ei kuulu heille. Miksi me luomme heille fantasioita ja annamme malleja, jotka eivät kuulu heidän maailmaansa? Miksi emme anna heidä olla lapsia, jotka saavat oppia leikkien turvallisesti kuten pikku leot?

Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä blogiani kronologisessa järjestyksessä ja palaankin siihen tuota pikaa. Tämä leikki teema oli yksi blogini aihe, jonka piti tulla esille vasta hamaassa tulevaisuudessa. Se kuitenkin nousi tänään niin vahvasti mieleeni kuunnellessani aamun uutisia, että minun oli saatava kirjoittaa sitä juuri nyt. Aamun uutiset kertoivat, että klamydiatartuntojen määrä on huolestuttavasti kasvanut 10 – 14 –vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. Tiedämme kaikki, että klamydia on pääsääntöisesti vain sukupuoliteitse tarttuva tauti. Uutisten jälkeen radion aamulähetyksen toimittaja, joka itse on äiti, kauhisteli uutista Unkarin lintuinfluenssasta. Minulle päinvastoin tipuyskä jäi aivan toissijaiseksi uutiseksi kuultuani tämän tyttöjä koskevan uutisen. Olisin oitis halunnut purkaa ajatuksiani, mutta pystyn tekemään sen vasta nyt tässä päätteelläni.

Kenen kanssa nämä tartunnan saaneet lapset ovat harrastaneet seksiä? Miksi he ylipäätään ovat olleet yhdynnässä? Kuuluuko 10 –vuotiaan lapsen (vai pitääkö sanoa jo varhaisnuoren) elämään sukupuolinen kanssakäyminen? Vai onko tämä nykypäivänä sitä leikkiä, joka on heidän työtään?

Huhtikuu vuonna 1961. Pieni nassikka seisoo kanaverkkoaidan takana silloisella Seutulan lentokentällä ja vilkuttaa katsellessaan kiitotielle kulkevaa lentokonetta. Isä lähtee komennukselle Lähi-Itään. Koska isä tulee takaisin? Ehkä mekin äidin kanssa lähdemme myöhemmin isän luokse.

Emme me koskaan lähteneet, sillä isä ja äiti tulivat siihen lopputulokseen, ettei kielitaito riitä maailmalla. Vuosien varrella isoisä ja enokin isän lisäksi kulkevat Euroopassa ja tuovat tuliaisiksi hienoja leluja. Täti lähtee kibbuzille ja jää sille tielle. Kammarin karttapallo on ahkerasti käytössä ja pienen pojan maailma on pieni, mutta pelottava, sillä uutisissa kerrotaan, että raskaat pommitukset ja sota Vietnamissa ovat meneillään. Sota! Se on kauhea asia, josta isoisä on kertonut. Leviääkö sota Suomeenkin.

Näin minä kasvoin ”kosmopoliitiksi” pienessä maalaiskunnassa kuusikymmentäluvulla. Minäkin halusin maailmalle ja tiesin, että siellä pärjää vain osaamalla kieliä. Opin oppikoulussa ja lyseossa ruotsia, englantia ja ranskaa, mutta lyseon pakkovenäjä pioneerien ja kolhoosien saavutusten ihannoinnissa jäi toissijaiseksi, vaikka kesätyöpaikkani esimieskin oli vakuuttunut proletariaatin voitosta. Minä sitävastoin tilasin postimyynnistä lisäkurssin ranskankieleen.

En kuitenkaan päässyt maailmalle, sillä suku päätti toisin. Katsottiin, että akateeminen virka ja ura ovat minulle (tai siis heille) parempi vaihtoehto. Muistan vieläkin katkerat puhuttelut, jotka sain sukulaisiltani osakseni varusmiespalveluksen jälkeen, sillä olin imoittanut heille vain haluavani tehdä töitä, säästää rahaa ja lähteä sitten seikkailemaan maailmalle. Kuuliainen poika ei mennytkään töihin eikä lähtenyt maailmalle vaan istui luennoilla.

Ei minusta akateemista tullut, mutta tuli tunnollinen viranhaltija, josta seitsämässä vuodessa kasvoi loistava ja turhautunut byrokraatti. Muistan elävästi sukukokouksemme tunnelman, kun serkkujeni vaippojenvaihdon ja virkavisioiden yhteydessä ilmoitin jättäväni virkani. Tunsin kuinka tapetti tärvääntyi ja lavasteet kaatuivat. Kukaan ei kysynyt miltä minusta tuntui tai mikä oli vaikuttanut valintaani. Kaikki kertoivat miten hirvittävältä heistä tuntui kuulla valinnastani.

Niin minä lähdin. Oli huhtikuu 1991. Ei kukaan kysynyt miltä tuntui inventoida oma elämänsä ja asuntonsa kolmeen jätesäkkiin: 1) säilytettävät 2) kierrätykseen 3) roskiin. Tunteeni jakoi vain ystäväni Janne. Hän kulki vierelläni siinä myllerryksessä. Lopulta oli elämässäni yksin kahden matkalaukun kanssa ja mietin, että mitä vittua olikaan tullut tehdyksi. Silloin muistin isäni minulle sanoman ajatuksen, jota hän ei kuitenkaan suvun painostuksessa saanut sanotuksi julki: ”Poika, jos olen elämässäni jotain katunut, kadun sitä, ettemme äitisi kanssa nuorena lähteneet maailmalle. Kyllä siellä olisi pärjännyt vähemmälläkin kielitaidolla. Jos sinulle joskus avautuu mahdollisuus lähteä, lähde, ettei sinun tarvitse katua kuten minä olen katunut. Suomi pysyy paikallaan, tänne voi aina palata.”
Minä olin lähtenyt.

LENKKI RAVINTOKETJUSSA

Kykin marketin hedelmä- ja vihannesosastolla ja raaputan lastalla irti lattiasta pieniä tarroja, joita on liimattu jokaisen mandariinin poskeen. Olen siivooja ja mieleeni tulee, että olen todella yksi lenkki ravintoketjussa, joka ruokkii monia suita. Tunnen sympatiaa sille halpatyöläiselle, jonka tehtävä on ollut aikanaan liimata mandariinien poskiin tarrat, jokat kertovat hänen herrastaan ja palkanmaksajastaan. Nyt on minun tehtäväni raaputtaa irti lattiasta nämä tarrat. Minä vuorostani jätän jälkeeni puhtaan lattian merkiksi herrastani, joka maksanee minulle vähän parempaa palkkaa kuin tarran omistaja aikanaan liimaajalle. Ketjussa olemme kuitenkin jokainen ja saamme ravintomme tarrasta!

Olen siivooja, nyt. Siinä syy miksi ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Koko aikuisikäni työrupeamasta olen 24 vuotta ollut puhetyöläinen. Kuluneiden työvuosien aikana olen päivittäin tavannut satoja, joskus jopa tuhansia ihmisiä, joille olen puhunut ja ollut suorassa kontaktissa heidän kanssaan. Omasta valinnastani, josta kerron myöhemmin, olen nyt siivooja ja usein tapaan päivittäin vain villakoiria, jotka ovat hiljaisia eivätkä vikise kun tapan ne.

Minulla on rutkasti aikaa ajatella työskennellessäni yksin aamuyön ja aamun hiljaisina tunteina. Työn päätyttyä luettuani päivän lehdet minulla on edelleen paljon aikaa ajatella yksin kotona. Ajatukset tulevat myös uniini ja niinpä nyt päätin ryhtyä jakamaan niitä. Alan kirjoittaa, koska ei ole ketään, jolle puhua niistä.

Kirjoittaminen on siitä mukavaa, että siinä voi miettiä tarkkaan sanomisensa; aivan kuin nuuhkia ja makustella sanoja, joita käyttää. Puhuminen, sen tiedän, on toisenlainen tilanne. Puhuessa joutuu nopeasti valitsemaan sanat ja näissä valinnoissa voi tehdä pahojakin virheitä. Muistan edelleen hyvin, kun kehotin asiakkaitani liikkumaan vierailukohteessamme yksitellen tai paritellen... Tarkoitin siis parittain, mutta tilanne oli jo menetetty.

Sanat ovat vahvoja. Niillä voi lohdutta, viiltää, parantaa, korjata, repiä, viihdyttää ja murtaa. Sana on siis todella kaksiteräinen miekka, joka leikkaa molempiin suuntiin ”kertavedolla” kuten vanha partaterämainos meitä aikanaan valisti.

Minua surettaa, että sanankäyttö surkastuu nykypäivän kielenkäytössä. Olen aina nauttinut hyvästä ja kekseliäästä äidinkielemme käyttämisestä. Nautin jo pelkästään iltapäivälehtiemme pakinoisijoiden hersyvästä sanankäytöstä. Iskelmä- ja laululyriikassa on paljon helmiä, joita soisin kaikkien poimivan ja viljelevän. Valitettavasti meidän kielenkäyttömme ja kontaktimme näyttävät supistuvan vain tekstiviesteihin kuten jo valtakunnan ykköstasolta olemme saaneet esimerkkejä.

Leikin tässä aamuna eräänä ajatuksella, jonka annan teillekin. Valtakuntamme huipullakin on erottu lähettämällä vain tyly tekstiviesti. Jos nyt on pakko tehdä ero tekstiviestillä (kornia)... niin miten kerrot kauniisti tai kiertäen, että ”virta loppui väliltämme enkä jää odottomaan viidettä ydinvoimalaa? Leikkaan ja liimaan tämän keskustelufoorumiin, jossa voitte antaa ideoitanne.

Nyt kuitenkin lopetan ja jatkossa kerroin miten siirryin ravintoketjun lenkistä toiseen.