uolevi

Viime viikko meni ohitse kuin huomaamatta vaikka sen alunperin piti olla normiviikko. Tiistaina puoleltapäivin soi puhelin ja tarjolla oli ylimääräinen viikon lomituskeikka. Juudaksena taas myin itseni ja siltä istumalta lähdin tekemään extratunteja. Samaan aikaan myös isäni ilmoitti, että hän saapuu torstaina tapetoimaan makuuhuoneeni.

Uudet tapetit olivatkin jo kolme viikkoa odotelleet rullina mestaria paikalle. Oli tosi mukavaa saada makuuhuoneen pintaremontti tehdyksi. Siinä menikin sitten koko torstai päivä. Lisäksi painoi almanakan kulmassa omat ekstrat, jotka oli hoidettava perjantaina, jolloin alkoi myös jo kuukausi sitten sovittu keikka. Lauantaina piti vielä tehdä varsinaiseen työhöni liittyvät tunnit. Näin viikko kuluikin.

Sunnuntaina olisin saanut nukkua, mutta luterilainen minäni herätti minut tunnollisesti aamulla klo 05.00. Väkisinmakuutin itseäni kello seitsemään, jolloin annoin periksi ja ryhdyin puuhastelemaan.

Mieltäni on painanut, etten ole jatkanut blogini tarinasarjaa. Olin ajatellut sunnuntaina paneutuvani henkien herättelyyn ja thaimaalaiseen kulttuurin jakaakseni sen kanssanne. Mutta sunnuntai aamuna kaivoinkin ompelukoneeni esille ja vastatapetoituun makuhuoneeseen ompeliin uudet pussilakanat ja tyynyliinat kankaista, jotka olin hankkinut heräteostoksina.

Tämäkin viikko on täynnä ekstraa enkä vieläkään pääse kirjoittamaan henkien herättelystä ja thaimaalaisista hymyistä. Pelin henki on nyt vain tämä ja tässä hengessä jatka kohti hetkeä, jolloin taas saan aikaiseksi uuden tarinan teille.

Tämä desingpaja Tunisiasta oli pakko lähtettää teille kaikille nähtäväksi.

Yliherkkä omatuntoni hiostaa minua jatkamaan blogini kirjoittamista, mutta elämäni on ollut niin hektistä, ettei aikaa ole yksinkertaisesti riittänyt blogini jatkamiseen.

Työssä on ollut yllättäviä ylimääräisiä keikkoja, joista tulee kyllä mukavasti lisää rahaa ja sitähän tarvitaan, sillä pieni remonttikin on meneillään. Ostin sängyn yläpuolelle valohyllyn, jota en sitten kiinnittänytkään seinälle, sillä katsoin tarpeelliseksi vaihtaa seinän tapetin ensin. Nyt on tapettikaupat tehty ja odottelen isääni avustamaan tapetoinnissa.

Kangaskaupat ovat minulle ansoja, joita minun pitäisi välttää. Nyt olen kuitenkin astunut jälleen ansaan ja ostanut parit verhokankaat ja lakanakankaat sivutuotteina etsiessäni sopivaa ulkoilupukukangasta. Niin ja mukaan tarttui myös ohut pellava kesähousuja varten. Maailmalla vietettyjen vuosien aikana kaikki vanhat kaavat ovat hävinneet ja nyt on olohuoneessani kaavaverstas.

Viime viikon pakkaset olivat koettelemus työmatkoja pyöräillessä. Ihanaa, että nyt on lauhempaa ja pyörän vaihteet eivät ole enää jäässä.

Valokuva-arkistoni alkaa vähin erin hahmottua. Ongelma on vain suurennosten hinta. Ei auta kuin odotella, että rahaa siunaantuu lisää ja pääsen teettämään suurennoksia. Blogini tekstit muhivat päässäni ja kun ne jäsentyvät jatkan taas tuosta mihin olen jäänyt.

Koteja on monenlaisia

”Vai niin, tähän retkeilymajaan on elämä asetettava!” oli ajatukseni ja mieli apeana, sillä edessäni oli uusi kotini, joka oli kahdeksan neliön huone, jossa varusteina olivat heteka, vaatekaappi, tuoli ja pieni pöytä. Oi, unohdin käynnin yhteisparvekkeelle ja näkymän takapihan pensaikkoon. Niin ja upea keittiö, jossa ei kahden lautasen ja parin lasin ja haarukan lisäksi juuri muuta varustusta ollutkaan kivisessä tiskialtaassa. Mielessä kävi vielä kaiholla oma 42 neliön lämmin koti, jossa oli ollut kaikki ja vähän ylimääräistäkin.

Kreikkalaisesta retkeilymaja-asunnostani, jonka bonuksena olivat vuokraemännän kanat, alkoi eritasoisten asumismuotojen kartoittamiseni maailmalla. Näistä kanoista vielä puheen ollen... Sain toki kerätä itselleni hoidokkieni munimat munat palkaksi niiden ruokkimisesta sillä aikaa kun vuokraemäntä oli sukuloimassa Ateenassa ja kesäleskeksi jäänyt vuokraisäntäni hoiteli huoria yläkerrassa suhteellisen äänekkäästi.

Isännän ja Laina-Lemmen ääntelyt eivät kuitenkaan päässeet läheskään samoihin sfääreihin kuin kuin naapurin oliivipuulehtoon tuotu aasin tamma, jonka kiima-aika oli alkanut. Kiimassa olevan aasin tamman lemmenkutsu liukkaille on hirvittäväää kuunneltavaa. Melkeinpä samalle tasolle ylsi oliivipuulehdon takana sijainneen bouzoukian muodoiltaan lahjakas mutta musiikillisesti lahjaton laulajatar, joka harjoitellessaan rääkkäsi koko naapurustoa iltapäivän siestan aikana.

Nyt paukkuvat pakkaset täällä Suomessa, mutta meillä on kuitenkin kotosalla lämmintä ja kuivaa. Samaa lämpöä ei ollutkaan maailmalla tarjolla vaikka lämmityslaitteet hehkuivat täysillä. Talot oli rakennettu tiilestä ja betonista ilman minkäänlaisia lämpöeristeitä. Kosteus tunkeutui rakenteisiin, joista se hohti kylmyyttä joka puolelle. Kuinkahan monta talvea olen joutunut pitämään vaatekomeron ovia auki jotteivat vaatteeni homehtuneet kosteaan kaappiin. Varusmiesajalta palasivat usein mieleen puolijoukkueteltan sulot maatessani vuoteessa, josta jalat paloivat osoittaessaan kohti lämmityslaitetta ja pipoa oli pakko pitää päässä, sillä seinstä hohti kylmä kosteus.

Lämmityslaitteita jouduin jopa salakuljettamaan asuntoihin, sillä vuokranantajat Etelä-Euroopassa olivat tarkkoja sähkönkulutuksesta. Asuntojen lämmitys oli suljettu kalliin sähkönhinnan takia ja lämmitystä oli turha pyytää vuokranantajalta. Oma apu oli paras apu, mutta se oli kuljetettava salaa vuokranantajan valvovan silmien ohitse. Sama säästäväisyys koski myös lämmintä vettä, jota kysellessäni vuokranantajieni vakiovastaus oli aina, että vedenlämmitys on päällä. He eivät koskaan mainninneet, että lämmitys toimi aurinkoenergialla ja vain heidän armollisella päätöksellään sähkölämmitys kytkettiin päälle. Kylmä suihku todella herättää!

Sähköstä puheenollen haluan jakaa kanssanne vielä pari kokemusta lisää maailmalta liittyen sähköön. Myönnän, ettei ole mukavaa kun sähkönjakelu katkeaa ja se aiheuttaa monenlaisia ongelmia esim. täällä kotimaassa karjatalousyrittäjille. Me koemme täällä kotimaassa tämän ongelman pari ehkä kolme kertaa vuodessa, mutta maailmalla sähkönpuute on jokapäiväistä, sillä sähköä ei yksinkertaisesti riitä jokaiselle edes maksukykyiselle kuluttajalle.

Mieleeni ovat lähtemättömästi piirtyneet kaikki illat Keniassa, jossa työpäivän päätteeksi kolleegani kanssa istuimme terassillemme purkaamaan päivän saldon ja kirjaamaan sen samalla kun aurinko laski mailleen. Siellä aurinko laskee kertaheitolla ja pimeys lankeaa nopeasti. Kymmenen minuuttia auringonlaskusta valtion verkosta riitti sähköä ja sitten koitti pimeys. Sytytimme kaksi öljylamppuamme ja jatkoimme työtämme ulkosalla, sillä ei kannattanut mennä saunaolosuhteisiin ilmastoimattomiin sisätiloihin. Ulkona pystyi edes hengittämään. Tosin se oli uhkapeliä, sillä ilmassa liikkuivat verenhimoiset hyttyset, joista joka kolmas kantoi mukanaan malariaa. Lisäsimme hyttyskarkoitetta ja muistelimme brittejä, jotka keksivät juoda giniä tonicilla saadakseen kiniiniä. Mekin teimme useamman gin tonicin ja koktailiin lisäsimme sekakäyttäjinä malarialääkkeitä. Malarialääkkeistä saa myös ekstrana fiboja, mutta ne pistävät myös pakin niin sekaisin, että päiväkirjassani on merkintä ”Onni on kuiva paska!”

Naurahdin itselleni tässä taannoin. Pesuohjelma pyykkikoneessani oli loppusuoralla ja minä leipomassa piirakkaa. Ajatuksenani oli myös saunoa. Mietin miten voin järjestää kaiken niin etteivät sulakkeet pala ylikuormituksen takia. Sitten muistin, etten ole enää maailmalla vaan Suomessa ja voin kytkeä käyttöön yhtäaikaa uunin, pesukoneen ja kiukaan eikä minun tarvitse alakerran rouvan kanssa sopia pyykkivuoroista jotteivat pesukoneemme kuorita sähköjohtoja kuumiksi. Kokemuksesta voin kertoa, että tuuman rautanaula on oiva johdin varokkeen tilalle sähkötaulussa!

Suomalaiset kuuluvat taas kerran etuoikeutettujen joukkoon vaikka kysymys olisi vain keittiöstä. Meillä jopa kesämökeillämme on tasokkaammat keittiöt kuin monessa kodissa maailmalla. Maailmalta saa suurennuslasilla etsiä samanlaista ergonomiaa ja suunnittelua kuin on suomalaisessa keittiössä. Tässä yhteydessä en edes kirjoita keittiöelektroniikasta vaan puhtaasti keittiön suunnittelusta ja sen luomista mahdollisuuksista toimia siellä. Osoitan tässä suuren kiitoksen suomalaisille naisille, marttayhdistyksille ja muille kotitalousuranuurtajille, jotka ovat vuosikymmenien saatossa luoneet meille toimivat keittiöratkaisut alkaen vaikkapa astiakuivauskaapista ja työtasoista, puhumattakaan astianpesualtaista.

Olen asunut myös hotelleissa niin paljon, että taidan hakata useamman suomalaisen kauppamatkustajan hotelliyöpymistilastoissa. Olipa hotelli yhden tähden ”economy” tai viiden tähden ”vip” se on aina hotelliasumista. Viimeisen viiden kuukauden hotelliperiodini aikana päätin, etten enää koskaan osta häkkikanan munia vaan onnellisen kanan munia, sillä vain vapaudessa voi olla luova. Viihdykkeinäni illan tunteina olivat kaksi minulle selkokielistä satelliittikanavaa, CNN ja MTV, jotka toistivat itseään tasatunnein. Luovuus oli minusta kaukana ja tuntui kuin ilta toisensa perään tunnelma ja tapetit tärvääntyivät.

Ymmärrän hyvin niitä keikkatyöläisiä, jotka tyhjentävät hotellihuoneessaan minibaarin annin yksinään. Opin jo urani alkuvaiheessa, että asettautuessani pidemmäksi aikaa hotellimajoitukseen pyysin huonepalvelua tyhjentämään minibaarin. Tyhjään kaappiin ostin jogurttia ja pintä purtavaa, jotka korvasivat huonepalvelun tähtitaivaallisesti hinnoitellut tuotteet. Turhautuneisuus oli kuitenkin monta kertaa niin kova, että hemmottelin itseäni huonepalvelun herkuilla ja annoin Visani vingahtaa. En jaksanut enää lähteä hotellin ravintolaan tai baariin, jossa yritteliäät ammattilaiset olivat jo listanneet minut potentiaaliseksi asiakkaaksi.

Lopksi vielä kodista sen verran, että täällä Suomessa kotieläintemme määrä riippuu meistä itsestämme. Kuinka paljon hankimme niitä joko tietoisesti tai laiminlyömällä siivoamista. Hyönteisille emme voi mitään, hyttyset ja kärpäset ovat aina kesäisin riesanamme. Maailmalla saa monenlaisia kotieläimiä tahtomattaan. Kodittomat koirat ja kissat ovat jokapäiväisiä vieraita roskiksella puhumattakaan jyrsijöistä, jotka tulevat kutsumatta sisälle asti. Olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse enää tyhjentää aamulla pukeutuessani kenkiäni skorpioneista eikä vetää päivittäin ruokaöljyvanaa oven eteen estääkseni käärmeitä kotiutumasta patjani alle. Voin juoda vesijohtovettä keittämättä sitä ja käydä suihkussa ilman orgaanisia hoidokkeja.

”Et voi olla tosissasi! Väitätkö, ettei täällä voi ostaa olutta kaupasta?”
”Näin se vaan kulkaa on muslimimaassa. Kaupoista ei voi ostaa alkoholia, sillä pyhä kirja, Koraani, kieltää alkoholin nauttimisen ja kaiken lisäksi nyt on vielä pyhä kuukausi, Ramadan, jonka aikana alkoholia saa anniskella vain klo 19.00 – 23.00 välisenä aikana.”
”Miksi tälläaisesta asiasta ei voitu informoida aikaisemmin? Ei olisi lähdetty koko maahan, jos olisi tämäkin tiedetty.”
”Miksi meillä oli aamiaisella vain sellaista näkkileipää eikä lainkaan kunnollista leipää?”
”Nyt vietetään pääsiäistä eikä yhdessäkään taloudessa ole tuotteita, joissa on hiivaa, sillä paettaessa Egyptin orjuudesta mukaan ei saanut ottaa taikinanjuurta. Ai niin, muistakaa myös, ettei olutta ole missään tarjolla, sillä oluessa on hiivaa.”
”Mitä, älä naurata, ettei saa olutta! Hiiteen tällainen maa!”

Tämänkaltaisia keskusteluja jouduin käymään useammin kuin kerran asiakkaitteni kanssa. Suomalaisten oli vaikeaa ymmärtää, että maailmalla on edelleen käytössä ehdottomia traditioita ja tapoja, jotka varsin usein nousevat uskonnosta. Nyt palattuani Suomeen ymmärrän nämä hämmästelyt, sillä minusta tuntuu päivä päivältä vahvemmin, ettei Suomessa taida olla enää mitään traditioita, joita haluttaisiin kunnioittaa. Minusta tuntuu kuin kaikki perinteet, tavat ja traditiot olisi hylätty romukoppaan. Ihmettelin esimerkiksi minkä takia viime jouluna kauppojen piti olla avoinna jouluaattona vaikka se oli sunnuntai.

Maailmalla ylläpidetään edelleen traditioita, joita ei edes kyseenalaisteta, vaan kyseisen tradition mukaan tulee jokaisen toimia. Myös yhteisöön tai traditioon kuulumattomien tulee alistua maan tapaan. Tottakai löytyy aina myös porsaanreikiä, joista vastarannankiiskit voivat kulkea, mutta pääsääntöisesti kaikki noudattavat perinteistä tapaa ja traditiota.

Runsaan viidentoista vuoden aikana jouduin ajamaan itseni sisälle moneen eri kulttuuriin ja monta kertaa jouduin törmäyskurssille paikallisten tapojen kanssa, sillä ne tuntuivat minusta aivan absurdeilta. Toivon, että suomalaiset yritykset vastedes panostavat lisää komennukselle lähtevien perehdyttämiseen lähettäessään työntekijöitään eri puolille maailmaa. Kulttuurishokki on salakavala tunnepohjan tauti, jota ei aluksi huomaa. Vasta sitten havahdutaan virheeseen, kun tauti on puhjennut jo henkiseksi ja jopa fyysiseksi pahoinvoinniksi. Siinä vaiheessa tapahtunutta on vaikea korjata. Minäkin sairastin rajusti tämän taudin kerran. Kerron siitä seuraavassa osassa, sillä tässä ensimmäisessä osassa kerron pelkästään esimerkkejä kummallisuuksista, joita kohtasin ja jotka oli vain pakko hyväksyä.

Olimme tehneet tiiviin päivän thaimaalaisen yhteistyökumppanini kanssa: suunnittelua, neuvotteluja, tapaamisia, aikataulujen hiontaa ja hinnoittelua. Päivä oli ollut satoisa ja päivän päätteeksi paikallinen kumppanini totesi, että raskaan työpäivän päätteeksi meillä on oikeus palkita itsemme. Lähdimme syömään ja juomaan hyvin, minkä kaiken kutsun esittänyt kumppanini maksoi. Ei tässä mitään outoa ollut, näin toimitaan myös Suomessa, jossa tämän jälkeen lähdetään saunaan vihtomaan nahka punaiseksi ja juomaan aivot pehmeiksi.

Eipä lähdetty saunaan, vaan yhteistyökumppanini totesi, että hän raataa 16 tuntia päivässä, jottei hänen perheeltään puuttuisi mitään. Alle kouluikäisille tyttärille oli jo avattu tilit, johin säästettiin rahaa tyttöjen opiskelua varten aikanaan Bangkokin yliopistossa. Kertomansa mukaan raskaansarjan raatajana hänelläkin oli oikeus huvitella ja hän kutsui minut mukaansa hieromalaitokseen, jonka ilot ja sulot hän halusi tarjota myös minulle.

Niinpä olin hieromalaitoksen näyteikkunan edessä valitsemassa itselleni rentouttajaa ja sulostuttajaa. Mietin, onkohan aivan turhaa meillä kotona kieltää seksipalvelujen osto ulkomaillakin, sillä meidän boikoteillamme tai sanktioillamme ei prostituutiota poisteta esimerkiksi Thaimaasta, jossa se on ja tulee olemaan maan tapa.

Katselin useamman kerran temppelialueella rahapuuhun kiinnitettyjä 1000 bahtin seteleitä, joita prostituoidut olivat pyykkipojalla puun oksille kiinnittäneet. Taas oli koko perheelle hankittu meriittiä seuraavaa jälleensyntymistä silmällä pitäen. Tuli mieleen saarnamiehen kolehtipuheen loppukaneetti: ”Iloista antajaa Herra muistaa.”

”On tämä kamala kaupunki!”
”Miten niin, mitä kamalaa täällä on?”
”Homoja koko kylän raitti täynnä, käsi kädessä äijät vaan kävelevät ja pussailevat keskenään.”
”Niin, he ovat ystäviä ja ystävät kävelevät käsi kädessä. Vaimon tai tyttöystävän kanssa ei ole soveliasta julkisesti kulkea käsikynkkää.”
Edellinen keskustelu käytiin Marokossa, mutta se voisi olla käyty missä hyvänsä muslimimaassa. Etelä-Thaimaassa on paljon mujslimeja ja siellä muslimi työtoverini (raavas mies) halusi todistaa kaikille, että olimme ystäviä. Niinpä hän aivan luonnollisesti otti kädestäni kiinni kävelläksemme yhdessä käsikynkkää johtaessamme suomalaista ryhmää. Siinä olikin tilanne selittää hänelle, ettei tämä ystävyydenosoitus nyt oikein kuulunut asiaan. Ryhmälle oli turha selittää mitää, sillä tilanne oli jo menetetty.

Hovimestari saapui luokseni ravintolasalissa, jossa ruokailin sapatin iltana ryhmäni kanssa. Ammattitaitoisena hovimestarina hän mahdollisesta katastrofista huomimatta ei vielä osoittanut mitään paniikin tai aggression merkkejä. Huomaamattomasti ja kohteliaasti hän vain pyysi minua siirtymään käytävään ja siellä sammuttamaan matkapuhelimeni, sillä ravintolasalissa ruokaili yhtä aikaa kanssamme tarkastuskierroksella myös korkeasti arvostettu rabbi. Jos matkapuhelimeni soisi ja vastaisin siihen, syyllistyisin sapatin rikkomiseen eli työntekoon kytkiessäni virran päälle. Tämä luonnollisesti aiheuttaisi reaktion rabbissa, joka erottaisi hovimestarin ja kyseenalaistasi ravintolan toimiluvan, sillä sapattisääntöä ei oltu noudatettu. Kävelin käytävään painamaan salaa puhelimeni punaista nappulaa.

Hurskas baarimestari Zion hieroi hikisiä kämmeniään hermostuneesti, sillä hänen maailmansa oli järkkynyt pahemman kerran. Työnantaja oli ilmoittanut hänelle, että hotelli oli täynnä ulkomaalaisia, joita tuli palvella suurena sovituspäivänä, jolloin kukaan ei uskonnollisen lain mukaan saanut syödä, juoda tai harrastaa mitään nautintoja. Zion ei voinut edes kuvitella pitävänsä baariaan auki silläkään uhalla, että hän menettäisi toimeentulonsa. Totesin hermorauniolle baarimestarille, että voin pitää baarin auki kyseisenä päivänä, jos hän opettaisi minulle kassapäätteen käytön ja hintakoodit. Hän ei halunnut opettaa minulle mitään, sillä hän ei millään muotoa halunnut osallistua niin suureen syntiin.

Hotellin johtaja antoi minulle avaimet ja pidin baaria auki sovituspäivän. Tietämättä hinnoista, saati kassapäätteen koodeista, tein varmasti koko vuoden parhaimman päivämyynnin, sillä monet kulmakunnan lainrikkojat löysivät tiensä avoinna olevaan kapakkaan. Seuraavana päivänä halusin tilittää tienistini Zionille, joka ei omien sanojensa mukaan halunnut edes koskea syntiseen rahaan, vaan se piti kaikki tilittää hyväntekeväisyyteen. Mietin, olinko toiminut oikein. Olisiko minun pitänyt jättää koko työ tekemättä, sillä pohjimmiltani olin halunnut olla vastarannankiiski vai olinko vain auttanut hurskaan ystäväni pahasta pulasta?

Monta kertaa maailmalla jouduin miettimään omaa suhtautumistani kaikkeen minun mielestäni kummalliseen. Zionin baarissa halusin vielä olla vastarannankiiski, mutta myöhemmin tulin toisiin aatoksiin. Paikallisten tapojen ja traditioiden kunnioittaminen on tärkeää. Tämän blogini aluksi kritisoin kotimaassamme tapahtunutta traditioiden häviämistä. Haluan kotona säilyttää tietyt tavat ja traditiot. Näin voin kohdata vieraat ja ryhtyä dialogiin.