• uolevi

Sen piti olla vain yhdenillan juttu

Sen piti olla vain yhdenillan juttu. Sillä mielellä olin lähtenyt cruisailemaan rannan yötarjontaan. Päivän pettymys oli ajanut minut liikkeelle, sillä olin epäonnistunut totaalisesti työssäni, jossa koin olevani rautainen ammattilainen. Oli vain tarve saada hetken seikkailua ja muuta ajateltavaa kuin työ.

Pukukoppien kätköistä esiin astui lyhyt, kolmekymppinen mies, joka puhui italialaiseksi sujuvasti englantia jäi juttusilleni. Käsitin, että hän on kadunrakentaja ja mietin mielessäni miten tavallinen italialainen duunari puhuu noinkin hyvää englantia. Hän kuulemma asui naapurikaupungissa ja niinpä esitin hänelle kutsun yökyläillä luonani. Italialaisen hämmästys oli suuri, sillä siellä on varsin harvinaista, että mies asuu yksin ja voi kutsua kotiinsa vieraita. Totesin, etten asu mamman enkä vaimon valvovien silmien alla vaan aivan yksikseni.

”Etkö koskaan siivoa täällä?” oli ensimmäinen kommentti kun kadunrakentaja astui asuntooni. Mielessäni kuohahti, onko tänne nyt tultu tekemään tupa-, kaappi- ja siisteystarkastusta. Totesin, että työkiireet ovat näkyvillä tietokoneeni ja työpöytäni ympärillä ja ohjasin miehen kohti makuuhuonetta. Yhteinen yö oli niin rattoisa, että eronhetkellä esitin kutsun uusinnasta, tietäen toki, että näitä kutsujahan on esitetty kautta maailman historian.

Viikkoihin ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Se oli siis todellakin ollut yhdenillan juttu. Kaikki muuttui, kun parin viikon kuluttua tapaamisestamme tein poislähtöä paikallisesta homodiscosta. Hyvästellessäni tuttujani näin tutun miehen tanssilattialla. Tervehdyksen yhteydessä sain jo moitteet, etten koskaan ole kotona. Hän oli kuulemma käynyt useammanin kerran oveni takana, mutta minä en ollut ollut kotona. Niinpä sovimme uudesta tapaamisesta ja siitä alkoin yhdeksän vuoden suhde.

Naapurikaupungin pieni mies ei ollutkaan kadunrakentaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän oli katurakennusfirman omistaja, joka harrasti tähtitiedettä. Sain vuosien varrella oppia monta matemaattista kaavaa, joilla lasketaan kaikkea sellaista, josta minä en vieläkään ymmärrä mitään. Muistan vain kauniit Saturnuksen renkaat ja Jupiterin kuut, joita sain katsella yhteisillä retkillämme kantaen kaukoputkea. Kävimme upeita keskusteluja sohvalla toinen toisiamme rapsutellessa siinä vaiheessa kun suhde oli jo niin vanha, ettei kiima noussut enää ensisijaiseksi faktoriksi. Tunnen myös syvällä sydämessäni vielä sen tuskan, jonka vallassa olen ollut, kun työni vuoksi välimatka erotti meidät kymmenien tuhansien kilometrien päähän toisistamme.

Toimitusjohtajani myötävaikutuksella opin vuosien varrella tuntemaan italialaisen arkipäivän kulttuurin ja elämän sekä kielen. Opin ruokailun salat ja kuinka oikein nautitaan yksinkertaisuuteen perustuvan italialaisen keittiön herkut. Opin tuta kuka ja mikä on ÄITI! Opin, että italialainen mies ei ole koskaan uskollinen puolisolleen vaan ainoastaan perheelleen.Nyt tunnen myös sen arkipäivän näyttämön, jolle jokainen italialainen nousee päivittäin laulamaan oman aariansa. Siellä on tarkat pelisäännöt, joista ei sovi poiketa.

Minä en kuulunut sille estraadille, vaan minun paikkani oli lavasteiden suojassa jopa niiden takana. Pikkukaupungissa vaikuttavan yrityksen toimitusjohtajan tulee olla katolisen hurskaasti aviossa, jossa on siitetty kaksi lasta (ei ole siis aina käytetty kirkon kiroamaa ehkäisyä...). Rouva kuuluu Innerwheelin tai Rotary Ladyihin, joihin minulle ei edes sukupuoleni vuoksi ole asiaa. Enpä minä niihin olisi halunnutkaan, mutta olisin halunnut olla edes elämänkumppani. Mutta sosiaalisissa ympyröissä minua ei ollut olemassa.

Kahdeksan vuotta sain tästä suhteesta vastapainon omaan arkiseen elämääni ja työrutiiniini, mutta yhdeksäntenä vuotena halusin jo ratkaista tämän ajolähtötilanteen, jossa jokainen pesä oli täynnä ja minulla viimeinen lyöntikerta edessä. Aloitin eronteon sisälläni psyykkisellä tasolla ja jatkoin konkreettiselle toiminnan tasolle. Tulin Suomeen keskelle talvea ja keskelle kaamosta siihen kuuluisaan marras- ja helmikuun väliseen yöhön katsomaan pärjäänkö täällä. Uskokaa pois, minä tunsin olevani kotona!

Niinpä viime keväänä nostin kissan pöydälle ja kerroin toimitusjohtajalleni, etten enää jatkaisi silloisessa työssäni, sillä minut oli velvoitettu syksystä alkaen esimiesasemaan, johon en millään muodoin halunnut. Samaan hengenvetoon jatkoin, että olin päättänyt palata Suomeen ja alkavasta kesästä tulisi meille erilleenkasvunaika. Odotettavissa oli protestien vyöry, johon olin jo valmistautunut. Kiteytin kaiken ajatukseen, että olemme kumpikin esteenä toinen toistemme elämälle. Kaikkien psykologisten oppien mukaan aloitin hänestä ja totesin, että niin kauan kun minä olen hänen elämässään hän ei näytä täyttävän katolista luonnonlakia ja avioidu naisen kanssa, mitä häneltä odotetaan ja mikä näyttää stressaavan häntä päivä päivältä yhä enemmän. Sain oitis vastauksen, ettei hän olekkaan niin varma, josko hän haluaa avioitua. Niinpä siirsin ajatuksen itseeni ja totesin, etten pysty enää elämään lavasteissa kahden matkalaukun kanssa vaan haluan itselleni elämän.

Viime kesän teimme hiljaa mielessämme eroa ja välillä räjähdimme kunnolla. Jouduin työni vuoksi olemaan paljon poissa paikkakunnalta, joka oikeastaan auttoi kasvamaan eron ajatukseen. Yhdessä ollessamme koskettelimme eroa lähinnä siinä miten asioitteni järjestely Suomessa sujui. Kummallakin kuitenkin kävi sisällä ajastinkello, joka tarkkaan laski yhteisen ajan. Kun eronhetki koitti, tuntui sielussa niin monta asiaa, ettei tuntunut miltään. Olin aivan turta.

1 kommentti

Enter

31.1.2007 20:38

Tiedän tuon tunteen.

Vastaa kommenttiin

Jätä tyhjäksi