uolevi

Viime viikko meni ohitse kuin huomaamatta vaikka sen alunperin piti olla normiviikko. Tiistaina puoleltapäivin soi puhelin ja tarjolla oli ylimääräinen viikon lomituskeikka. Juudaksena taas myin itseni ja siltä istumalta lähdin tekemään extratunteja. Samaan aikaan myös isäni ilmoitti, että hän saapuu torstaina tapetoimaan makuuhuoneeni.

Uudet tapetit olivatkin jo kolme viikkoa odotelleet rullina mestaria paikalle. Oli tosi mukavaa saada makuuhuoneen pintaremontti tehdyksi. Siinä menikin sitten koko torstai päivä. Lisäksi painoi almanakan kulmassa omat ekstrat, jotka oli hoidettava perjantaina, jolloin alkoi myös jo kuukausi sitten sovittu keikka. Lauantaina piti vielä tehdä varsinaiseen työhöni liittyvät tunnit. Näin viikko kuluikin.

Sunnuntaina olisin saanut nukkua, mutta luterilainen minäni herätti minut tunnollisesti aamulla klo 05.00. Väkisinmakuutin itseäni kello seitsemään, jolloin annoin periksi ja ryhdyin puuhastelemaan.

Mieltäni on painanut, etten ole jatkanut blogini tarinasarjaa. Olin ajatellut sunnuntaina paneutuvani henkien herättelyyn ja thaimaalaiseen kulttuurin jakaakseni sen kanssanne. Mutta sunnuntai aamuna kaivoinkin ompelukoneeni esille ja vastatapetoituun makuhuoneeseen ompeliin uudet pussilakanat ja tyynyliinat kankaista, jotka olin hankkinut heräteostoksina.

Tämäkin viikko on täynnä ekstraa enkä vieläkään pääse kirjoittamaan henkien herättelystä ja thaimaalaisista hymyistä. Pelin henki on nyt vain tämä ja tässä hengessä jatka kohti hetkeä, jolloin taas saan aikaiseksi uuden tarinan teille.

Tämä desingpaja Tunisiasta oli pakko lähtettää teille kaikille nähtäväksi.

Yliherkkä omatuntoni hiostaa minua jatkamaan blogini kirjoittamista, mutta elämäni on ollut niin hektistä, ettei aikaa ole yksinkertaisesti riittänyt blogini jatkamiseen.

Työssä on ollut yllättäviä ylimääräisiä keikkoja, joista tulee kyllä mukavasti lisää rahaa ja sitähän tarvitaan, sillä pieni remonttikin on meneillään. Ostin sängyn yläpuolelle valohyllyn, jota en sitten kiinnittänytkään seinälle, sillä katsoin tarpeelliseksi vaihtaa seinän tapetin ensin. Nyt on tapettikaupat tehty ja odottelen isääni avustamaan tapetoinnissa.

Kangaskaupat ovat minulle ansoja, joita minun pitäisi välttää. Nyt olen kuitenkin astunut jälleen ansaan ja ostanut parit verhokankaat ja lakanakankaat sivutuotteina etsiessäni sopivaa ulkoilupukukangasta. Niin ja mukaan tarttui myös ohut pellava kesähousuja varten. Maailmalla vietettyjen vuosien aikana kaikki vanhat kaavat ovat hävinneet ja nyt on olohuoneessani kaavaverstas.

Viime viikon pakkaset olivat koettelemus työmatkoja pyöräillessä. Ihanaa, että nyt on lauhempaa ja pyörän vaihteet eivät ole enää jäässä.

Valokuva-arkistoni alkaa vähin erin hahmottua. Ongelma on vain suurennosten hinta. Ei auta kuin odotella, että rahaa siunaantuu lisää ja pääsen teettämään suurennoksia. Blogini tekstit muhivat päässäni ja kun ne jäsentyvät jatkan taas tuosta mihin olen jäänyt.

Koteja on monenlaisia

”Vai niin, tähän retkeilymajaan on elämä asetettava!” oli ajatukseni ja mieli apeana, sillä edessäni oli uusi kotini, joka oli kahdeksan neliön huone, jossa varusteina olivat heteka, vaatekaappi, tuoli ja pieni pöytä. Oi, unohdin käynnin yhteisparvekkeelle ja näkymän takapihan pensaikkoon. Niin ja upea keittiö, jossa ei kahden lautasen ja parin lasin ja haarukan lisäksi juuri muuta varustusta ollutkaan kivisessä tiskialtaassa. Mielessä kävi vielä kaiholla oma 42 neliön lämmin koti, jossa oli ollut kaikki ja vähän ylimääräistäkin.

Kreikkalaisesta retkeilymaja-asunnostani, jonka bonuksena olivat vuokraemännän kanat, alkoi eritasoisten asumismuotojen kartoittamiseni maailmalla. Näistä kanoista vielä puheen ollen... Sain toki kerätä itselleni hoidokkieni munimat munat palkaksi niiden ruokkimisesta sillä aikaa kun vuokraemäntä oli sukuloimassa Ateenassa ja kesäleskeksi jäänyt vuokraisäntäni hoiteli huoria yläkerrassa suhteellisen äänekkäästi.

Isännän ja Laina-Lemmen ääntelyt eivät kuitenkaan päässeet läheskään samoihin sfääreihin kuin kuin naapurin oliivipuulehtoon tuotu aasin tamma, jonka kiima-aika oli alkanut. Kiimassa olevan aasin tamman lemmenkutsu liukkaille on hirvittäväää kuunneltavaa. Melkeinpä samalle tasolle ylsi oliivipuulehdon takana sijainneen bouzoukian muodoiltaan lahjakas mutta musiikillisesti lahjaton laulajatar, joka harjoitellessaan rääkkäsi koko naapurustoa iltapäivän siestan aikana.

Nyt paukkuvat pakkaset täällä Suomessa, mutta meillä on kuitenkin kotosalla lämmintä ja kuivaa. Samaa lämpöä ei ollutkaan maailmalla tarjolla vaikka lämmityslaitteet hehkuivat täysillä. Talot oli rakennettu tiilestä ja betonista ilman minkäänlaisia lämpöeristeitä. Kosteus tunkeutui rakenteisiin, joista se hohti kylmyyttä joka puolelle. Kuinkahan monta talvea olen joutunut pitämään vaatekomeron ovia auki jotteivat vaatteeni homehtuneet kosteaan kaappiin. Varusmiesajalta palasivat usein mieleen puolijoukkueteltan sulot maatessani vuoteessa, josta jalat paloivat osoittaessaan kohti lämmityslaitetta ja pipoa oli pakko pitää päässä, sillä seinstä hohti kylmä kosteus.

Lämmityslaitteita jouduin jopa salakuljettamaan asuntoihin, sillä vuokranantajat Etelä-Euroopassa olivat tarkkoja sähkönkulutuksesta. Asuntojen lämmitys oli suljettu kalliin sähkönhinnan takia ja lämmitystä oli turha pyytää vuokranantajalta. Oma apu oli paras apu, mutta se oli kuljetettava salaa vuokranantajan valvovan silmien ohitse. Sama säästäväisyys koski myös lämmintä vettä, jota kysellessäni vuokranantajieni vakiovastaus oli aina, että vedenlämmitys on päällä. He eivät koskaan mainninneet, että lämmitys toimi aurinkoenergialla ja vain heidän armollisella päätöksellään sähkölämmitys kytkettiin päälle. Kylmä suihku todella herättää!

Sähköstä puheenollen haluan jakaa kanssanne vielä pari kokemusta lisää maailmalta liittyen sähköön. Myönnän, ettei ole mukavaa kun sähkönjakelu katkeaa ja se aiheuttaa monenlaisia ongelmia esim. täällä kotimaassa karjatalousyrittäjille. Me koemme täällä kotimaassa tämän ongelman pari ehkä kolme kertaa vuodessa, mutta maailmalla sähkönpuute on jokapäiväistä, sillä sähköä ei yksinkertaisesti riitä jokaiselle edes maksukykyiselle kuluttajalle.

Mieleeni ovat lähtemättömästi piirtyneet kaikki illat Keniassa, jossa työpäivän päätteeksi kolleegani kanssa istuimme terassillemme purkaamaan päivän saldon ja kirjaamaan sen samalla kun aurinko laski mailleen. Siellä aurinko laskee kertaheitolla ja pimeys lankeaa nopeasti. Kymmenen minuuttia auringonlaskusta valtion verkosta riitti sähköä ja sitten koitti pimeys. Sytytimme kaksi öljylamppuamme ja jatkoimme työtämme ulkosalla, sillä ei kannattanut mennä saunaolosuhteisiin ilmastoimattomiin sisätiloihin. Ulkona pystyi edes hengittämään. Tosin se oli uhkapeliä, sillä ilmassa liikkuivat verenhimoiset hyttyset, joista joka kolmas kantoi mukanaan malariaa. Lisäsimme hyttyskarkoitetta ja muistelimme brittejä, jotka keksivät juoda giniä tonicilla saadakseen kiniiniä. Mekin teimme useamman gin tonicin ja koktailiin lisäsimme sekakäyttäjinä malarialääkkeitä. Malarialääkkeistä saa myös ekstrana fiboja, mutta ne pistävät myös pakin niin sekaisin, että päiväkirjassani on merkintä ”Onni on kuiva paska!”

Naurahdin itselleni tässä taannoin. Pesuohjelma pyykkikoneessani oli loppusuoralla ja minä leipomassa piirakkaa. Ajatuksenani oli myös saunoa. Mietin miten voin järjestää kaiken niin etteivät sulakkeet pala ylikuormituksen takia. Sitten muistin, etten ole enää maailmalla vaan Suomessa ja voin kytkeä käyttöön yhtäaikaa uunin, pesukoneen ja kiukaan eikä minun tarvitse alakerran rouvan kanssa sopia pyykkivuoroista jotteivat pesukoneemme kuorita sähköjohtoja kuumiksi. Kokemuksesta voin kertoa, että tuuman rautanaula on oiva johdin varokkeen tilalle sähkötaulussa!

Suomalaiset kuuluvat taas kerran etuoikeutettujen joukkoon vaikka kysymys olisi vain keittiöstä. Meillä jopa kesämökeillämme on tasokkaammat keittiöt kuin monessa kodissa maailmalla. Maailmalta saa suurennuslasilla etsiä samanlaista ergonomiaa ja suunnittelua kuin on suomalaisessa keittiössä. Tässä yhteydessä en edes kirjoita keittiöelektroniikasta vaan puhtaasti keittiön suunnittelusta ja sen luomista mahdollisuuksista toimia siellä. Osoitan tässä suuren kiitoksen suomalaisille naisille, marttayhdistyksille ja muille kotitalousuranuurtajille, jotka ovat vuosikymmenien saatossa luoneet meille toimivat keittiöratkaisut alkaen vaikkapa astiakuivauskaapista ja työtasoista, puhumattakaan astianpesualtaista.

Olen asunut myös hotelleissa niin paljon, että taidan hakata useamman suomalaisen kauppamatkustajan hotelliyöpymistilastoissa. Olipa hotelli yhden tähden ”economy” tai viiden tähden ”vip” se on aina hotelliasumista. Viimeisen viiden kuukauden hotelliperiodini aikana päätin, etten enää koskaan osta häkkikanan munia vaan onnellisen kanan munia, sillä vain vapaudessa voi olla luova. Viihdykkeinäni illan tunteina olivat kaksi minulle selkokielistä satelliittikanavaa, CNN ja MTV, jotka toistivat itseään tasatunnein. Luovuus oli minusta kaukana ja tuntui kuin ilta toisensa perään tunnelma ja tapetit tärvääntyivät.

Ymmärrän hyvin niitä keikkatyöläisiä, jotka tyhjentävät hotellihuoneessaan minibaarin annin yksinään. Opin jo urani alkuvaiheessa, että asettautuessani pidemmäksi aikaa hotellimajoitukseen pyysin huonepalvelua tyhjentämään minibaarin. Tyhjään kaappiin ostin jogurttia ja pintä purtavaa, jotka korvasivat huonepalvelun tähtitaivaallisesti hinnoitellut tuotteet. Turhautuneisuus oli kuitenkin monta kertaa niin kova, että hemmottelin itseäni huonepalvelun herkuilla ja annoin Visani vingahtaa. En jaksanut enää lähteä hotellin ravintolaan tai baariin, jossa yritteliäät ammattilaiset olivat jo listanneet minut potentiaaliseksi asiakkaaksi.

Lopksi vielä kodista sen verran, että täällä Suomessa kotieläintemme määrä riippuu meistä itsestämme. Kuinka paljon hankimme niitä joko tietoisesti tai laiminlyömällä siivoamista. Hyönteisille emme voi mitään, hyttyset ja kärpäset ovat aina kesäisin riesanamme. Maailmalla saa monenlaisia kotieläimiä tahtomattaan. Kodittomat koirat ja kissat ovat jokapäiväisiä vieraita roskiksella puhumattakaan jyrsijöistä, jotka tulevat kutsumatta sisälle asti. Olen tyytyväinen, ettei minun tarvitse enää tyhjentää aamulla pukeutuessani kenkiäni skorpioneista eikä vetää päivittäin ruokaöljyvanaa oven eteen estääkseni käärmeitä kotiutumasta patjani alle. Voin juoda vesijohtovettä keittämättä sitä ja käydä suihkussa ilman orgaanisia hoidokkeja.

”Et voi olla tosissasi! Väitätkö, ettei täällä voi ostaa olutta kaupasta?”
”Näin se vaan kulkaa on muslimimaassa. Kaupoista ei voi ostaa alkoholia, sillä pyhä kirja, Koraani, kieltää alkoholin nauttimisen ja kaiken lisäksi nyt on vielä pyhä kuukausi, Ramadan, jonka aikana alkoholia saa anniskella vain klo 19.00 – 23.00 välisenä aikana.”
”Miksi tälläaisesta asiasta ei voitu informoida aikaisemmin? Ei olisi lähdetty koko maahan, jos olisi tämäkin tiedetty.”
”Miksi meillä oli aamiaisella vain sellaista näkkileipää eikä lainkaan kunnollista leipää?”
”Nyt vietetään pääsiäistä eikä yhdessäkään taloudessa ole tuotteita, joissa on hiivaa, sillä paettaessa Egyptin orjuudesta mukaan ei saanut ottaa taikinanjuurta. Ai niin, muistakaa myös, ettei olutta ole missään tarjolla, sillä oluessa on hiivaa.”
”Mitä, älä naurata, ettei saa olutta! Hiiteen tällainen maa!”

Tämänkaltaisia keskusteluja jouduin käymään useammin kuin kerran asiakkaitteni kanssa. Suomalaisten oli vaikeaa ymmärtää, että maailmalla on edelleen käytössä ehdottomia traditioita ja tapoja, jotka varsin usein nousevat uskonnosta. Nyt palattuani Suomeen ymmärrän nämä hämmästelyt, sillä minusta tuntuu päivä päivältä vahvemmin, ettei Suomessa taida olla enää mitään traditioita, joita haluttaisiin kunnioittaa. Minusta tuntuu kuin kaikki perinteet, tavat ja traditiot olisi hylätty romukoppaan. Ihmettelin esimerkiksi minkä takia viime jouluna kauppojen piti olla avoinna jouluaattona vaikka se oli sunnuntai.

Maailmalla ylläpidetään edelleen traditioita, joita ei edes kyseenalaisteta, vaan kyseisen tradition mukaan tulee jokaisen toimia. Myös yhteisöön tai traditioon kuulumattomien tulee alistua maan tapaan. Tottakai löytyy aina myös porsaanreikiä, joista vastarannankiiskit voivat kulkea, mutta pääsääntöisesti kaikki noudattavat perinteistä tapaa ja traditiota.

Runsaan viidentoista vuoden aikana jouduin ajamaan itseni sisälle moneen eri kulttuuriin ja monta kertaa jouduin törmäyskurssille paikallisten tapojen kanssa, sillä ne tuntuivat minusta aivan absurdeilta. Toivon, että suomalaiset yritykset vastedes panostavat lisää komennukselle lähtevien perehdyttämiseen lähettäessään työntekijöitään eri puolille maailmaa. Kulttuurishokki on salakavala tunnepohjan tauti, jota ei aluksi huomaa. Vasta sitten havahdutaan virheeseen, kun tauti on puhjennut jo henkiseksi ja jopa fyysiseksi pahoinvoinniksi. Siinä vaiheessa tapahtunutta on vaikea korjata. Minäkin sairastin rajusti tämän taudin kerran. Kerron siitä seuraavassa osassa, sillä tässä ensimmäisessä osassa kerron pelkästään esimerkkejä kummallisuuksista, joita kohtasin ja jotka oli vain pakko hyväksyä.

Olimme tehneet tiiviin päivän thaimaalaisen yhteistyökumppanini kanssa: suunnittelua, neuvotteluja, tapaamisia, aikataulujen hiontaa ja hinnoittelua. Päivä oli ollut satoisa ja päivän päätteeksi paikallinen kumppanini totesi, että raskaan työpäivän päätteeksi meillä on oikeus palkita itsemme. Lähdimme syömään ja juomaan hyvin, minkä kaiken kutsun esittänyt kumppanini maksoi. Ei tässä mitään outoa ollut, näin toimitaan myös Suomessa, jossa tämän jälkeen lähdetään saunaan vihtomaan nahka punaiseksi ja juomaan aivot pehmeiksi.

Eipä lähdetty saunaan, vaan yhteistyökumppanini totesi, että hän raataa 16 tuntia päivässä, jottei hänen perheeltään puuttuisi mitään. Alle kouluikäisille tyttärille oli jo avattu tilit, johin säästettiin rahaa tyttöjen opiskelua varten aikanaan Bangkokin yliopistossa. Kertomansa mukaan raskaansarjan raatajana hänelläkin oli oikeus huvitella ja hän kutsui minut mukaansa hieromalaitokseen, jonka ilot ja sulot hän halusi tarjota myös minulle.

Niinpä olin hieromalaitoksen näyteikkunan edessä valitsemassa itselleni rentouttajaa ja sulostuttajaa. Mietin, onkohan aivan turhaa meillä kotona kieltää seksipalvelujen osto ulkomaillakin, sillä meidän boikoteillamme tai sanktioillamme ei prostituutiota poisteta esimerkiksi Thaimaasta, jossa se on ja tulee olemaan maan tapa.

Katselin useamman kerran temppelialueella rahapuuhun kiinnitettyjä 1000 bahtin seteleitä, joita prostituoidut olivat pyykkipojalla puun oksille kiinnittäneet. Taas oli koko perheelle hankittu meriittiä seuraavaa jälleensyntymistä silmällä pitäen. Tuli mieleen saarnamiehen kolehtipuheen loppukaneetti: ”Iloista antajaa Herra muistaa.”

”On tämä kamala kaupunki!”
”Miten niin, mitä kamalaa täällä on?”
”Homoja koko kylän raitti täynnä, käsi kädessä äijät vaan kävelevät ja pussailevat keskenään.”
”Niin, he ovat ystäviä ja ystävät kävelevät käsi kädessä. Vaimon tai tyttöystävän kanssa ei ole soveliasta julkisesti kulkea käsikynkkää.”
Edellinen keskustelu käytiin Marokossa, mutta se voisi olla käyty missä hyvänsä muslimimaassa. Etelä-Thaimaassa on paljon mujslimeja ja siellä muslimi työtoverini (raavas mies) halusi todistaa kaikille, että olimme ystäviä. Niinpä hän aivan luonnollisesti otti kädestäni kiinni kävelläksemme yhdessä käsikynkkää johtaessamme suomalaista ryhmää. Siinä olikin tilanne selittää hänelle, ettei tämä ystävyydenosoitus nyt oikein kuulunut asiaan. Ryhmälle oli turha selittää mitää, sillä tilanne oli jo menetetty.

Hovimestari saapui luokseni ravintolasalissa, jossa ruokailin sapatin iltana ryhmäni kanssa. Ammattitaitoisena hovimestarina hän mahdollisesta katastrofista huomimatta ei vielä osoittanut mitään paniikin tai aggression merkkejä. Huomaamattomasti ja kohteliaasti hän vain pyysi minua siirtymään käytävään ja siellä sammuttamaan matkapuhelimeni, sillä ravintolasalissa ruokaili yhtä aikaa kanssamme tarkastuskierroksella myös korkeasti arvostettu rabbi. Jos matkapuhelimeni soisi ja vastaisin siihen, syyllistyisin sapatin rikkomiseen eli työntekoon kytkiessäni virran päälle. Tämä luonnollisesti aiheuttaisi reaktion rabbissa, joka erottaisi hovimestarin ja kyseenalaistasi ravintolan toimiluvan, sillä sapattisääntöä ei oltu noudatettu. Kävelin käytävään painamaan salaa puhelimeni punaista nappulaa.

Hurskas baarimestari Zion hieroi hikisiä kämmeniään hermostuneesti, sillä hänen maailmansa oli järkkynyt pahemman kerran. Työnantaja oli ilmoittanut hänelle, että hotelli oli täynnä ulkomaalaisia, joita tuli palvella suurena sovituspäivänä, jolloin kukaan ei uskonnollisen lain mukaan saanut syödä, juoda tai harrastaa mitään nautintoja. Zion ei voinut edes kuvitella pitävänsä baariaan auki silläkään uhalla, että hän menettäisi toimeentulonsa. Totesin hermorauniolle baarimestarille, että voin pitää baarin auki kyseisenä päivänä, jos hän opettaisi minulle kassapäätteen käytön ja hintakoodit. Hän ei halunnut opettaa minulle mitään, sillä hän ei millään muotoa halunnut osallistua niin suureen syntiin.

Hotellin johtaja antoi minulle avaimet ja pidin baaria auki sovituspäivän. Tietämättä hinnoista, saati kassapäätteen koodeista, tein varmasti koko vuoden parhaimman päivämyynnin, sillä monet kulmakunnan lainrikkojat löysivät tiensä avoinna olevaan kapakkaan. Seuraavana päivänä halusin tilittää tienistini Zionille, joka ei omien sanojensa mukaan halunnut edes koskea syntiseen rahaan, vaan se piti kaikki tilittää hyväntekeväisyyteen. Mietin, olinko toiminut oikein. Olisiko minun pitänyt jättää koko työ tekemättä, sillä pohjimmiltani olin halunnut olla vastarannankiiski vai olinko vain auttanut hurskaan ystäväni pahasta pulasta?

Monta kertaa maailmalla jouduin miettimään omaa suhtautumistani kaikkeen minun mielestäni kummalliseen. Zionin baarissa halusin vielä olla vastarannankiiski, mutta myöhemmin tulin toisiin aatoksiin. Paikallisten tapojen ja traditioiden kunnioittaminen on tärkeää. Tämän blogini aluksi kritisoin kotimaassamme tapahtunutta traditioiden häviämistä. Haluan kotona säilyttää tietyt tavat ja traditiot. Näin voin kohdata vieraat ja ryhtyä dialogiin.

Sen piti olla vain yhdenillan juttu. Sillä mielellä olin lähtenyt cruisailemaan rannan yötarjontaan. Päivän pettymys oli ajanut minut liikkeelle, sillä olin epäonnistunut totaalisesti työssäni, jossa koin olevani rautainen ammattilainen. Oli vain tarve saada hetken seikkailua ja muuta ajateltavaa kuin työ.

Pukukoppien kätköistä esiin astui lyhyt, kolmekymppinen mies, joka puhui italialaiseksi sujuvasti englantia jäi juttusilleni. Käsitin, että hän on kadunrakentaja ja mietin mielessäni miten tavallinen italialainen duunari puhuu noinkin hyvää englantia. Hän kuulemma asui naapurikaupungissa ja niinpä esitin hänelle kutsun yökyläillä luonani. Italialaisen hämmästys oli suuri, sillä siellä on varsin harvinaista, että mies asuu yksin ja voi kutsua kotiinsa vieraita. Totesin, etten asu mamman enkä vaimon valvovien silmien alla vaan aivan yksikseni.

”Etkö koskaan siivoa täällä?” oli ensimmäinen kommentti kun kadunrakentaja astui asuntooni. Mielessäni kuohahti, onko tänne nyt tultu tekemään tupa-, kaappi- ja siisteystarkastusta. Totesin, että työkiireet ovat näkyvillä tietokoneeni ja työpöytäni ympärillä ja ohjasin miehen kohti makuuhuonetta. Yhteinen yö oli niin rattoisa, että eronhetkellä esitin kutsun uusinnasta, tietäen toki, että näitä kutsujahan on esitetty kautta maailman historian.

Viikkoihin ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Se oli siis todellakin ollut yhdenillan juttu. Kaikki muuttui, kun parin viikon kuluttua tapaamisestamme tein poislähtöä paikallisesta homodiscosta. Hyvästellessäni tuttujani näin tutun miehen tanssilattialla. Tervehdyksen yhteydessä sain jo moitteet, etten koskaan ole kotona. Hän oli kuulemma käynyt useammanin kerran oveni takana, mutta minä en ollut ollut kotona. Niinpä sovimme uudesta tapaamisesta ja siitä alkoin yhdeksän vuoden suhde.

Naapurikaupungin pieni mies ei ollutkaan kadunrakentaja sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan hän oli katurakennusfirman omistaja, joka harrasti tähtitiedettä. Sain vuosien varrella oppia monta matemaattista kaavaa, joilla lasketaan kaikkea sellaista, josta minä en vieläkään ymmärrä mitään. Muistan vain kauniit Saturnuksen renkaat ja Jupiterin kuut, joita sain katsella yhteisillä retkillämme kantaen kaukoputkea. Kävimme upeita keskusteluja sohvalla toinen toisiamme rapsutellessa siinä vaiheessa kun suhde oli jo niin vanha, ettei kiima noussut enää ensisijaiseksi faktoriksi. Tunnen myös syvällä sydämessäni vielä sen tuskan, jonka vallassa olen ollut, kun työni vuoksi välimatka erotti meidät kymmenien tuhansien kilometrien päähän toisistamme.

Toimitusjohtajani myötävaikutuksella opin vuosien varrella tuntemaan italialaisen arkipäivän kulttuurin ja elämän sekä kielen. Opin ruokailun salat ja kuinka oikein nautitaan yksinkertaisuuteen perustuvan italialaisen keittiön herkut. Opin tuta kuka ja mikä on ÄITI! Opin, että italialainen mies ei ole koskaan uskollinen puolisolleen vaan ainoastaan perheelleen.Nyt tunnen myös sen arkipäivän näyttämön, jolle jokainen italialainen nousee päivittäin laulamaan oman aariansa. Siellä on tarkat pelisäännöt, joista ei sovi poiketa.

Minä en kuulunut sille estraadille, vaan minun paikkani oli lavasteiden suojassa jopa niiden takana. Pikkukaupungissa vaikuttavan yrityksen toimitusjohtajan tulee olla katolisen hurskaasti aviossa, jossa on siitetty kaksi lasta (ei ole siis aina käytetty kirkon kiroamaa ehkäisyä...). Rouva kuuluu Innerwheelin tai Rotary Ladyihin, joihin minulle ei edes sukupuoleni vuoksi ole asiaa. Enpä minä niihin olisi halunnutkaan, mutta olisin halunnut olla edes elämänkumppani. Mutta sosiaalisissa ympyröissä minua ei ollut olemassa.

Kahdeksan vuotta sain tästä suhteesta vastapainon omaan arkiseen elämääni ja työrutiiniini, mutta yhdeksäntenä vuotena halusin jo ratkaista tämän ajolähtötilanteen, jossa jokainen pesä oli täynnä ja minulla viimeinen lyöntikerta edessä. Aloitin eronteon sisälläni psyykkisellä tasolla ja jatkoin konkreettiselle toiminnan tasolle. Tulin Suomeen keskelle talvea ja keskelle kaamosta siihen kuuluisaan marras- ja helmikuun väliseen yöhön katsomaan pärjäänkö täällä. Uskokaa pois, minä tunsin olevani kotona!

Niinpä viime keväänä nostin kissan pöydälle ja kerroin toimitusjohtajalleni, etten enää jatkaisi silloisessa työssäni, sillä minut oli velvoitettu syksystä alkaen esimiesasemaan, johon en millään muodoin halunnut. Samaan hengenvetoon jatkoin, että olin päättänyt palata Suomeen ja alkavasta kesästä tulisi meille erilleenkasvunaika. Odotettavissa oli protestien vyöry, johon olin jo valmistautunut. Kiteytin kaiken ajatukseen, että olemme kumpikin esteenä toinen toistemme elämälle. Kaikkien psykologisten oppien mukaan aloitin hänestä ja totesin, että niin kauan kun minä olen hänen elämässään hän ei näytä täyttävän katolista luonnonlakia ja avioidu naisen kanssa, mitä häneltä odotetaan ja mikä näyttää stressaavan häntä päivä päivältä yhä enemmän. Sain oitis vastauksen, ettei hän olekkaan niin varma, josko hän haluaa avioitua. Niinpä siirsin ajatuksen itseeni ja totesin, etten pysty enää elämään lavasteissa kahden matkalaukun kanssa vaan haluan itselleni elämän.

Viime kesän teimme hiljaa mielessämme eroa ja välillä räjähdimme kunnolla. Jouduin työni vuoksi olemaan paljon poissa paikkakunnalta, joka oikeastaan auttoi kasvamaan eron ajatukseen. Yhdessä ollessamme koskettelimme eroa lähinnä siinä miten asioitteni järjestely Suomessa sujui. Kummallakin kuitenkin kävi sisällä ajastinkello, joka tarkkaan laski yhteisen ajan. Kun eronhetki koitti, tuntui sielussa niin monta asiaa, ettei tuntunut miltään. Olin aivan turta.

Eilisen bloggaukseni jälkeen palaan takaisin alkuperäiseen marssijärjestykseen.

Alkoi "kahden matkalaukun" elämä maailmalla. Olen varmasti tehokas laukunpakkaaja, sillä vajaan 16 vuoden aikana opin pakkaamaan elämäni kahteen laukkuun, jotka saivat painaa yhteensä 60 kiloa. Vilkkainpina vuosina kokosin elämäni kahteen laukkuun kahdeksan kertaa siirtyäkseni työkohteesta toiseen. Nyt matkalaukut on kätketty kellarin varastoon ja olen nauttinut omien tavaroitteni sijoittamisesta parhaaksi katsomilleni paikoille tietäen, ettei niitä tarvitse kolmen viikon tai kolmen kuukauden kuluttua jälleen kerran pakata taas laukkuun.

Ollessani stressaantunut vakio painajaisuneni on matkalaukkujen pakkaaminen, josta ei tule valmista vaikka lentokoneen lähtöaika lähestyy lähestymistään. Unessa en saa tavaroita laukkuun huolimatta siitä, että kaikki tarvittava on laukun ympärillä valmiina. Tai odottamaton häiriö katkaisee unessa laukunpakkamiseni.

Olen pannut merkille, että aivan tavallisessa arkipäivässäkin ihmiset kuljettavat mukanaan monenlaisia tavaroita, jotka ovat henkilökohtaiseti niin tärkeitä, ettei niistä voi luopua tai niiden tulee vain yksinkertaisesti olla mukana tai ne muistuttavat jostain tärkeästä. Ystävättärelläni on kaiketi viisi sormusta sormissaan eikä hän tunnesyistä voi koskaan jättää näitä sormuksia. Tänään siivotessani toimistoa katselin toimiston työntekijöiden pöydillä olevia valokuvia heille rakkaista ihmisistä. Kuinka moni kantaa lompakossaan valokuvia tärkeistä ja rakkaista ihmisistä? Aivan oma lukunsa ovat amuletit ja talismannit, joita kannetaan aina mukana.

Maailmalla kulkurina opin, että jokainen meistä kulkureista kantoi mukanaan jotain mikä muistutti meitä juuristamme. Se saattoi olla uninalle, vanha virttynyt yöpuku, edellä mainitut korut tai kuvat. Minulla oli mukana valokuvia, joita saatoin yksinäisinä hetkinäni jäädä katselemaan pitkiksi ajoiksi. Kuvissa olevat rakkaat ihmiset olivat hetken luonani. Myös pitkäaikaisen miesystäväni ostama pieni pehmoötökkä kulki mukanani ja sen punaista nenänpäätä hieroin usein. Haa, huomasin tämän pehmoötökän olevan nytkin tuossa päätteeni vieressä!

Meillä ihmisillä lienee tarve tuntea kuuluvansa jonnekin, joka voi olla tietty paikka, aika, ryhmä tai ketju, jonne kokee kuuluvansa. Nämä mukana kuljetettavat omat pienet aarteet välittävät meille sen paikan, ajan tai ryhmän. Meillä pitää olla juuret, jotka ovat tukevasti kiinni maaperässä, josta voimme imeä ravintoa. Tiedämme luonnosta, että kasvi kuolee, jos sen juuret surkastuvat tai eivät löydä maaperää, josta imeä ravintoa.

Nuori kollikissa jaksaa kulkea häntä pystyssä ja hankkia reviiriään. Minäkin olin aluksi kuin nuori kolli, jolla oli kiire loikata paikasta toiseen. Minä koen, näen ja valloitan tunteella kuljin häntä pystyssä ja merkkasin alueita. Näin jälkikäteen ajatellessa tuli merkatuksi ehkä vähän liiankin ahkeraan ja turhaan... Vanha kolli sitävastoin on jo löytänyt juoksujensa jälkeen hyvän paikan lämmitellä uunin tai patterin läheisyydessä eikä se pikku ärsykkeestä lähde liikkeelle paikaltaan.

Taannoin eräs nuori kaveri kysyi minulta miltä tuntuu olla ”noin v****n vanha”. Vastasin hänelle, että oikein hyvälle. Kaveri katseli minua kummeksuen. Selitin, että näin vanhempana minun ei tarvitse enää kulkea kuten nuorena seiväs ojossa vahvasti uskoen, että valloitan koko maailman. Ja tuon seipään saa lukea monella mielellä. Nyt tiedän omat rajani eikä minun tarvitse enää elätellä mitään luuloja omasta voittamattomuudestani.

Kummipoikani lähetti kuusi vuotta sitten minulle maailmalle tekstiviestin, jossa hän kysyi ”Guffa, miten v***ssa sä jaksat kerta toisensa perään raivata itsesi uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan?” Aikani minä jaksoin, sillä se palkitsi. Sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon hyvää ja kaunista, pahaa ja ankeaa, että se kannusti eteenpäin vuosia. Näistä kaiksta kokemuksista tulen jatkossa kirjoittamaan teille blogissani.
Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan. Edellä kirjoitin juurista ja haluan vielä tämän blogin loppuun palata niihin. Pari vuotta sitten oivalsin, ettei minulla ollut enää juuria tai allani tukevaa maaperää, josta juuret olisivat voineet imeä ravintoa. Tullessani Suomeen koin olevani vieraisilla, sillä minulla ei tuntunut olevan täällä muuta kuin vierailupaikkoja. Sama tunne eli myös maailmalla. Yhteiskunnsta tai kulttuurista riippumatta sain kokea itseni aina vieraaksi vaikka olisinkin ollut oppinut paikallisen kielen. Korvissani kaikuvat vieläkin heprean kielinen kommentti ”Ataa lo mi aretz – et ole tästä maasta!” tai sama ajatus italialaisittain ”Tu non puoi dire cosi, non sei italiano – et voi sanoa noin, sillä et ole italialainen.”

Juurettomuus ja koti-ikävä kasvoivat vaikka maailmalla olisi ollut vielä paljonkin koettavaa, nahtävää ja tehtävää. Se synnytti prosessin, joka ei ollut helppo minulle eikä myöskään miesystävälleni, sillä minä olin palaamassa Suomeen ja asettumassa tänne.

Otsikko on lainaus lapsipsykologian luennoilta, joita opiskeluaikanani ylenkatsoin ja laiminlöin jo siitäkin syystä, että luennot alkoivat aamulla klo 8. Mutta niinhän se on, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Ensimmäisessä virassani jouduin vastaamaan 6 –vuotiaiden esiopetuksesta ja alle kouluikäisten kasvatusohjelmasta!

Siitä savotasta jäi paljonkin mieleen, mutta otsikon ajatus ”Leikki on lasten työtä” nousi minulle uudemman kerran vahvasti mieleen puolitoista vuotta sitten. Työpäiväni päätteeksi notkuin hotellin baaritiskillä happy hour ginejä imuroimassa. Juttuseuraa ei juurikaan ollut, sillä happy hour ajoittui luonnollisesti baarin hiljaisempaan aikaan, jolloin potentiaaliset asiakkaat vasta palasivat hotelliin valmistautuakseen illalliselle. Niinpä monena iltana viihdytin itseäni yksin tarjoushintaisella ginillä ja pohdiskelin asioita.

Iltana jos toisenakin happy hourille saapui myös ruotsalainen perhe, jonka nuorimmat tyttäret olivat 9 – 11 –vuotiaita. Huomioni kiinnittyi usein juuri näihin tyttäriin. Seurasin näitä anorektikon laihoja Kate Moss kopioita, jotka viimeisen riivitty-räävitty-napa paljaana muodin sanelemien ehtojen mukaisesti pukeutuneena ja ehostettuna istuivat lobby barin sohvalla täysin elämäänsä kyllästyneenä.

Baaritiskiltä seuratessani tyttöjä mietin, että minun mittapuuni mukaan he olivat vielä selkeästi lapsia. Tyttöjä, joilla ei vielä laisinkaan tarvitsisi olla yllään ja sisällään aikuisten maailmaa, vaan hauskaa tyttöinä. Tiedän, että tyttöjen puberteetin alkamisajankohta on laskenut roimasti parin kuluneen vuosikymmenen aikana, ja että maailmalla jo 13 –vuotiaat tytöt naitetaan hyvästä rahasta vaimoiksi vanhemmille miehille. Silti kapinoin, sillä nämä tytöt olivat ruotsalaisia, eikä heidän kulttuuriinsa kuulu tyttöjen naittaminen.

Katselin tyttöjen kajaalilla rajattuja ja väsyneitä silmiä. Ajatukseni lähtivät laukkaamaan ja mieleeni piirtyi kuva savanneilta, joilla useamman kerran olin saanut viettää ikimuistoisia hetkiä luontoäidin helmassa päiväntasaajan tuntumassa. Siellä opin, että luontoäiti on järjestänyt kaiken toimimaan järjestyksessä. Mitään ei tapahdu ilman syytä tai tarkoitusta, vaan kaikella on tarkoituksensa. Palaan tähän aiheeseen myöhemmin blogissani, mutta nyt jatkan vain tällä ”Leikki on lasten työtä” teemalla.

Muistin kuinka kerran katselin kallion kupeessa naarasleijonien yhdyskuntaa, jossa isoäidit, tadit, äidit ja serkukset huolehtivat yhteisvastuullisesti jälkikasvusta ja kasvatuksesta. Pennut saivat temmeltää ja nauttia olostaan, sillä vanhemmat olivat saalistaneet ruoan, valvoivat kuria ja turvallisuutta. Pikku leot temmelsivät ja leikkivät keskenään. Valitettavasti kuvat tästä puuhahetkestä ovat vanhoilla negatiiveilläni enkä voi niitä tässä siirtää teidän katsottavaksenne, mutta tiedätte miten kissankin pennut leikkivät. Pennut leikkivät ja oppivat leikin keinoin kaikki saalistuksen ja selviytymisen taktiikat ja strategiat!

Miksi me riistämme lapsiltamme lapsuuden, siirrämme omat huolemme heille ja teemme heistä jopa vastuunkantajia, sillä se ei kuulu heille. Miksi me luomme heille fantasioita ja annamme malleja, jotka eivät kuulu heidän maailmaansa? Miksi emme anna heidä olla lapsia, jotka saavat oppia leikkien turvallisesti kuten pikku leot?

Tarkoitukseni on kirjoittaa tätä blogiani kronologisessa järjestyksessä ja palaankin siihen tuota pikaa. Tämä leikki teema oli yksi blogini aihe, jonka piti tulla esille vasta hamaassa tulevaisuudessa. Se kuitenkin nousi tänään niin vahvasti mieleeni kuunnellessani aamun uutisia, että minun oli saatava kirjoittaa sitä juuri nyt. Aamun uutiset kertoivat, että klamydiatartuntojen määrä on huolestuttavasti kasvanut 10 – 14 –vuotiaiden tyttöjen keskuudessa. Tiedämme kaikki, että klamydia on pääsääntöisesti vain sukupuoliteitse tarttuva tauti. Uutisten jälkeen radion aamulähetyksen toimittaja, joka itse on äiti, kauhisteli uutista Unkarin lintuinfluenssasta. Minulle päinvastoin tipuyskä jäi aivan toissijaiseksi uutiseksi kuultuani tämän tyttöjä koskevan uutisen. Olisin oitis halunnut purkaa ajatuksiani, mutta pystyn tekemään sen vasta nyt tässä päätteelläni.

Kenen kanssa nämä tartunnan saaneet lapset ovat harrastaneet seksiä? Miksi he ylipäätään ovat olleet yhdynnässä? Kuuluuko 10 –vuotiaan lapsen (vai pitääkö sanoa jo varhaisnuoren) elämään sukupuolinen kanssakäyminen? Vai onko tämä nykypäivänä sitä leikkiä, joka on heidän työtään?

Huhtikuu vuonna 1961. Pieni nassikka seisoo kanaverkkoaidan takana silloisella Seutulan lentokentällä ja vilkuttaa katsellessaan kiitotielle kulkevaa lentokonetta. Isä lähtee komennukselle Lähi-Itään. Koska isä tulee takaisin? Ehkä mekin äidin kanssa lähdemme myöhemmin isän luokse.

Emme me koskaan lähteneet, sillä isä ja äiti tulivat siihen lopputulokseen, ettei kielitaito riitä maailmalla. Vuosien varrella isoisä ja enokin isän lisäksi kulkevat Euroopassa ja tuovat tuliaisiksi hienoja leluja. Täti lähtee kibbuzille ja jää sille tielle. Kammarin karttapallo on ahkerasti käytössä ja pienen pojan maailma on pieni, mutta pelottava, sillä uutisissa kerrotaan, että raskaat pommitukset ja sota Vietnamissa ovat meneillään. Sota! Se on kauhea asia, josta isoisä on kertonut. Leviääkö sota Suomeenkin.

Näin minä kasvoin ”kosmopoliitiksi” pienessä maalaiskunnassa kuusikymmentäluvulla. Minäkin halusin maailmalle ja tiesin, että siellä pärjää vain osaamalla kieliä. Opin oppikoulussa ja lyseossa ruotsia, englantia ja ranskaa, mutta lyseon pakkovenäjä pioneerien ja kolhoosien saavutusten ihannoinnissa jäi toissijaiseksi, vaikka kesätyöpaikkani esimieskin oli vakuuttunut proletariaatin voitosta. Minä sitävastoin tilasin postimyynnistä lisäkurssin ranskankieleen.

En kuitenkaan päässyt maailmalle, sillä suku päätti toisin. Katsottiin, että akateeminen virka ja ura ovat minulle (tai siis heille) parempi vaihtoehto. Muistan vieläkin katkerat puhuttelut, jotka sain sukulaisiltani osakseni varusmiespalveluksen jälkeen, sillä olin imoittanut heille vain haluavani tehdä töitä, säästää rahaa ja lähteä sitten seikkailemaan maailmalle. Kuuliainen poika ei mennytkään töihin eikä lähtenyt maailmalle vaan istui luennoilla.

Ei minusta akateemista tullut, mutta tuli tunnollinen viranhaltija, josta seitsämässä vuodessa kasvoi loistava ja turhautunut byrokraatti. Muistan elävästi sukukokouksemme tunnelman, kun serkkujeni vaippojenvaihdon ja virkavisioiden yhteydessä ilmoitin jättäväni virkani. Tunsin kuinka tapetti tärvääntyi ja lavasteet kaatuivat. Kukaan ei kysynyt miltä minusta tuntui tai mikä oli vaikuttanut valintaani. Kaikki kertoivat miten hirvittävältä heistä tuntui kuulla valinnastani.

Niin minä lähdin. Oli huhtikuu 1991. Ei kukaan kysynyt miltä tuntui inventoida oma elämänsä ja asuntonsa kolmeen jätesäkkiin: 1) säilytettävät 2) kierrätykseen 3) roskiin. Tunteeni jakoi vain ystäväni Janne. Hän kulki vierelläni siinä myllerryksessä. Lopulta oli elämässäni yksin kahden matkalaukun kanssa ja mietin, että mitä vittua olikaan tullut tehdyksi. Silloin muistin isäni minulle sanoman ajatuksen, jota hän ei kuitenkaan suvun painostuksessa saanut sanotuksi julki: ”Poika, jos olen elämässäni jotain katunut, kadun sitä, ettemme äitisi kanssa nuorena lähteneet maailmalle. Kyllä siellä olisi pärjännyt vähemmälläkin kielitaidolla. Jos sinulle joskus avautuu mahdollisuus lähteä, lähde, ettei sinun tarvitse katua kuten minä olen katunut. Suomi pysyy paikallaan, tänne voi aina palata.”
Minä olin lähtenyt.

LENKKI RAVINTOKETJUSSA

Kykin marketin hedelmä- ja vihannesosastolla ja raaputan lastalla irti lattiasta pieniä tarroja, joita on liimattu jokaisen mandariinin poskeen. Olen siivooja ja mieleeni tulee, että olen todella yksi lenkki ravintoketjussa, joka ruokkii monia suita. Tunnen sympatiaa sille halpatyöläiselle, jonka tehtävä on ollut aikanaan liimata mandariinien poskiin tarrat, jokat kertovat hänen herrastaan ja palkanmaksajastaan. Nyt on minun tehtäväni raaputtaa irti lattiasta nämä tarrat. Minä vuorostani jätän jälkeeni puhtaan lattian merkiksi herrastani, joka maksanee minulle vähän parempaa palkkaa kuin tarran omistaja aikanaan liimaajalle. Ketjussa olemme kuitenkin jokainen ja saamme ravintomme tarrasta!

Olen siivooja, nyt. Siinä syy miksi ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Koko aikuisikäni työrupeamasta olen 24 vuotta ollut puhetyöläinen. Kuluneiden työvuosien aikana olen päivittäin tavannut satoja, joskus jopa tuhansia ihmisiä, joille olen puhunut ja ollut suorassa kontaktissa heidän kanssaan. Omasta valinnastani, josta kerron myöhemmin, olen nyt siivooja ja usein tapaan päivittäin vain villakoiria, jotka ovat hiljaisia eivätkä vikise kun tapan ne.

Minulla on rutkasti aikaa ajatella työskennellessäni yksin aamuyön ja aamun hiljaisina tunteina. Työn päätyttyä luettuani päivän lehdet minulla on edelleen paljon aikaa ajatella yksin kotona. Ajatukset tulevat myös uniini ja niinpä nyt päätin ryhtyä jakamaan niitä. Alan kirjoittaa, koska ei ole ketään, jolle puhua niistä.

Kirjoittaminen on siitä mukavaa, että siinä voi miettiä tarkkaan sanomisensa; aivan kuin nuuhkia ja makustella sanoja, joita käyttää. Puhuminen, sen tiedän, on toisenlainen tilanne. Puhuessa joutuu nopeasti valitsemaan sanat ja näissä valinnoissa voi tehdä pahojakin virheitä. Muistan edelleen hyvin, kun kehotin asiakkaitani liikkumaan vierailukohteessamme yksitellen tai paritellen... Tarkoitin siis parittain, mutta tilanne oli jo menetetty.

Sanat ovat vahvoja. Niillä voi lohdutta, viiltää, parantaa, korjata, repiä, viihdyttää ja murtaa. Sana on siis todella kaksiteräinen miekka, joka leikkaa molempiin suuntiin ”kertavedolla” kuten vanha partaterämainos meitä aikanaan valisti.

Minua surettaa, että sanankäyttö surkastuu nykypäivän kielenkäytössä. Olen aina nauttinut hyvästä ja kekseliäästä äidinkielemme käyttämisestä. Nautin jo pelkästään iltapäivälehtiemme pakinoisijoiden hersyvästä sanankäytöstä. Iskelmä- ja laululyriikassa on paljon helmiä, joita soisin kaikkien poimivan ja viljelevän. Valitettavasti meidän kielenkäyttömme ja kontaktimme näyttävät supistuvan vain tekstiviesteihin kuten jo valtakunnan ykköstasolta olemme saaneet esimerkkejä.

Leikin tässä aamuna eräänä ajatuksella, jonka annan teillekin. Valtakuntamme huipullakin on erottu lähettämällä vain tyly tekstiviesti. Jos nyt on pakko tehdä ero tekstiviestillä (kornia)... niin miten kerrot kauniisti tai kiertäen, että ”virta loppui väliltämme enkä jää odottomaan viidettä ydinvoimalaa? Leikkaan ja liimaan tämän keskustelufoorumiin, jossa voitte antaa ideoitanne.

Nyt kuitenkin lopetan ja jatkossa kerroin miten siirryin ravintoketjun lenkistä toiseen.