Since nobody cares if you're sad, then why not be happy?

Olipa mielenkiintoinen perjantai-ilta. Ihanat tytöt ihan päissään. Ja minä vaan kikatin. Siis en nauranut. Vaan kikatin.

Mua kyllä nyt vähän ärsyttää se että eräs rakas ihminen sanoo jatkuvasti että nähdään joskus, tehdään joskus jotain, kyllä nyt viikonloppuna mennään jonnekin, niin ei kyllä olla tehty yhtään mitään. Aina sille ilmaantuu jotain muuta tärkeämpää. Ja minulla alkaa tämä kärsivällisyys vähän loppua, kun ei tämä mitään uutta ole. Vähän aina on saanut sen kanssa soutaa ja huovata noitten tapaamisten kanssa.

Tupakka olisi nyt tosi kova sana. Mutta en jaksaisi lähteä ulos vaan sen takia. Enkä jaksaisi lähteä ulos yksin.

Voisihan sitä kysyä jotain kävelylle. Mutta ei kukaan kumminkaan lähtisi. Joten jätän kysymättä.

Näin Tytön ohimennen torstaina. Siinä viiden minuutin jutustelun aikana tulin siihen tulokseen etten pidä hänestä enää eikä mua hirveästi harmita ettemme näe enää. Kyllähän mä osasin jo etukäteen pelätä/arvata että vieraannutaan toisistamme. Ei se ole läheskään niin ihana kuin luulin.

*syvä huokaus*

Eihän tästä elämästä mitään tule kun koko ajan haluaisi olla jossain muualla.