Kevyttä kirjopyykkiä

On yllättävää saada viesti vieraalta, tätä blogia seuranneelta. Torson henkistä pyykkäystä on kaivattu. Se lämmitti mieltä.

Torso siis pyykkää edelleen, vaikkei olekaan enää kirjopyykkiään täällä tuuletellut. Blogeja luen edelleen ja keskusteluja seuraan melkein joka päivä. Minulla vain taitaa olla vastaava tilanne kuin kesäpojallakin. Hän harmitteli avoimuuttaan kotiriidoissaan; minäkin olen päättänyt huuhtoa pyykkejäni oman rakkaani kanssa. Talvella alkanut rakkaus siis jäi, vaikka lumet lähtivätkin. Enää eivät kevään kuhertelevat linnut tuo surua puseroon, vaan täyttävät takin lämmöllä ja nostavat suupieliä virneeseen. Ihastumisen alkuhuumasta oli kiva kuuluttaa kaikille, mutta rakkaus on jotain niin henkilökohtaista, että sitä en halua jakaa muiden kanssa. Enkä ehkä osaisikaan. Jotain niin kokonaisvaltaista se on. Vanha vakiintuu uhkaavasti! :)

Pahoin pelkään, että blogi on tehnyt minun osaltani tehtävänsä. Se auttoi hetken aikaa tuulettamaan arkipäivän asioissa hämmennettyjä ajatuksia. Tämä pyykkitupa on paikka, jossa voi kertoa mistä vaan. Keskeyttämättä ja kritiikittä. Nyt minulla on pyykkikaveri livenäkin. Se tosin keskeyttää ja kyseenalaistaa. Ja siksi minä sitä rakastankin.

Torson kevyt kirjopyykki siirtyy siis ulkomaailmaan. Palaan, jos siltä tuntuu. Mutta raskaasta mattopyykistä aion selviytyä kultani kanssa kahdestaan.

Raikkaita kesätuulia! :)

Torson kevyt pyykki heiluu edelleen raikkaan rapsakassa talvituulessa. Hyvä tuuli pitää kevyesti jalat ilmassa ja pään pilvissä. :)

Rakastuminen on ihmeellinen asia. Se tulee niin yllättäen, aina silloin kun siltä on päättänyt sulkea silmänsä ja korvansa. Silloin, kun on päättänyt luovuttaa rakkaudet muille. On ihmeellistä, että jostain tulee vastaan juuri toinen samanlainen, erilainen kuitenkin. Ihminen, josta tietää heti.

Rakkaus pelottaa. Tähän ikään ehtineen ei sovi enää olla naiivin sinisilmäinen, loppuelämän rakkauteen uskova. Niin moniin yrityksiin kompastuneena pelkää tälläkin kerralla pettyvänsä. Jostain tulee se syy erota ja taas huomaa kuulevansa sanat: "Sä olet hieno mies." Ja loput repliikit ovat vanhan toistoa.

Mutta jospa ei kuitenkaan tällä kerralla... Aiemmin olen tiennyt jo ensi metreillä, ettei suhde tule kestämään kovin kauaa. Silti olen lähtenyt leikkiin. Kai se on sitä ihon ikävää ja toivotonta toivoa ollut, mikä on saanut kapuamaan kivikkoisen suhteen rinteitä. Nyt tuntuu kaikki olevan kohdallaan. On molemminpuolista arvostusta, kunnoitusta, ihailua ja kaipuuta. Fyysistä ja henkistä vetovoimaa. Ihon hyvää oloa. Paljon keskustelua itsestä ja toisesta, maailmasta ja elämästä, historiasta ja toiveista. On isoja puhelinlaskuja ja lomasuunnitelmia, pusuja ja haleja. Seksiä ja suudelmia, rakkauden tekoja. Varovaista antautumista vakaalle pohjalle pelottamatta toista liian intensiivisellä heittäytymisellä.

On kiva, kun heti alussa huomaa tuntevansa toisen. Osaa ennustaa käyttäytymistä ja sanoja. Huomaa puhuvansa juuri samoja asioita samalla sävelellä. Osaa käyttäytyä yrittämättä, pärjää itsenään. Tunnistaa toisen luonteesta ne seikat, joista on tulossa niitä pieniä ärsyttäviä piirteitä, joita kuitenkin rakastaa. Joita ilman ei voi elää ja joita jää kaipaamaan, jos kaikki kuitenkin loppuu. Niitä joilla timanttia hiotaan. On kiva rakastua ihmiseen, joka on epätäydellisyydessään täydellinen ja johon haluaa tutustua juuri sellaisenaan. Tuntuu hyvältä pitää toisesta huolta ja olla huolehdittavana, helliä ja olla hellittävänä. Kuunnella, kehua ja kannustaa.

Joo, joo! Taisin jo kuorruttaa teidät hunajalla. Anteeksi. :)

Teinin lailla rakastunut keski-ikäinen on varmasti huvittava näky. Myötähäpeää kuin kotivideoissa. :)

Savonlinnassa on pariskunta syytettynä reilun vuoden ikäisen tyttärensä pahoinpitelystä. Olivat teipanneet lapsen pakettiin ilmastointiteipillä, suun ja osin sieraimetkin umpeen ja laittaneet hänet styroxlaatikkoon. Olivatpa vielä juottaneet oluttakin ja limukossua. Ja kaikki tuo oli täytynyt videoida talteen omalle tietokoneelle.

Haukiputaalla äiti on tunnustanut surmanneensa viisikuukautisen lapsensa.

Kauhajoella murrosikäiset kollit ovat ahdistelleet 8-vuotiasta tyttöä. Seksuaalista väkivaltarikosta epäillään.

Pietarsaaressa parivuotias poika hukkui karattuaan päivähoitopaikastaan.

Pieniä lapsia tapetaan, pahoinpidellään tai kadotetaan ja silti jaksetaan huolestua homojen rakkaudesta. Helsingin tuomiokapituliin on kanneltu pastorista, joka on siunannut homoparin.

Onko tässä maailmassa mitään järkeä?

Mistähän nyt tuulee? Kaikilla on paha viikko. Ilmastonmuutos lennättää hirmumyrskynä Ruotsin yli känkkäränkkää koko Ranneliikkeeseen?

Keskustelupalstoilla tökitään ja tönitään. Kinastellaan kuin pahaiset kakarat ja taitetaan peistä urakalla. Blogeissakin vuodatetaan parisuhdekinasteluja, vierasväsymystä ja jaksamisen jaksamattomuutta.

Me olis tarvittu lunta jo joulukuussa. Se olis auttanut.

Onneksi mä olen edelleen lätkässä. :) Jo monta päivää. Ihan hurjan lätkässä. Ihanaa olla teini!

Täystyrmäys! Jalat meni alta.
Polvet notkuvat vieläkin ja silmät katsoo kieroon.

Vetäkää torso maahan!

Olen aina potenut orastavaa huonoa omaatuntoa siitä, että en lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen. Minulla on kaikki hyvin omassa elämässäni, joten pitäisihän siitä lohjeta jokunen ropo toisillekin. Omatunto on tosin kolkuttanut vain silloin kun yritän karata feissareiden kynsistä. "Haluatko estää kolmannen maailmansodan?" Joo, kyllä, mutta en just nyt...

Haluaisin tehdä jotain konkreettista itse. Voisin vaikka lukea sokeille uutisia lehdistä tai mennä istumaan dementoituneen vanhuksen viereen. Mieli tekisi tehdä jotain silminnähden auttavaa, josta saa itsekin hyvän mielen. Rahan lahjoittaminen tuntuu liian kylmältä. Kuin sähkölaskun maksaisi.

Miksen sitten tee? Tekosyitä löytyisi vaikka millä mitalla: Ei näillä työajoilla mitään säännöllistä voi ottaa. Ehkä en jaksaisikaan sitoutua. Ehkä olenkin vain itsekäs paskiainen, joka mieluummin laiskottelee, kuin lähtee kaveriksi yksinäiselle vanhukselle.

Eilen törmäsin täällä Ranneliikkeessä juttuun laskentaverkosta, jolle voi luovuttaa tietokoneen ylijäämätehoja maailmanlaajuiseen lääketieteen tutkimukseen. Pitäisi vain ladata ohjelmanpätkä ja antaa sen tuoda laskutehtäviä koneelle laskettavaksi. Homma vaikutti mielenkiintoiselta ja järkevältä tavalta tehdä jotain hyvää. Se olisi helppoa ja konkreettista, eikä vaadi käytännössä mitään. Itse voi jopa valita, antaako koneensa syöpätutkimukseen, hiv-tutkimukseen vai johonkin muuhun yhtä tärkeään. Eräänkin lehtijutun mukaan maailmassa olisi noin 650 miljoonaa konetta, joiden kapasiteettia voisi käyttää tähän hommaan. Mitä hukkakäyttöä!

Hieman homma kyllä haiskahtaakin. Vaikka eri lähteissä vannotaan työn olevan voittoa tavoittelematonta yleishyödyllistä lääketieteellistä tutkimusta, jokin pieni piru huutelee korvaani vastaväitteitä. Mitä muuta tuo ohjelma tuo koneeseeni? Mitä se vie? Onko ohjelma aivan varmasti luotettava? Annanko sittenkin koneeni ison ja kasvottoman lääketeollisuuden orjaksi? Entä ilmastonmuutos? Jos annan koneeni hurista joutoajalla lääkeanalyysia ja prosessorin huutaa ylikierroksilla, kulutan entistä enemmän sähköä. Sitäkin pitäisi säästää. Sammutella valoja ja valmiusvirtoja.

Niin tai näin. Kumarrus sinne, pyllistys tänne. Nyt mun koneeni analysoi hiv-lääkemolekyylien toimivuutta yhdessä satojentuhansien muiden kanssa. Tästä riemusta maksan hieman nousevana sähkölaskuna ja reisilläni entistä kuumempana läppärinä. Tunnen kuitenkin tekeväni jotain, kun seuraan näytölläni laskennan etenemistä koneellani. Ehkä autan saamaan hiv-lääkkeen yhtä askelta lähemmäksi. Yhtä helposti kuin maksan sähkölaskun.

Se juttu: http://ranneliike.net/artikkelit.php?alue=hiv&juttu=hiv864621144
Ja se ohjelma: http://www.worldcommunitygrid.org/

JuhaniV kyseenalaistaa tuolla keskustelujen puolella, miksi ihmiset kirjoittelevat blogeja. Epäilee yleisöttömäksi narsistiksi. Toisaalta tuo on ihan järkevä kysymys, koska kai tämäkin jotain tarpeita tyydyttää. Toisaalta tuo on myös hyvin typerä. Sama kuin kyseenalaistaisi puhumisen!

Olenhan minäkin tätä ehtinyt ihmetellä. Kovin pitkä ei työni ole tällä saralla, enkä tiedä sen jatkuvuudestakaan. Varmaan kaikki käyvät keskenään tämän saman jaakobinpainin. Miksi kirjoitan? Kenelle kirjoitan? Olenko uskollinen kirjoittaja itselleni vai jollekin hahmottomalle yleisölle? Kun kerran olen aloittanut, kuinka kauan on jatkettava? Voiko oman blogin pettää laiminlyömällä sitä? Olenko velvollinen lukijoilleni?

Minusta blogilla ja tuolla keskustelupuolelle kirjoittamisella on selkeä ero. Jos kirjoitan sinne, menen tietoisesti esittämään omia ajatuksiani ihmisille ja samalla kiinnityn keskusteluun. Olen valmiina tennikseen, jossa voi käydä kuin kesäpojalle ja JohnnyFinlandille. On the rocks! Siellä ollaan eri tavalla julkisesti läsnä, jos niin voi sanoa tämän äärettömän näkyvyyden yhteydessä. Ollaan kylässä tai yhteisellä torilla varta vasten keskustelemassa. Täällä taas olen omalla tontillani. Tämä on yksityinen tilani, jonka ovi on avoinna kaikille. Tapetoin ja maalaan kotini itseni näköiseksi. Tänne tulevat kyläilemään ne, jotka jollain lailla haluavat olla kanssani. (Tai ovat blogiaddikteja, jotka kyläilevät kaikkialla.) Tänne voi tulla tai olla tulematta. Täältä löytää vain minut.

Blogiin kirjoittaminenkin on erilaista. Tällä voin antaa ajatusteni virrata ilman ylenpalttista strukturoimista. Tuolla toisella puolella pitäisi harkita tarkemmin, miettiä mitä vastaa ja miksi vastaa. Se on keskustelua toisten kanssa, tämä on ääneen ajattelua. Ehkä tämä kuvastaa muutenkin minua keskustelijana. Vieraammassa joukossa seuraan mieluummin sivusta, tutussa tarattelen niitä näitä. Täällä taidan olla sellaisten puolituttujen joukossa, jossa voin puhua vapaasti mutta kuitenkin miettien kuinka paljon haluan antaa itsestäni. Ihan ystävien kesken ei siis olla.

JuhaniV kysyy, millaisia tyydytyksen tunteita tällainen toiminta synnyttää. Meitä on niin moneen junaan, että kaiken kattavaa vastausta ei varmasti ole. Jollekin se voi olla se sama ikiaikainen into, joka synnyttää journalisteja. Sanomisen tarve ja yhteiskunnan edistäminen, kuten nuortensarjoissa, joissa päätähti on aina koululehden toimittaja. Halutaan arvostusta tai buustata egoa. Jollekulle blogi saattaa muuttua kilpavarustelutantereeksi. On oltava parempi kuin naapurilla, että saa enemmän ihailua ja kannustavia kommentteja. Egotrippailua. Joillekin tämä näyttää olevan oman pään selventäjä. Kirjoittaessa kun joutuu väkisinkin jäsentelemään itseään. Joku vain heittelee ohimennen hetken kommentteja ja päähänpätkähdyksiä.

Tämä mun blogini ei ole tainnut vielä löytää itseään. On vielä hontelossa murrosikäisen vartalossa ja ymmällään elämän mahdollisuuksista. Ehkä tämä on tätä elämäni kirjopyykkiä, jota täytyy välillä liottaa ja huuhdella, jynssätä jotain tahraa perusteellisemmin ja nostaa narulle kuivumaan. Joskus selviää kevyellä tuuletuksella. Mutta vielä en ole keksinyt, minkä tyydytyksen tästä saan. Kai tämä on introvertin tapa olla ekstrovertti.

Niin, ja kylässä on kiva käydä katsomassa, mitä kavereille kuuluu. :)

Pettivät minut, perhana! En tunnekaan sukuani.

Sovittiin, että ei osteta lähisuvun kesken lahjoja. Jotain ihan pientä vain. Mulle passaisi mainiosti Vihreät kuulat - ei siis niitä iänikuisia Juhlapöydän konvehteja. Mulla karkasi mopo käsistä ja reissasin kotikonnuille ison lahjasäkin kanssa. Uskoin palaavani vielä isomman kanssa takaisin - ja Juhlapöydän konvehtien.

Muut pystyivätkin pitämään sopimuksesta kiinni. Omatuntoni kolkutti, kun raahasin säkkiäni ja muut sanoivat jättäneensä lahjat kokonaan ostamatta. Meinasi mennä jouluilo kokonaan, kun ajattelin muiden pahoittaneen mielensä omasta lahjattomuudestaan.

Onneksi veljeni oli edes vähän repsahtanut. Tunnen hänet kuitenkin! Oli käynyt karkkitehtaalla ja toi mullekin niitä kuulia. Kokonaisen myyntierän. 12 pikkupakkauksen laatikon. Kolme kiloa. Ömph! Ja kaiken toin kotiin tukevasti vyötärölläni. Tänä jouluna en ole sika, olen Michelin-marsilainen.

Kaikkein mukavinta oli kuitenkin penkoa omaa säkkiä ja ojennella lahjoja toisille. Eivät ne mitään kalliita olleet, vaan sittenkin sellaista semitarpeellista, osin yhteistä hyvää, josta tiesin lahjottujen tykkäävän.

Meillä ei siis ole jouluna kovin hartaita menoja. Toki käytiin äidin toiveesta joulukirkossa - tai tarkemmin kirkon ovelta kuuntelemassa sanaa. Myös haudoilla käymme jokajouluisen värjöttelycruisailun spurttaamassa. Miksi haudoilla on muuten aina kylmä? Vaikka nytkin oli reippaasti plussan puolella. Ja vaikka kuinka siihen varautuisi.

Meidän hartautemme on yhdessä olemista, juttelua ja kuuntelua, toisistamme nauttimista.

Olisin voinut olla siellä toisenkin viikon.

Minulla on kiva perhe.

En tunnusta! En! En tunnusta, että se olin minä, joka ehdotin sisaruksille ja vanhemmille vähälahjaista joulua. En tunnusta, että se olin minä, joka kyllästyin etsimään sitä oikeaa ja osuvaa, tarpeellista lahjaa ihmisille, joilla on jo kaikkea. En se ollut minä, joka ei halunnut raahata täpötäydessä junassa säkkikaupalla tavaraa satojen kilometrien päähän ja toisia tavaroita takaisin. En se ollut minä, joka toivoin joulun tulevan ihan vain yhdessäolosta ja jouluherkuista, kynttilöistä, kissoista ja koirista.

Minä olen se, jolta jäi taas kaikki viime tippaan. Joka etsi tänään niitä oikeita pakettiin pantavaksi kaikkien muiden myöhäisten keskellä. Minä olen se, jolla on säkki täynnä tavaraa niille, joilta toivoin saavani vain Vihreitä kuulia. Niille, joiden kanssa varta vasten vannottiin vähälahjaista joulua.

Perheeni tuntien tiedän tulevani vielä isomman säkin kanssa takaisin... Ja maha täynnä Juhlapöydän konvehteja.

On kiva mennä pitkästä aikaa kotiin.

Rentoa joulua kaikille!

Olin tänään kehityskeskustelussa. Pomoni on nainen kuten kaikki lähimmät työkaverinikin. Keskustelu oli varsin mukavaa ja harmonista jutustelua menneestä ja tulevasta. Ongelmakohtia kaivettiin rehellisesti esiin ja kiitoksia jaettiin puolin ja toisin. Perinteinen kehityskeskustelu kai.

Pomo kysyi mielipidettäni tavastaan antaa kritiikkiä. Hän kun on hyvin impulsiivinen ja voimakas persoona, joka saa helposti herkemmät hermostumaan. Mulle hänen räiskähtelynsä ei ole koskaan ollut ongelma, vaikka tiedän naiskollegoideni kärsivän siitä paljonkin. Sanoinkin sen hänelle. Kuten senkin, että nahkani on parkkiintunut voimakkaiden naisten kanssa jo aiemmissa työpaikoissani.

Mieleni teki sanoa tottuneeni voimakkaisiin tahtonaisiin jo synnytyssalissa, mutta onneksi maltoin kieleni. Ei se ehkä työpaikalle kuulu. Äitisuhde melkein nelikymppisen miehen suusta. :) Mua tosin kaivelee, että pomollani on turhan paljon samanlaisia piirteitä kuin äidilläni. Ei hän suinkaan äitimäisen holhoavasti käyttäydy, vaan samankaltaisuuksia löytyy luonteen puolelta. Siksi kai tulenkin hänen kanssaan niin hyvin toimeen. Pelkään, että se näkyy jo läpi!

Toisekseen, tuon sanomalla olisin samantien tönäissyt kaappini oven auki. Eikös kaikilla homoilla ole voimakas ja läheinen äiti? Niinhän se setä-Freudkin taisi sanoa. Ainakin melkein kaikki eksäni ovat olleet äitejään pusuttelevia kullannuppuja, ja äidit ovat olleet niitä perheen matriarkkoja, joita kukaan ei ole uskaltanut vastustaa.

Olisi hauska tavata pomoni poika. :)