Kevyttä kirjopyykkiä

Näytetään bloggaukset tammikuulta 2007.

Ilta-Sanomia tänään

Savonlinnassa on pariskunta syytettynä reilun vuoden ikäisen tyttärensä pahoinpitelystä. Olivat teipanneet lapsen pakettiin ilmastointiteipillä, suun ja osin sieraimetkin umpeen ja laittaneet hänet styroxlaatikkoon. Olivatpa vielä juottaneet oluttakin ja limukossua. Ja kaikki tuo oli täytynyt videoida talteen omalle tietokoneelle.

Haukiputaalla äiti on tunnustanut surmanneensa viisikuukautisen lapsensa.

Kauhajoella murrosikäiset kollit ovat ahdistelleet 8-vuotiasta tyttöä. Seksuaalista väkivaltarikosta epäillään.

Pietarsaaressa parivuotias poika hukkui karattuaan päivähoitopaikastaan.

Pieniä lapsia tapetaan, pahoinpidellään tai kadotetaan ja silti jaksetaan huolestua homojen rakkaudesta. Helsingin tuomiokapituliin on kanneltu pastorista, joka on siunannut homoparin.

Onko tässä maailmassa mitään järkeä?


Säätila tänään - painostava

Mistähän nyt tuulee? Kaikilla on paha viikko. Ilmastonmuutos lennättää hirmumyrskynä Ruotsin yli känkkäränkkää koko Ranneliikkeeseen?

Keskustelupalstoilla tökitään ja tönitään. Kinastellaan kuin pahaiset kakarat ja taitetaan peistä urakalla. Blogeissakin vuodatetaan parisuhdekinasteluja, vierasväsymystä ja jaksamisen jaksamattomuutta.

Me olis tarvittu lunta jo joulukuussa. Se olis auttanut.

Onneksi mä olen edelleen lätkässä. :) Jo monta päivää. Ihan hurjan lätkässä. Ihanaa olla teini!



Hyväntekeväisyyttä

Olen aina potenut orastavaa huonoa omaatuntoa siitä, että en lahjoita rahaa hyväntekeväisyyteen. Minulla on kaikki hyvin omassa elämässäni, joten pitäisihän siitä lohjeta jokunen ropo toisillekin. Omatunto on tosin kolkuttanut vain silloin kun yritän karata feissareiden kynsistä. "Haluatko estää kolmannen maailmansodan?" Joo, kyllä, mutta en just nyt...

Haluaisin tehdä jotain konkreettista itse. Voisin vaikka lukea sokeille uutisia lehdistä tai mennä istumaan dementoituneen vanhuksen viereen. Mieli tekisi tehdä jotain silminnähden auttavaa, josta saa itsekin hyvän mielen. Rahan lahjoittaminen tuntuu liian kylmältä. Kuin sähkölaskun maksaisi.

Miksen sitten tee? Tekosyitä löytyisi vaikka millä mitalla: Ei näillä työajoilla mitään säännöllistä voi ottaa. Ehkä en jaksaisikaan sitoutua. Ehkä olenkin vain itsekäs paskiainen, joka mieluummin laiskottelee, kuin lähtee kaveriksi yksinäiselle vanhukselle.

Eilen törmäsin täällä Ranneliikkeessä juttuun laskentaverkosta, jolle voi luovuttaa tietokoneen ylijäämätehoja maailmanlaajuiseen lääketieteen tutkimukseen. Pitäisi vain ladata ohjelmanpätkä ja antaa sen tuoda laskutehtäviä koneelle laskettavaksi. Homma vaikutti mielenkiintoiselta ja järkevältä tavalta tehdä jotain hyvää. Se olisi helppoa ja konkreettista, eikä vaadi käytännössä mitään. Itse voi jopa valita, antaako koneensa syöpätutkimukseen, hiv-tutkimukseen vai johonkin muuhun yhtä tärkeään. Eräänkin lehtijutun mukaan maailmassa olisi noin 650 miljoonaa konetta, joiden kapasiteettia voisi käyttää tähän hommaan. Mitä hukkakäyttöä!

Hieman homma kyllä haiskahtaakin. Vaikka eri lähteissä vannotaan työn olevan voittoa tavoittelematonta yleishyödyllistä lääketieteellistä tutkimusta, jokin pieni piru huutelee korvaani vastaväitteitä. Mitä muuta tuo ohjelma tuo koneeseeni? Mitä se vie? Onko ohjelma aivan varmasti luotettava? Annanko sittenkin koneeni ison ja kasvottoman lääketeollisuuden orjaksi? Entä ilmastonmuutos? Jos annan koneeni hurista joutoajalla lääkeanalyysia ja prosessorin huutaa ylikierroksilla, kulutan entistä enemmän sähköä. Sitäkin pitäisi säästää. Sammutella valoja ja valmiusvirtoja.

Niin tai näin. Kumarrus sinne, pyllistys tänne. Nyt mun koneeni analysoi hiv-lääkemolekyylien toimivuutta yhdessä satojentuhansien muiden kanssa. Tästä riemusta maksan hieman nousevana sähkölaskuna ja reisilläni entistä kuumempana läppärinä. Tunnen kuitenkin tekeväni jotain, kun seuraan näytölläni laskennan etenemistä koneellani. Ehkä autan saamaan hiv-lääkkeen yhtä askelta lähemmäksi. Yhtä helposti kuin maksan sähkölaskun.

Se juttu: http://ranneliike.net/artikkelit.php?alue=hiv&juttu=hiv864621144
Ja se ohjelma: http://www.worldcommunitygrid.org/


Kaappikeskustelija

JuhaniV kyseenalaistaa tuolla keskustelujen puolella, miksi ihmiset kirjoittelevat blogeja. Epäilee yleisöttömäksi narsistiksi. Toisaalta tuo on ihan järkevä kysymys, koska kai tämäkin jotain tarpeita tyydyttää. Toisaalta tuo on myös hyvin typerä. Sama kuin kyseenalaistaisi puhumisen!

Olenhan minäkin tätä ehtinyt ihmetellä. Kovin pitkä ei työni ole tällä saralla, enkä tiedä sen jatkuvuudestakaan. Varmaan kaikki käyvät keskenään tämän saman jaakobinpainin. Miksi kirjoitan? Kenelle kirjoitan? Olenko uskollinen kirjoittaja itselleni vai jollekin hahmottomalle yleisölle? Kun kerran olen aloittanut, kuinka kauan on jatkettava? Voiko oman blogin pettää laiminlyömällä sitä? Olenko velvollinen lukijoilleni?

Minusta blogilla ja tuolla keskustelupuolelle kirjoittamisella on selkeä ero. Jos kirjoitan sinne, menen tietoisesti esittämään omia ajatuksiani ihmisille ja samalla kiinnityn keskusteluun. Olen valmiina tennikseen, jossa voi käydä kuin kesäpojalle ja JohnnyFinlandille. On the rocks! Siellä ollaan eri tavalla julkisesti läsnä, jos niin voi sanoa tämän äärettömän näkyvyyden yhteydessä. Ollaan kylässä tai yhteisellä torilla varta vasten keskustelemassa. Täällä taas olen omalla tontillani. Tämä on yksityinen tilani, jonka ovi on avoinna kaikille. Tapetoin ja maalaan kotini itseni näköiseksi. Tänne tulevat kyläilemään ne, jotka jollain lailla haluavat olla kanssani. (Tai ovat blogiaddikteja, jotka kyläilevät kaikkialla.) Tänne voi tulla tai olla tulematta. Täältä löytää vain minut.

Blogiin kirjoittaminenkin on erilaista. Tällä voin antaa ajatusteni virrata ilman ylenpalttista strukturoimista. Tuolla toisella puolella pitäisi harkita tarkemmin, miettiä mitä vastaa ja miksi vastaa. Se on keskustelua toisten kanssa, tämä on ääneen ajattelua. Ehkä tämä kuvastaa muutenkin minua keskustelijana. Vieraammassa joukossa seuraan mieluummin sivusta, tutussa tarattelen niitä näitä. Täällä taidan olla sellaisten puolituttujen joukossa, jossa voin puhua vapaasti mutta kuitenkin miettien kuinka paljon haluan antaa itsestäni. Ihan ystävien kesken ei siis olla.

JuhaniV kysyy, millaisia tyydytyksen tunteita tällainen toiminta synnyttää. Meitä on niin moneen junaan, että kaiken kattavaa vastausta ei varmasti ole. Jollekin se voi olla se sama ikiaikainen into, joka synnyttää journalisteja. Sanomisen tarve ja yhteiskunnan edistäminen, kuten nuortensarjoissa, joissa päätähti on aina koululehden toimittaja. Halutaan arvostusta tai buustata egoa. Jollekulle blogi saattaa muuttua kilpavarustelutantereeksi. On oltava parempi kuin naapurilla, että saa enemmän ihailua ja kannustavia kommentteja. Egotrippailua. Joillekin tämä näyttää olevan oman pään selventäjä. Kirjoittaessa kun joutuu väkisinkin jäsentelemään itseään. Joku vain heittelee ohimennen hetken kommentteja ja päähänpätkähdyksiä.

Tämä mun blogini ei ole tainnut vielä löytää itseään. On vielä hontelossa murrosikäisen vartalossa ja ymmällään elämän mahdollisuuksista. Ehkä tämä on tätä elämäni kirjopyykkiä, jota täytyy välillä liottaa ja huuhdella, jynssätä jotain tahraa perusteellisemmin ja nostaa narulle kuivumaan. Joskus selviää kevyellä tuuletuksella. Mutta vielä en ole keksinyt, minkä tyydytyksen tästä saan. Kai tämä on introvertin tapa olla ekstrovertti.

Niin, ja kylässä on kiva käydä katsomassa, mitä kavereille kuuluu. :)


Marsilaisen paluu

Pettivät minut, perhana! En tunnekaan sukuani.

Sovittiin, että ei osteta lähisuvun kesken lahjoja. Jotain ihan pientä vain. Mulle passaisi mainiosti Vihreät kuulat - ei siis niitä iänikuisia Juhlapöydän konvehteja. Mulla karkasi mopo käsistä ja reissasin kotikonnuille ison lahjasäkin kanssa. Uskoin palaavani vielä isomman kanssa takaisin - ja Juhlapöydän konvehtien.

Muut pystyivätkin pitämään sopimuksesta kiinni. Omatuntoni kolkutti, kun raahasin säkkiäni ja muut sanoivat jättäneensä lahjat kokonaan ostamatta. Meinasi mennä jouluilo kokonaan, kun ajattelin muiden pahoittaneen mielensä omasta lahjattomuudestaan.

Onneksi veljeni oli edes vähän repsahtanut. Tunnen hänet kuitenkin! Oli käynyt karkkitehtaalla ja toi mullekin niitä kuulia. Kokonaisen myyntierän. 12 pikkupakkauksen laatikon. Kolme kiloa. Ömph! Ja kaiken toin kotiin tukevasti vyötärölläni. Tänä jouluna en ole sika, olen Michelin-marsilainen.

Kaikkein mukavinta oli kuitenkin penkoa omaa säkkiä ja ojennella lahjoja toisille. Eivät ne mitään kalliita olleet, vaan sittenkin sellaista semitarpeellista, osin yhteistä hyvää, josta tiesin lahjottujen tykkäävän.

Meillä ei siis ole jouluna kovin hartaita menoja. Toki käytiin äidin toiveesta joulukirkossa - tai tarkemmin kirkon ovelta kuuntelemassa sanaa. Myös haudoilla käymme jokajouluisen värjöttelycruisailun spurttaamassa. Miksi haudoilla on muuten aina kylmä? Vaikka nytkin oli reippaasti plussan puolella. Ja vaikka kuinka siihen varautuisi.

Meidän hartautemme on yhdessä olemista, juttelua ja kuuntelua, toisistamme nauttimista.

Olisin voinut olla siellä toisenkin viikon.

Minulla on kiva perhe.