Kaappikeskustelija

JuhaniV kyseenalaistaa tuolla keskustelujen puolella, miksi ihmiset kirjoittelevat blogeja. Epäilee yleisöttömäksi narsistiksi. Toisaalta tuo on ihan järkevä kysymys, koska kai tämäkin jotain tarpeita tyydyttää. Toisaalta tuo on myös hyvin typerä. Sama kuin kyseenalaistaisi puhumisen!

Olenhan minäkin tätä ehtinyt ihmetellä. Kovin pitkä ei työni ole tällä saralla, enkä tiedä sen jatkuvuudestakaan. Varmaan kaikki käyvät keskenään tämän saman jaakobinpainin. Miksi kirjoitan? Kenelle kirjoitan? Olenko uskollinen kirjoittaja itselleni vai jollekin hahmottomalle yleisölle? Kun kerran olen aloittanut, kuinka kauan on jatkettava? Voiko oman blogin pettää laiminlyömällä sitä? Olenko velvollinen lukijoilleni?

Minusta blogilla ja tuolla keskustelupuolelle kirjoittamisella on selkeä ero. Jos kirjoitan sinne, menen tietoisesti esittämään omia ajatuksiani ihmisille ja samalla kiinnityn keskusteluun. Olen valmiina tennikseen, jossa voi käydä kuin kesäpojalle ja JohnnyFinlandille. On the rocks! Siellä ollaan eri tavalla julkisesti läsnä, jos niin voi sanoa tämän äärettömän näkyvyyden yhteydessä. Ollaan kylässä tai yhteisellä torilla varta vasten keskustelemassa. Täällä taas olen omalla tontillani. Tämä on yksityinen tilani, jonka ovi on avoinna kaikille. Tapetoin ja maalaan kotini itseni näköiseksi. Tänne tulevat kyläilemään ne, jotka jollain lailla haluavat olla kanssani. (Tai ovat blogiaddikteja, jotka kyläilevät kaikkialla.) Tänne voi tulla tai olla tulematta. Täältä löytää vain minut.

Blogiin kirjoittaminenkin on erilaista. Tällä voin antaa ajatusteni virrata ilman ylenpalttista strukturoimista. Tuolla toisella puolella pitäisi harkita tarkemmin, miettiä mitä vastaa ja miksi vastaa. Se on keskustelua toisten kanssa, tämä on ääneen ajattelua. Ehkä tämä kuvastaa muutenkin minua keskustelijana. Vieraammassa joukossa seuraan mieluummin sivusta, tutussa tarattelen niitä näitä. Täällä taidan olla sellaisten puolituttujen joukossa, jossa voin puhua vapaasti mutta kuitenkin miettien kuinka paljon haluan antaa itsestäni. Ihan ystävien kesken ei siis olla.

JuhaniV kysyy, millaisia tyydytyksen tunteita tällainen toiminta synnyttää. Meitä on niin moneen junaan, että kaiken kattavaa vastausta ei varmasti ole. Jollekin se voi olla se sama ikiaikainen into, joka synnyttää journalisteja. Sanomisen tarve ja yhteiskunnan edistäminen, kuten nuortensarjoissa, joissa päätähti on aina koululehden toimittaja. Halutaan arvostusta tai buustata egoa. Jollekulle blogi saattaa muuttua kilpavarustelutantereeksi. On oltava parempi kuin naapurilla, että saa enemmän ihailua ja kannustavia kommentteja. Egotrippailua. Joillekin tämä näyttää olevan oman pään selventäjä. Kirjoittaessa kun joutuu väkisinkin jäsentelemään itseään. Joku vain heittelee ohimennen hetken kommentteja ja päähänpätkähdyksiä.

Tämä mun blogini ei ole tainnut vielä löytää itseään. On vielä hontelossa murrosikäisen vartalossa ja ymmällään elämän mahdollisuuksista. Ehkä tämä on tätä elämäni kirjopyykkiä, jota täytyy välillä liottaa ja huuhdella, jynssätä jotain tahraa perusteellisemmin ja nostaa narulle kuivumaan. Joskus selviää kevyellä tuuletuksella. Mutta vielä en ole keksinyt, minkä tyydytyksen tästä saan. Kai tämä on introvertin tapa olla ekstrovertti.

Niin, ja kylässä on kiva käydä katsomassa, mitä kavereille kuuluu. :)