Kevyttä kirjopyykkiä

Hyvä Kansanradio, tämä systeemi on mätä!

Tuottavuusohjelmien myötä henkilöstöä vähennetään. Uusia tehtäväkokonaisuuksia tulee aina vain lisää, eikä vanhoista voi luopua. Tärkeitä nekin. Tulosneuvotteluissa tavoitteita kiristetään, sillä eihän indikaattoripylväitä voi edellisvuosista lyhentää. Laadun pitää olla moitteetonta. Kaiken on oltava entistä hienompaa, parempaa, nopeammin ja laadukkaammin. Mielellään pienemmin kustannuksin, vaikka yleinen kustannustaso nouseekin.

Paperisotaa pyöritetään hysteerisen tarkasti määräysten mukaan, koska pelätään Valtiontalouden tarkastusvirastoa, Kilpailuvirastoa ja MOTin tai Silminnäkijän toimittajaa, jotka kaltoin kohdeltu kansalainen usuttaa kimppuun. Yksittäiset työntekijät uupuvat huoneisiinsa, hakeutuvat sairaslomille ja ärhentelevät toisilleen kuin häkkiin sullotut eläimet.

Motivoidaan meitä kuitenkin mahdollisuudella laajentaa osaamistamme siirtymällä määräajaksi toisiin tehtäviin omassa tai naapuriorganisaatiossa. Jälkeen jäävät työt jaetaan työkavereille. Heille, joiden omatkin ylityötunnit lyövät laittomia lukuja. Tunnit tosin leikkautuvat määräajoin laillisiin lukemiin. Ilman korvausta. Kuin tuhka tuuleen.

Entä missä menee arvostus? Pienellä palkalla, pätkätöissä. Yksityiselle ei kelpaa valtion lapioon nojaillut, vaikka tehtävät olisivat samoja. Joululahjaksi tulee firman pinssi tai muki, ei puhettakaan bonuksista tai optioista, 13. kuukauden palkasta. Edes yhteistyökumppanilta et saa joululahjaa ottaa. Lahjukseksi tulkittaisiin...

Kuka lupaa maaliskuussa ottaa valtion virkamiehen erityissuojelukseensa? Populisti, hae ääneni! Minä kun tykkään työstäni. Siitä, joka on siellä kaiken kiireen ja byrokratian alla piilossa. Olisipa sitä aikaa tehdä.

"This is crazy. It ain't working", tuli juuri Groovelta.

Milloin Suomessa tenavatähti laulaa kahdesta isästään?

Taitaa aika paljon vettä Tammerkoskessa virrata, ennen kuin tuota laulua sen sillalla lauletaan. Lapsi ei uskaltaisi laulaa, tuotantoyhtiö ei uskaltaisi tuottaa, televisio ei uskaltaisi lähettää - eikä kukaan uskaltaisi katsoa. Jänistysteema jatkuu...

Jänistin pikkujouluista. Ehkä jään paitsi vuosikausien ikimuistoisimmista kemuista, joista puhutaan vielä vuosien päästä ruokapöydässä. Muistellaan kuka oli paikalla, teki mitä ja kenen kanssa. Nauretaan yhdessä jonkun mokalle tai hauskalle ohjelmalle.

Heteromiesten kanssa en pääse kirveelläkään samalle aaltopituudelle, joten heistä ei olisi juhlissa juttuseuraa. Heteronaiset pikkujoulussa? Huh! Taas olisi joku käynyt kiehnäämään ja loukkaantunut pakeista, vaikka olisi vääntänyt rautalangasta mallin.

Periaatteessa yhteiset juhlat ovat hauskoja, mutta pikkujouluissa pääsee piru irti ja sen aiheuttamat kitkat jäävät ikävästi hiertämään pitkäksi aikaa. Pitäisi kai tulla reilusti kaapista, että moisilta välttyisi. Jänistän siinäkin.

Mikä on nykyinen siviilisäätysi?
- Naimisissä tai rek. parisuhteessa
- Leski
- Eronnut
- En ole koskaan avioitunut

Tuohon kysymykseen vastasin, kun täytin palkkalaskurin (.fi) lomaketta. Susiparit, homoparit, sateenkaariperheet, yksinhuoltajat, peräkammarin pojat? Eivät koskaan avioituneita? Onko avioituminen tai rekisteröityminen tavoiteltava itseisarvo, johon sen ulkopuolelle jääneitä/jättäytyneitä/joutuneita on verrattava?

Tuli vähän halju tunne. Olenko epäonnistunut ihmisenä, jos valitsen viimeisen vaihtoehdon? En ole siis vielä tavoittanut tuota standarditilaa. Olen puutteellinen ja vajaa.

Tai miksi eroamisesta tai leskeytymisestä pitäisi mainita, jos siitä on aikaa 15 vuotta, eikä muinainen liitto enää vaikuta jääkaapin sisältöön?

Toki kyselyiden tarkoitus on tuottaa vertailuaineistoa ristiintaulukointeja varten. Saadaan selville, tienaavatko eronneet bussikuskit paremmin kuin leskeytyneet. Silti ei ole kiva, että revitään eronneiden ja leskeytyneiden haavoja auki muistuttamalla päättyneistä ihmissuhteista tai kumppania kaipaavalle muistutetaan yksinäisyydestä.

Pieni tyytyväinen lämmöntulvahdus tuli kuitenkin tuosta rekkarivaihtoehdosta. Eteenpäin mennään...

Isänpäivä meni hiljaa hissutellessa. Soitin isälle, juttelin muutamat sanat ja koin tehneeni velvollisuuteni. Ei meillä vain ole juteltavaa, vaikka periaatteessa ihan hyvät välit onkin. Kaiken kaikkiaan tällaiset teemapäivät tuskastuttavat - kuten tuossa paria bloggausta sitten purnasinkin. Hassua muuten, että on 'isänpäivä' mutta toisaalta 'äitienpäivä'. Jos pidettäisiin kansanäänestys, äänestäisin 'isäinpäivän' puolesta. Elvytettäisiin samalla vanhaa monikkomuotoa. Pienellä googlauksella löytyi aiheesta Kieli-ikkunakin:
http://www.kotus.fi/julkaisut/ikkunat/2002/kielii2002_17.shtml

Telkkarista tulee Gears of War -pelin mainos. Se, jossa soi aivan uskomattoman kaunis biisi taustalla. Sodan estetiikkaa? Mua on jo pidemmän aikaa vaivannut biisin tuttuus. Jossain olen kuullut aiemminkin ja retkahtanut täysillä. Googlausta, youtuubausta... Ja löytyihän se: Gary Julesin versio Mad World -biisistä soi Donnie Darko -leffassa. Uskomaton elokuva, uskomaton biisi, uskomaton Jake Gyllenhaal. On se vaan niin hienoa, että maailmassa on lahjakkuuksia!

Tässä kolme kuvitusta biisiin:

Leffan soundtrack

Jonkun oma tekele, joka on mun mielestä edellistä parempi, vaikka onkin hieman osoitteleva

(Onpa tämänkin tekijällä lahjakkuutta ainakin kotitarpeiksi! Ajatelkaas nyt, ihan vaan Windows Movie Makerilla pätkitty ja paketoitu leffasta. Olen aina kunnioittanut käsillään tekijöitä, olivat he sitten puuseppiä tai kirvesmiehiä. Samalla tavalla nostan hattua näille nykypäivän nikkareille.)

Ja kolmantena perinteinen musavideo, joka jatkaa biisin yksinkertaista nerokkuutta. Yhden oton ihme. Ainakin näyttää siltä. Todella luova idea.

Ettei tämä menisi täysin paikallaan junnaavaksi yhden hitin levyraadiksi, loppukevennykseksi todellista neroutta haudasta:

Tuon jos pääsisi kuulemaan katedraaliin, saisi varmasti miljoona pientä orgasmia. Hard Rock Hallelujah!

Hyvää yötä! :)

Minulla on mukavia työkavereita! Ja ne kaikkein lähimmät ovat kaikki kivoja. :)

Mummoikäinen työkamuni harjoitteli päivän päätteeksi uuden kameramme käyttöä. Zoomaili toista työkamua ja heitti mulle ohimennen: "Tulisitko tuonne taakse! Tarvitaan yksinkertainen tausta."

Tänään on vietetty ruotsalaisuuden päivää. Aloin aamulla miettiä, miksi sitä vielä vietetään. Tiedän, että halutaan pitää mielissä ruotsinkielisten oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa, oikeus olla oma itsensä muiden joukossa. Halutaan muistuttaa valtaväestölle vähemmistöstä. Itse olen suomensuomalainen. Ruotsinkielisiin olen törmännyt vain asuessani täällä pääkaupunkiseudulla - ja toki Strömsössä.

Haluaisinko itseni kunniaksi homoseksuaalisuuden päivän? Sateenkaarilipun liehumaan, teema-artikkeleita päivän lehtiin ja juhlapuheita samanmielisten tilaisuuksiin? En halua. En usko, että siitä olisi meille mitään riemua, kuten en usko tästä ruotsalaisuuden päivästäkään olevan iloa suomenruotsalaisille. No, ehkä joillekin pönötysintoisille. Eiköhän yhdessä elämiseen parhaiten totu ja toisen kunnioitukseen opi kohtaamalla ihmiset itsenään. Muistuttamalla mediassa mukavin väliajoin. Asiayhteyksissään ilman kalenteripakkoa.

Vai olenko vain suvaitsematon? Ärsyttääkö minua niiden toisenlaisten nostaminen lipputankoon? Olisivat keskenään? Asuuko minussa punaniska rasisti? Eihän tämän aamun piiskaava lumipyrykään ollut mitään suomenruotsalaista! Siihenhän kuuluvat ne vaaleat housut ja purjehduskengät, valkoinen kymmenen hampaan hymy ja auringon paahtamat kutrit. Ei suomenruotsalaisuus ole märkiä rättejä kasvoille! Se on kesää, tennistä ja purjehdusta, lämpimien syysöiden sukujuhlia. Tykkylumen katkomat sähköt kuuluvat itäsuomalaisille.

Metroaseman uusi mainos ilahdutti. Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla oli tyylikkäästi tuotu tähän päivään: keskimmäinen pojista oli musta, vastarannalla Ruoholahden telakka. Tätähän tämä on! Mogadishu Avenuekin alkoi telkkarista... Ei kai näin monikulttuurisessa Suomessa enää kenenkään omaa ylistyspäivää tarvita. Ei ruotsalaisuuden sen enempää kuin homokulttuurinkaan. Menikö jo Mikkelin-juna?

Vai olenko silti suvaitsematon? Metrossa koko vaunu yritti vajota maan alle. Edessäni seisonut pikkupoika ei kyennyt, vaan nauroi partaansa. Eihän metrossa saa laulaa ääneen! Nuori nainen piti iPodiaan hellästi kämmenissään ja lauloi silmät ummessa Madonnaa.

You only see what your eyes want to see
How can life be what you want it to be
You're frozen
When your heart's not open

Niin... Minä keski-ikäistyvä äijä. Minä yritän.

Kello on 14.14. On sunnuntai. Aurinko paistaa. Normaalien ihmisten tapaan pitäisi olla ulkona. Olisi pitänyt siivota tänä viikonloppuna. Sohva imaisi - ja blogit. Miksi en minäkin? Katsotaan siis mitä tästä tulee.

Pesin äsken pyykkiä. Neljässäkympissä kevyttä kirjopyykkiä. Kone täyteen, hana auki, nupista kieräytys neloseen ja toisesta neljäänkymppiin. Pyykinpesuaine on kaikkeen yhtä hyvin eikä mihinkään kunnolla sopivaa BioLuvilia. Ei kirkasta, ehkä haalistaa. - Mistä te saatte koneellisen kuusikymppistä? En enää ikinä osta valkoisia kalsareita!

Tuo pyykkäysrutiini kuvastaa mun elämääni. Tasaista ja haaleaa. Samalla kaavalla kerrasta toiseen. Harvoin kuumaa, vielä harvemmin tulista. Kevyttä kirjopyykkiä vain.

Olen lukenut Aboan ja Esperanzan blogeja. Niitä on kiva lukea. Teksti on sujuvaa, miehet miellyttäviä. Elämä vaikuttaa tasapainoiselta ja molemmilla on haaveita ja unelmia, joita toteuttavat. Minäkin haluaisin rinnalleni elämäni miehen. Jonkun näihin pyykkäysrutiineihin. Silittämään ja viikkaamaan järjestykseen. Mua ja mun elämääni. Vetämään yhteistä lakanaa.

Esperanza kertoi joskus "suuresta rakkaudestaan" (siis siitä sitaattirakkaudestaan). Minä taidan olla juuri sellainen ihminen. Minuun on helppo rakastua, mutta minä en tunnu rakastuvan millään. Tosin minuun rakastuneet huomaavat nopeasti, että olenkin aivan arkinen pientä elämää elävä ihminen. Teen liikaa töitä, en harrasta mitään, en pidä yhteyttä ystäviini.

Ystävät väittävät nirsoksi. Käskevät heittäytymään, kokeilemaan ja nauttimaan hetkestä. Se on kerta toisensa jälkeen väsyttävää. Tietysti haluan nauttia kosketuksesta, katseesta ja suudelmasta, mutta en halua satuttaa. On pelottavaa huomata toisen rakastuvan, kun itsellä ei ole vastaavia tunteita. Mieluummin pesen pyykkiä, kuin heitän yhden kerran jälkeen menemään. Mutta entä kun huomaa, että paita ei pesukertojen jälkeen sovikaan? Hihat ovat lyhyet, hiertää ja puristaa. Hienosta, kalliista ja kauniista luovuttaminen surettaa, vaikkei se itselle sovikaan. Mistähän löytäisin sen vanhanakin rakkaan ja lämpöisen? Ehkä muodottoman mutta mukavan. Mulle sopivan. Sen, jonka lämpöön haluan hautautua, kun paha pakkanen puree ja viima värisyttää. Sen, josta en ikinä halua luopua. Sen, jonka pesen käsin.