Pettivät minut, perhana! En tunnekaan sukuani.
Sovittiin, että ei osteta lähisuvun kesken lahjoja. Jotain ihan pientä vain. Mulle passaisi mainiosti Vihreät kuulat - ei siis niitä iänikuisia Juhlapöydän konvehteja. Mulla karkasi mopo käsistä ja reissasin kotikonnuille ison lahjasäkin kanssa. Uskoin palaavani vielä isomman kanssa takaisin - ja Juhlapöydän konvehtien.
Muut pystyivätkin pitämään sopimuksesta kiinni. Omatuntoni kolkutti, kun raahasin säkkiäni ja muut sanoivat jättäneensä lahjat kokonaan ostamatta. Meinasi mennä jouluilo kokonaan, kun ajattelin muiden pahoittaneen mielensä omasta lahjattomuudestaan.
Onneksi veljeni oli edes vähän repsahtanut. Tunnen hänet kuitenkin! Oli käynyt karkkitehtaalla ja toi mullekin niitä kuulia. Kokonaisen myyntierän. 12 pikkupakkauksen laatikon. Kolme kiloa. Ömph! Ja kaiken toin kotiin tukevasti vyötärölläni. Tänä jouluna en ole sika, olen Michelin-marsilainen.
Kaikkein mukavinta oli kuitenkin penkoa omaa säkkiä ja ojennella lahjoja toisille. Eivät ne mitään kalliita olleet, vaan sittenkin sellaista semitarpeellista, osin yhteistä hyvää, josta tiesin lahjottujen tykkäävän.
Meillä ei siis ole jouluna kovin hartaita menoja. Toki käytiin äidin toiveesta joulukirkossa - tai tarkemmin kirkon ovelta kuuntelemassa sanaa. Myös haudoilla käymme jokajouluisen värjöttelycruisailun spurttaamassa. Miksi haudoilla on muuten aina kylmä? Vaikka nytkin oli reippaasti plussan puolella. Ja vaikka kuinka siihen varautuisi.
Meidän hartautemme on yhdessä olemista, juttelua ja kuuntelua, toisistamme nauttimista.
Olisin voinut olla siellä toisenkin viikon.
Minulla on kiva perhe.
