Kevyttä kirjopyykkiä

Tänään on vietetty ruotsalaisuuden päivää. Aloin aamulla miettiä, miksi sitä vielä vietetään. Tiedän, että halutaan pitää mielissä ruotsinkielisten oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa, oikeus olla oma itsensä muiden joukossa. Halutaan muistuttaa valtaväestölle vähemmistöstä. Itse olen suomensuomalainen. Ruotsinkielisiin olen törmännyt vain asuessani täällä pääkaupunkiseudulla - ja toki Strömsössä.

Haluaisinko itseni kunniaksi homoseksuaalisuuden päivän? Sateenkaarilipun liehumaan, teema-artikkeleita päivän lehtiin ja juhlapuheita samanmielisten tilaisuuksiin? En halua. En usko, että siitä olisi meille mitään riemua, kuten en usko tästä ruotsalaisuuden päivästäkään olevan iloa suomenruotsalaisille. No, ehkä joillekin pönötysintoisille. Eiköhän yhdessä elämiseen parhaiten totu ja toisen kunnioitukseen opi kohtaamalla ihmiset itsenään. Muistuttamalla mediassa mukavin väliajoin. Asiayhteyksissään ilman kalenteripakkoa.

Vai olenko vain suvaitsematon? Ärsyttääkö minua niiden toisenlaisten nostaminen lipputankoon? Olisivat keskenään? Asuuko minussa punaniska rasisti? Eihän tämän aamun piiskaava lumipyrykään ollut mitään suomenruotsalaista! Siihenhän kuuluvat ne vaaleat housut ja purjehduskengät, valkoinen kymmenen hampaan hymy ja auringon paahtamat kutrit. Ei suomenruotsalaisuus ole märkiä rättejä kasvoille! Se on kesää, tennistä ja purjehdusta, lämpimien syysöiden sukujuhlia. Tykkylumen katkomat sähköt kuuluvat itäsuomalaisille.

Metroaseman uusi mainos ilahdutti. Edelfeltin Leikkiviä poikia rannalla oli tyylikkäästi tuotu tähän päivään: keskimmäinen pojista oli musta, vastarannalla Ruoholahden telakka. Tätähän tämä on! Mogadishu Avenuekin alkoi telkkarista... Ei kai näin monikulttuurisessa Suomessa enää kenenkään omaa ylistyspäivää tarvita. Ei ruotsalaisuuden sen enempää kuin homokulttuurinkaan. Menikö jo Mikkelin-juna?

Vai olenko silti suvaitsematon? Metrossa koko vaunu yritti vajota maan alle. Edessäni seisonut pikkupoika ei kyennyt, vaan nauroi partaansa. Eihän metrossa saa laulaa ääneen! Nuori nainen piti iPodiaan hellästi kämmenissään ja lauloi silmät ummessa Madonnaa.

You only see what your eyes want to see
How can life be what you want it to be
You're frozen
When your heart's not open

Niin... Minä keski-ikäistyvä äijä. Minä yritän.

Kello on 14.14. On sunnuntai. Aurinko paistaa. Normaalien ihmisten tapaan pitäisi olla ulkona. Olisi pitänyt siivota tänä viikonloppuna. Sohva imaisi - ja blogit. Miksi en minäkin? Katsotaan siis mitä tästä tulee.

Pesin äsken pyykkiä. Neljässäkympissä kevyttä kirjopyykkiä. Kone täyteen, hana auki, nupista kieräytys neloseen ja toisesta neljäänkymppiin. Pyykinpesuaine on kaikkeen yhtä hyvin eikä mihinkään kunnolla sopivaa BioLuvilia. Ei kirkasta, ehkä haalistaa. - Mistä te saatte koneellisen kuusikymppistä? En enää ikinä osta valkoisia kalsareita!

Tuo pyykkäysrutiini kuvastaa mun elämääni. Tasaista ja haaleaa. Samalla kaavalla kerrasta toiseen. Harvoin kuumaa, vielä harvemmin tulista. Kevyttä kirjopyykkiä vain.

Olen lukenut Aboan ja Esperanzan blogeja. Niitä on kiva lukea. Teksti on sujuvaa, miehet miellyttäviä. Elämä vaikuttaa tasapainoiselta ja molemmilla on haaveita ja unelmia, joita toteuttavat. Minäkin haluaisin rinnalleni elämäni miehen. Jonkun näihin pyykkäysrutiineihin. Silittämään ja viikkaamaan järjestykseen. Mua ja mun elämääni. Vetämään yhteistä lakanaa.

Esperanza kertoi joskus "suuresta rakkaudestaan" (siis siitä sitaattirakkaudestaan). Minä taidan olla juuri sellainen ihminen. Minuun on helppo rakastua, mutta minä en tunnu rakastuvan millään. Tosin minuun rakastuneet huomaavat nopeasti, että olenkin aivan arkinen pientä elämää elävä ihminen. Teen liikaa töitä, en harrasta mitään, en pidä yhteyttä ystäviini.

Ystävät väittävät nirsoksi. Käskevät heittäytymään, kokeilemaan ja nauttimaan hetkestä. Se on kerta toisensa jälkeen väsyttävää. Tietysti haluan nauttia kosketuksesta, katseesta ja suudelmasta, mutta en halua satuttaa. On pelottavaa huomata toisen rakastuvan, kun itsellä ei ole vastaavia tunteita. Mieluummin pesen pyykkiä, kuin heitän yhden kerran jälkeen menemään. Mutta entä kun huomaa, että paita ei pesukertojen jälkeen sovikaan? Hihat ovat lyhyet, hiertää ja puristaa. Hienosta, kalliista ja kauniista luovuttaminen surettaa, vaikkei se itselle sovikaan. Mistähän löytäisin sen vanhanakin rakkaan ja lämpöisen? Ehkä muodottoman mutta mukavan. Mulle sopivan. Sen, jonka lämpöön haluan hautautua, kun paha pakkanen puree ja viima värisyttää. Sen, josta en ikinä halua luopua. Sen, jonka pesen käsin.