http://hulivilipoika.blogspot.fi/2014/05/homohistoriallinen-helsinki-2-etsin.html (lisää kuvia täällä)
*
Viime jaksossa otimme Vanhan Kellarissa yhdet jos toisetkin ja jatkoimme Kalastavan kissan kujalle uistinta vetämään. Ehdimme myös todistaa melkoista kahakkaa Tornibaarin edustalla ennen kuin Museonpuisto kutsui.
Jos et tule tänä yönä
minut korjaa joku muu
ikävääni en vain kiellä:
valehtelee vieras suu
tule puistotielle jälleen
ota minut – esille
anna kätes, ole hellä
paina minut lähelles’
(”Paris”)
Kiroilen mielessäni, kun kävelen varpaat jäässä kohti Museokatua. Että pitikin taas valita kengät ulkonäön eikä sään mukaan! Museonpuiston jälkeen saisi luvan riittää. Se onkin sopivan pahamaineinen paikka illan viimeiselle tangolle, enkä nyt puhu tanssista. Puiston vilkkaasta homoelämästä kirjoitettiin nimittäin jo Jallu-lehden 11/59 jutussa, joka oli otsikoitu: Viranomaiset varoittavat: uhkaava kasvu.
Jutun mukaan Museonpuistosta tuli homojen kontaktinottopaikka sen jälkeen, kun läheisen Hesperian puiston suosittu pisuaari oli purettu huoltopoliisin vaatimuksesta vuonna 1958. Jallu kertaa samalla Hesperian puiston homohistoriaa yksityiskohdilla herkutellen ja viittaa myös Kissalankujaan, jolta juuri lähdimme:
”Helsingin Hesperian puisto muodostui muutama vuosi sitten koko maan tämän tapaisen ”huvitteluelämän” keskuspaikaksi. Siellä ollut vedenheittopaikka oli oikea orgioitten juhlanäyttämö. Sen vaiheilla kävi kova kuhina jo kello 21 alkaen ja jatkui sitten aamupuoleen yötä. – – Toinen vastaavanlainen laitos on peltikäppyrä rautateiden tavara-aseman ulkopuolella Mannerheimintien notkossa, mutta se on enemmän valoisana vähemmän suosittu. – – Näihin laitoksiin on oudon syytä mennä varoen tai ei ollenkaan. Hetkessä saattaa toinen mies seurata jäljessä ja määrätyssä mielessä käydä kiinni kokonaan toiseen tarkoitukseen varattuun välineeseen.”
Jutussa on erikseen mainittu myös Hesperian puiston pisuaarin glory hole, jonka paras näkemäni suomennos on Hymy-lehdessä 8/73 käytetty kullikolo: ”Hesperian puistossa olleessa pömpelissä oli erillisiä koppeja. Näiden väliseinät nämä kieroon kasvaneet miehet puhkoivat ja harrastivat tekosiaan eri kopeissa seisten. Tällöin oli kiinni joutumisen vaara vähäisempi, – poliisi ei aina saattanut todeta tapahtunutta varmasti.”
Muokkaa, muovaa vereni uuteen eloon saa
muokkaa, muovaa käytä kättä luovaa
menoa ei missään mahtavampaa
(Tuntematon)
Asiaa pähkäiltyään virkavalta oli kuitenkin keksinyt mustata reikien ympärystän samalla väriaineella, joka käytettiin painomusteen valmistukseen ja sormenjälkien ottamiseen. Ideariihessä oli kuulemma ehdotettu myös sitä, että reiät varustettaisiin partaterillä, mutta siihen ei sentään ollut lähdetty. Jallun jutun mukaan huoltopoliisin kirjoissa oli useita ”vakituisia” tämän alan kundeja ja viranomaiset varoittivat jo homo-ongelman ”uhkaavasta kasvusta”.
Se on tarttuvaa
Homous kuvataan Jallun jutussa siinä määrin tarttuvaksi taudiksi, että Suomi tuntui kärsivän homoruton pelosta jo kymmeniä vuosia ennen aidsia. Homohysterian lietsomisessa Jallu hyödyntää tilastoja, joiden mukaan huoltopoliisi oli pidättänyt 1950-luvulla vuosi vuodelta enemmän ”homoseksuaaliseen törmäilyyn syyllistyneitä”: vuonna 1950 pidätettyjä oli ollut Helsingissä 53, mutta vuonna 1959 määrä oli jo 218. Poliisin oli tosin resurssipulan vuoksi tyydyttävä vain ”tekemään puhdistuksia syöksyillä kerran yhteen, toisen toiseen paikkaan”.
Homotaudin leviämisellä kauhistelee myös skandaalilehti Viikon totuus, jonka numerossa 1/63 kannetaan huolta varsinkin Helsingin miesrauhasta:
”Puhutaan katujemme naisrauhan olemattomuudesta, mutta harvemmin näytetään tuotavan julkisuuteen mitään Helsingin homofiilien harjoittamasta miesrauhan häirinnästä. Homojen mies- ja poikaseuran hakuyritykset öisellä Mannerheimintiellä ovat katukuvaa tahraava vastenmielinen ilmiö. Jotakin olisi tehtävä ja nopeasti näitten sairaalloisten yksilöiden parantamiseksi ja poistamiseksi kunnon ihmisiä häiritsemästä. Ellei asioihin tule parannusta, ryhtyy lehtemme julkaisemaan nimiluetteloita.”
Samaisen lehden numerossa 7–8/63 messutaan aiheesta entistä pontevammin:
”Yhteiskunnassamme olisi saatava herätettyä armoton taistelu homofiileja vastaan terveesti ajattelevien ja nuorisomme parasta tahtovien kansalaisten taholta, ellei viranomaisilla ole valtuuksia panna esteitä homofiilien, varsinkin Helsingissä esiintyvälle puolijulkiselle toiminnalle. Kaikille papeille ja opettajille, joiden käytöksestä, naisellisesta puhetavasta ja epänormaalista olemuksesta voi helposti todeta ketkä ovat homoja, pitäisi armotta antaa potkut. – – Kaikki nuo turmelevat ja levittävät saastaansa nuorison keskuuteen, vaikka eivät joutuisikaan rikoslain kanssa tekemisiin.”
Suomen skandaalilehdistön viljelemällä homohysterialla oli sekä kansalliset että kansainväliset juuret. Aiemmissa Tukholma-jutuissa olen jo todennut, että hysteriaa esiintyi myös Ruotsissa ja itse asiassa koko läntisessä maailmassa. Ruotsalaistutkija Göran Söderström yhdistää tämän Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa (1999) toisen maailmansodan jälkeiseen perusarvojen korostamiseen ja kansallisen vakauden vaatimukseen. Yhtenä sytykkeenä toimi myös vuonna 1948 ilmestynyt Kinseyn raportti, jonka myötä viimeistään kävi selväksi, että homoja on kaikissa kansankerroksissa ja että he eivät suinkaan aina ole helposti tunnistettavissa.
Kansainvälisen homovainon keskushahmo oli yhdysvaltalainen senaattori Joseph McCarthy, jonka johtama komitea selvitti ”homojen ja muiden pervertikkojen” aiheuttamia kansallisia turvallisuusuhkia. McCarthyn komitearaportin perusteella konservatiiviset kommentaattorit uskottelivat kansalle, että homoudesta oli tullut suoranainen epidemia, jota kommunistit aktiivisesti levittivät kansakunnan heikentämiseksi.
Huuliltas sun kun suuteloita juo
niin lailla viinin päihdyttääpi nuo
sun suuteloissas onni, autuus on
vaan veren näin myrkyttäin tuopi turmion
(Dagmar Parmas-Saarnio)
Suomessa homoseksuaaliset teot olivat olleet kiellettyjä rikoslaissa vuodesta 1889 lähtien, mutta tuomioiden määrä oli huipussaan nimenomaan 1950-luvulla ja 1960-luvun alkupuolella. Ilmiön kansallisista taustaa valottaa Kati Mustola artikkelissaan Criminal love, joka on julkaistu teoksessa Sexual minorities and society (1991). Mustola liittää tuon ajan homohysterian ennen kaikkea maaltamuuttoon ja kaupungistumiseen, jotka mahdollistivat homoseksuaalisten osakulttuurien synnyn ja tekivät siten homoudesta entistä näkyvämpää suomalaisessa yhteiskunnassa. Näkyvyyteen oli syynä varsinkin se, että kaupunkeihin tulvineilla työläisillä ei ollut samanlaista mahdollisuutta tavata salonkien suojissa kuin paremmilla taiteilija- ja muilla piireillä. Näin homoja alkoi näkyä yhä enemmän kaupunkien puistoissa, baareissa ja pisuaareissa.
Puistokulttuurin painottumista työväenluokan homoihin tukee myös Jallun 11/59 juttu, jonka mukaan suurin osa huoltopoliisin haaviin jääneistä oli ruumiillisen työn tekijöitä. Lehti kuitenkin pitää ”epäilemättä varmana” sitä, että valtaosa homoseksualisteista on kotoisin paremmista piireistä. Esimerkiksi vuonna 1958 ruumiillisen työn tekijöitä oli pidätetty itse teossa 141 kappaletta (mm. 21 sekatyömiestä, 14 tehdastyömiestä, 4 karjakkoa, 4 leipuria ja 84 muita raskaan työn tekijöitä), kun taas henkisen työn tekijöitä – esimerkiksi konttoristeja, kauppiaita, taiteilijoita, opettajia, konttoripäällikköjä ja fil. maistereita – oli pidätetty yhteensä vain 77. Erityisen huolestuttavana Jallu piti sitä, että homoja oli myös elintarvikealalla:
”Eräs poliisimies poltti Kansallismuseon puistikosta [Museonpuistosta] muutamana aamuna näistä puuhista leipurin, jonka totesi olevan toimessa siinä leipomossa, josta hänen perheensä leipä ostettiin. Poliisin perhe muutti leipomoa, mutta onhan edellä esittämämme tilaston mukaan leipureita kokonaista neljä. Ja tilasto sitä paitsi puutteellinen…”
Jallu muistuttaa, että Suomessa rangaistaan homoseksualisteja rikoslakimme 20 luvun 12 pykälän mukaan ja että enimmäistuomio on kaksi vuotta vankeutta: ”Ja nuorten miesten on muistettava, että tällaisesta teosta seuraa aina vankeusrangaistus. Se merkitään papinkirjoihin ja sinne viedään sakotkin 75 päiväsakosta ylöspäin. Muutamasta sadasta markasta ovat nuoret miehet myyneet itsensä porttojen tapaan – –.”
Erityisesti poliisi varoittaa sotilaita, asevelvollisia, jotka ovat homoille ”mitä mieluisinta saalista”, ja lehti muistuttaa hairahdusten moraalisista seurauksista: ”Millaiset ovat asevelvollisen tunteet seuraavan aamuhuudon aikaan? Hän tuntee alentuneensa prostituoitujen tasolle ja tavallaan vielä alemmaksikin.”
Kadotan mä täysin itsekontrollin
ja tulta on yön tunnit, tunnekin
mua vietit vie en tunne itseäin
on kuuma yö ja sinä vierelläin
kadotan mä täysin itsekontrollin
ja kadottaa sen kanssas tahdonkin
sä multa viet pois estot kahlinneet
ja kiellotkin ja pedon villin teet
(Vexi Salmi)
Ruotsalaista rakkautta
Suomalainen 1950–1960-lukujen homohysteria oli sikäli omaleimaista, että homotaudin leviämisestä oli tietysti mahdotonta syyttää kommunistien salajuonta. Sen sijaan homouden yleistymisen syyksi nähdään esimerkiksi Jallussa 11/59 läntisten sivistysmaiden rappeuttavat vaikutteet – siis samaan tapaan kuin Afrikassa nykyisin uskotellaan, että homous on tullut länsimaista.
Viikon totuus -lehti sanoo asian suoremmin vuonna 1963 ja paikantaa tautilähteen nimenomaan läntiseen naapurimaahan:
”Me suomalaiset kun emme ole ollenkaan kiinnostuneita tämäntapaisesta länsimaisuudesta, lähinnä tietenkin Ruotsista tänne levinneestä asiasta. Meillä Suomessa on jo ennestään yhtä ja toista mätää, me emme enää tarvitse homofiilejä keskuuteemme kaiken pahan lisäksi.”
Homoseksuaalisuuden paikantamista nimenomaan ruotsalaisiin on analysoinut Tuula Juvonen väitöskirjassaan Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (2002). Juvonen näkee myytin taustalla mm. sen, että homous poistui Ruotsin rikoslaista jo vuonna 1944, mikä oli tehnyt ilmiöstä näkyvämmän. Lisäksi taustalla väikkyvät Juvosen mukaan Suomen ja Ruotsin hankala suhde ja sotakokemukset:
”[Ruotsalainen] näkyvämpi homoseksuaalisuus tarjosi helppoja tarttumakohtia täällä kehkeytymässä oleville uskomuksille. Kuten 1950-luvun skandaalilehdistä ja suomalaisista elokuvista saattoi lukea, naismaisista ruotsalaisista homomiehistä kehittyi vähitellen kuvitteellinen, mutta tervetullut vastinpari yhtä kuvitteelliselle miehekkäälle, sodan karaisemalle heteroseksuaaliselle suomalaiselle miehelle. – – Puhe ruotsalaisista homoista voidaan nähdä osana sekä sodan jälkeen käynnistynyttä suomalaisuutta koskevaa uudelleenneuvottelua että vastarintaa sitä hierarkkisesti alempaa asemaa kohtaan, jossa suomalaiset tunsivat olevansa suhteessa ruotsalaisiin. – – Homoseksuaalisuutta koskevan huomion kiinnittäminen ensin saksalaisiin ja sitten ruotsalaisiin miehiin oli lisäksi tehokas tapa välttää orastavaa keskustelua siitä, mitä suomalaiset miehet olivat tehneet rintamalla keskenään.”
Skandaalilehtien kirjoittelua analysoiva Juvosen pioneerityö johdatti minutkin Jallun ja Viikon totuuden homojuttujen jäljille. Juvosen tutkimuksesta ilmenee hyvin, että paljastavan uutisoinnin myötä homoseksuaalisuus alkoi muuttua yhä julkisemmaksi asiaksi ja että lehdet paradoksaalisesti palvelivat kirjoituksillaan myös homoja, jotka saivat näin kätevästi tietoonsa pääkaupungin kohtaamispaikat. Tästä kertoo myös Viikon totuuden vuonna 1963 julkaisema lukijakirje, jossa kiitetään lehden kirjoittelua siitä, ”että myös ne nuoret miehet, jotka tahtovat löytää itsellensä poikakaverin tietävät mihinkä kääntyä”. Viikon totuuden numerossa 7–8/63 on julkaistu jopa lukijakirje, jossa luetellaan homofiilien kokoontumis- ja tapaamispaikkojen nimitykset. Edellisessä jutussa mainitsin jo, että Kissalankujan pisuaarista puhuttiin kirjoittajan mukaan ”Tornibaarina”, kun taas Museokadun pisuaari kulki nimellä ”Risola”.
Café Frisk Luft
Museonpuiston homoelämä oli täydessä kukoistuksessa vielä 1960–1970-lukujen vaihteessa, jolloin kieltolaki veteli jo viimeisiään ja opiskelija Valdemar Melanko keräsi täällä aineistoa homojen puistokulttuuria käsitelleeseen tutkimukseensa. Melangon Puistohomot-kirjan (2012) mukaan meikäläisten suosima alue käsitti tuolloin Museokadun ja Dagmarinkadun välisessä korttelissa olevan jyrkän kallion, kaksi pientä kenttää ja niiden välissä olevan pisuaarin. Sellainen löytyy puistosta yhä, tosin modernina versiona.
Melangon aikana 1960-luvun loppupuolella Museokadun pisuaari oli kaupungin myöhäisin kontaktinottopaikka, jonne kokoontuivat seuraa vaille jääneet harhailijat. Puiston kallioita käytettiin pisuaariliikehdinnän tarkkailuun, ja alueen muuntajarakennuksen suojassa harrastettiin pikaisia akteja. Melanko totesi kierroksillaan, että täältä – samoin kuin Kissalankujalta – löytyivät rohkeimmat, värikkäimmät ja synkimmät puistohomot. Osa miehistä oli täällä käytännössä aina:
”Muistan nähneeni hänet useita kertoja aikaisemminkin, olen jopa tarkkailut hänen edestakaista kulkemistaan kahden pömpelin välissä. Kyseessä on alueen kanta-asiakas, henkilö joka on paikalla harva se ilta. Hänen ikänsä on siinä neljänkymmenen, kasvultaan hän on pienikokoinen ja hän kulkee rauhattomana edestakaisin. Hänenlaisiaan pesii Helsingin pisuaarien tuntumassa kymmenkunta. – – Hänen pienet kosteat silmänsä toivat mieleen koiran, jota oli piesty ja joka ei tiedä, miksi sitä oli piesty. Joka kerta kun näen tuollaiset silmät ihmisellä, tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Tämäkin mies oli kuljeskellut alueella luultavasti useita tunteja ja kaikki, joihin hän oli tänä iltana yrittänyt ottaa kontaktia, olivat ajaneet hänet luotaan. Yritin keskustella hänen kanssaan, mutta en siinä onnistunut. Ainoa mitä sain hänestä selville, oli se, että myös hän halusi imeä.”
Niin kylmä yksin mun on
yö jokainen yhtä rakkaudeton – –
jos katsot silmiini mun
näät kaipauksen
sen poistaa voi ihminen
ja rakkautein sinä saat
jos sen teet
kosketa, kosketa mua
tarvitsen sua
(Chrisse Johansson)
Persoonatonta aktia hakevien lisäksi Melanko tunnisti puistojen ja pisuaarien ympäristöstä kaksi muuta ryhmää: tarkkailijat ja tirkistelijät, jotka eivät solmineet kohtauspaikalla mitään kontaktia, sekä ne, jotka olivat tulleet paikalle löytääkseen itselleen ystävän. Melanko tosin korostaa jälleen, että puistoissa kulkemisesta oli tullut yhä enemmän itsetarkoitus: sen päämääränä ei ollut vain panokaverin löytäminen, vaan myös seurustelu ja ajatusten vaihtaminen muiden meikäläisten kanssa. Sympatiens hemlighetsfulla makt -kirjassa käytetäänkin puistoelämästä kuvaavaa nimeä Café Frisk Luft, ulkoilmakahvila.
Melanko toteaa Puistohomoissa, että pelkkää seksiä oli melkein aina saatavissa, mutta jos halusi itselleen todellisen ystävän, oli kulutettava kengänpohjia tuntikaupalla ja lukuisina iltoina peräkkäin. Se on helppo ymmärtää: olenhan itsekin talsinut tässä kylmyydessä jo aivan liian kauan. Kohta saisi riittää, mutta kävelen vielä Museokadun alkupäähän, missä puistohomoilla oli Melangon aikana tapana flaneerata ja seisoskella ”näyteikkunoita katsellen” – maailmalta tuttu seuranhakumuoto sekin.
Uppoudun kurkistelemaan puolipimeisiin liikkeisiin ja mietin iltaa ja näkemääni. Ajattelen Vanhaa oopperasiskoineen ja härkälesboineen, Kissalankujaa Itkumuureineen ja Tornibaareineen sekä tätä Museonpuistoa ja sen Risolaa, jota Viikon totuus 1/63 kutsui ”pahennuksen pömpeliksi”. Täällä kaltaiseni ovat pyörineet konttoristeista karjakoihin, opettajista leipureihin sekä taiteilijoita tehdastyömiehiin harjoittaen sitä kuuluisaa cruisingia eli kiertämistä, kuten ilmiötä on Suomen homoslangissa kutsuttu.
Tässä pienessä ja tänään niin kovin kylmässä kaupungissa on kierretty yhtä sinnikkäästi kuin Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Lontoossa, New Yorkissa ja ylipäätään kaikkialla maailmassa, missä miehet ovat kulkeneet etsien kaltaistaan kaupunkien yössä.
Etsin kunnes löydän sun
en lopettaa voi kuitenkaan
miten rauhaton oon yhä vain
jotain multa puuttunee – –
olet syy miksi luovuta en vaikka joskus tuntuu niin
sinuun tahdon uskoa ja etsin kunnes löydän sun
kuten aamuisin päivä ja yö suutelevat toisiaan
me jossain kohdataan
(Chrisse Johansson)
Säpsähdän, kun sora rasahtaa askelten alla. Nostan katseeni ja näen ikkunasta miehen, neli-viisikymppisen. Katseemme kohtaavat, hymyilen. Mies kaivaa taskustaan tupakka-askin ja kysäisee tulta. En polta. Tietenkin minulla on tulta. Hengityksen höyry nousee kuin lampun henki. En tarvitse kolmea toivomusta, yksikin riittää. Liekki nuolee sormia.
Jatkuu
Tekstissä siteeratut laulut:
Homon ikävä. Sanat ”Paris”. Sävel Partisaanivalssi. 96-lehti 9/76.
Muokkaa muovaa. Esittäjä Markku Aro. Sanat Tuntematon. 1978.
Tappavat suudelmat. Esittäjä Eugen Malmstén. Sanat Dagmar Parmas-Saarnio. 1935.
Viet itsekontrollin. Esittäjä Meiju Suvas. Sanat Vexi Salmi. 1984.
Jos katsot silmiini mun. Esittäjä Seija Simola. Sanat Chrisse Johansson. 1980.
Etsin kunnes löydän sun. Esittäjä Markku Aro. Sanat Chrisse Johansson. 1976.
