Itä-Suomen Yliopistossa viime vuoden puolella valmistunut pro gradu -tutkielma suomalaisten ei-heteroseksuaalisten seksuaalivähemmistöjen välisistä statuseroista avaa entistä suuremmalle yleisölle kuvaa näistä ihmisryhmistä. Kentän moninaisuus voi yllättää asianosaisiakin. Tutkija myös kysyy, onko toimivaa kohdistaa yhdenvertaisuuden tukea ikäänkuin yhtenäiseen ryhmään, jota ei olekaan.
Katja Lötjösen työn nimi on “. Ei-heteroseksuaalisten seksuaalivähemmistöryhmien väliset statuserot.Tutkielma vähemmistöryhmän sisäisistä suhteista sosiaalisen identiteetin teorian viitekehyksessä“.
Aineiston perusteella erilaisia ei-heteroseksuaalisia seksuaalivähemmistöryhmiä oli yhteensä 41. Tutkija Lötjösen mukaan tämä kertoo luokittelusta ja vähemmistön sisäisestä hajanaisuudesta. - Usean ryhmän kohdalla niitä luonnehti ja määritteli jokin muu ominaisuus kuin sukupuoliperustainen seksuaalinen orientaatio. Ryhmien statusten välillä oli eroja: mitä selkeärajaisempi ja julkisempi ryhmä ja sen edustama seksuaalinen identiteetti oli, sitä korkeampia statusarvoja ryhmä sai.
Lötjösen tutkimus voi käyttäjänsä asenteesta riippuen olla joko tasa-arvon edistäjä tai sitten peruste ottaa miettimistauko koko aiheessa. Lötjönen toteaa, että ei ole “toimivaa kohdistaa yhdenvertaisuutta edistäviä toimenpiteitä yhtenäisenä ja homogeenisena pidettyä ryhmää kohtaan, jos sellaista ei todellisuudessa ole olemassa“, vaan sen sijasta onkin monimuotoinen ryhmittymä erilaisia ryhmiä. Ja niitä yhdistävät hyvin eri tavoin ja eri voimakkuuksin heteroseksuaalisuudesta poikkeavat identiteetit.
Tasa-arvon toteutumisen kannalta tutkimus tähdentää sitä, että seksuaalivähemmistöjen yhdenvertaisuuden edistämiseksi, tulisi niiden väliset sisäiset erot mahdollisuuksien tasa-arvossa ja erityisesti niiden toteuttamisessa huomioida paremmin.
Lötjönen kertoo halunneensa tutkimuksella valottaa seksuaalivähemmistöjen sisäistä monipuolisuutta ja tuoda näkyvyyttä seksuaalivähemmistöjen sisäisessä marginaalissa oleville ryhmille. - Jos todellisuudessa on olemassa poikkeavuuden lisäksi poikkeavuuden poikkeavuutta, ei ole tarkoituksenmukaista suhtautua yhteiskunnan taholta jostain tietystä syystä poikkeaviin ja stigmatisoituihin vähemmistöihin homogeenisesti, sanoo Lötjönen.
Tutkimuksen aineisto koostui 193 pääkaupunkiseudulla asuvista, vähintään 18-vuotiaista, muuksi kuin heteroksi itsensä mieltävistä henkilöistä. Aineisto kerättiin verkkokyselylomakkeella kesällä 2010. Vastaajia oli 19 eri ei-heteroseksuaalisesta seksuaalivähemmistöryhmästä heidän jakautuessa
eri ryhmiin siten, että heistä 178 kuului seitsemään suurimpaan ryhmään.
Otoksen keskimääräinen syntymävuosi oli 1979.
Lötjönen toteaa tutkimuksen kysymyksenasettelun nousseen hänen yleisestä kiinnostuksestaan yhteiskunnassa stigmatisoitujen ryhmien sisäisiä suhteita kohtaan. Vähemmistöryhmän sisäistä statushierarkiaa olisi
voinut tutkia myös esimerkiksi maahanmuuttajien, mielenterveysongelmaisten tai vammaisten keskuudessa. - Valitsin tutkimukseni kohteeksi kuitenkin seksuaalivähemmistöt, koska heidän kontekstissaan tutkimusta on tehty pääasiassa vähemmistö-enemmistö – asetelmasta käsin tutkien seksuaalivähemmistöjen ja valtaväestön välisiä suhteita, toteaa Lötjönen. Erityisesti Suomessa seksuaalivähemmistöjen sisäisten sosiaalisten suhteiden, statusten ja hierarkioiden, tutkiminen on jäänyt vähäiseksi.
Tässä uutisessa ei esitellä Lötjösen tutkimuksen tieteellistä taustaa. Yksinkertaistettuna korkeimman arvostustason sai ryhmä “homoseksuaalit, homot, lesbot. sateenkaariperheelliset ja karhut”, tutkimuksen mitta-asteikolla luvuissa 46.96–38.59.
Matalimmat arvot taasen sai taasen ryhmä “BDSM-ihmiset, aseksuaalit, biseksuaalit ja kokeilunhaluiset”. Heidän vaihteluvälinsä oli 19.04-11.30
Ääripäiden välille sijoittui kolme ryhmää. Ne olivat “queerit, ei-heterot, butchit ja dragit”,
“femmet, transseksuaalit, transvestiitit, biseksuaalit, fetistit ja polyamoriset” sekä “epävarmat, määrittelemättömät ja panseksuaaliset”. Ryhmien statusarvot olivat välillä 30.57-20.54.