HIVin alkuaikoina tilanne oli uusi. Tauti aiheutti ahdistusta. Pahimmillaan pelättiin vapaana olevia HIV-raiskaajia. Ilmassa oli maailmanlopun fiilis ja vapaan seksin loppu. Odoteltiin, että valtiovallalla on keinot asian hoitamiseen esim. rikosoikeuden keinoin. Oli tehtävä kriminaalipoliittista arviota, mutta oli myös hyvin perinteistä juridiikkaa: pahoinpitelysyytteitä, tms.
Tartunnan saaneet kuolivat 100%:sesti 10-12 vuoden kuluessa. Tartunnan saaminen oli hyvin pienestä kiinni. Jouduttiin pohtimaan, millainen rikosoikeudellinen kanta asiaan otetaan. Miten seksitilanteet arvioidaan? Onko yksilöltä edellytettävä varovaisuutta? Mikä on yksilön vastuu? Vai saako yksilö ulkoistaa vastuunsa vastapuolelle, kumppanille. Yleisemmin: taudin ehkäisytyötä ei voida tehdä oikeussalissa.
Jos HIV olisi ollut yleisvaarallinen tauti, siitä olisi seurannut karanteeneja, mutta meillä Suomessa sitä ei pidetty yleisvaarallisena vaan ainoastaan ilmoitettavana tautina. Pohjoismaissa painopiste on ollut tuen ja hoivan puolella – ei ankarassa rikosoikeudellisessa vastuussa. Mutta HIV on ollut oikeusoppineille ongelmallinen asia. Tartunnan siirtäminen poikkeaa normaalista pahoinpitelystä. Tarvittaisiinko erillinen HIVin tartuttamisrikos-nimike (”riskirikos”, ”vaarantamisrikos” kuten liikenteessä on liikenteen vaarantaminen, hoidetaan asia jo ennen onnettomuutta, etupainotteisesti).
Meillä on sovellettu pahoinpitelysäännöksiä ja kuolemantuottamusssäännöksiä. Kaikki ovat olleet oikeustieteellisesti vaikeita tapauksia. Korkeimmassa oikeudessa on tehty vain yksi HIV-päätös vuonna 1993. Siinäkin tapauksessa tartunta oli tapahtunut jo 1980-luvun puolivälissä. Kun asia tuli Korkeimpaan oikeuteen, taudin tuntemus oli jo huomattavasti lisääntynyt. Käsitys HIVin vaarallisuudesta oli vahvistunut, eikä vielä ollut lääkehoitoa.
Nykyisin kyseessä on krooninen sairaus. Rikosoikeudellinen vastuu ja lääkintäproblematiikka ovat tulleet lähekkäin. Mutta rikosoikeudellinen vastuu ei riipu pelkästään lääketieteellisestä näkemyksestä. Tärkeää on ollut tietää, millaista tietoa yksilöllä on ollut saatavilla tartuntatilanteessa. Onko ollut oikeaa tietoa suojautumisesta, jne. Oikeudessa käsiteltyjä tapauksia on ollut vähän ja viime aikoina asia on kokonaan kadonnut oikeustieteen kentältä. 1990-luvun puolivälissä yliopiston lehtori Jussi Matikkala kirjoitti asiasta kirjan, ja se ehkä osaltaan selittää, että keskustelu on vähentynyt. Katsottiin kirjasta.
Nämä jutut teki vaikeaksi se, että kyseessä oli mukana subjektiivinen puoli. Oli vaikea määritellä, mikä on tahallista. Sehän riippuu henkilön tietopohjasta. Missä on tahallisen ja tahattoman raja. Voiko joskus olla kysymys taposta?
On ehkä ollut onni, että ensimmäinen oikeustapaus oli hyvin varhain ja seuraamus lievä. Alan sisälle alkoi tulla debattia, ja oli jonkinlaisia rintamalinjoja: tiukempaa kohtelua ja liberaalimpaa linjaa. Oikeuskäytäntöä varmaan ohjasi myös vuonna 1993 Träskmanin julkaisema artikkeli Att döda genom Kärlek. Hän yritti lieventää sitä ajatusta, että seksiasioita selviteltäisiin rikosoikeudessa.
Ihmisten yhteisessä toiminnassa on yleensä yhteinen huolenpitovelvollisuus. Esimerkkinä olkoon vuorikiipeily. Siinä on kaikilla tuhoutumisen uhka. Mutta seksissä vain toisella on tartunta (ja tieto). On riskien epäsymmetria. Ongelmaksi tulee myös aika: voiko asiaa käsitellä, ennen kuin nähdään seuraamukset.
*****
Nyt on tullut hoito, ja ongelmat ovat vähentyneet. Yksilön tekemät valinnat eivät enää ole samalla tavalla kohtalokkaita. HIV-problematiikka tuli 80-luvulla rytinällä ja häipyi sitten lähes kokonaan. Rikosoikeudellisesti on oltu maltillisia. Tiukka linja olisi edistänyt leimaamista ja syrjintää.