Elämä kahdessa matkalaukussa

Eilisen bloggaukseni jälkeen palaan takaisin alkuperäiseen marssijärjestykseen.

Alkoi "kahden matkalaukun" elämä maailmalla. Olen varmasti tehokas laukunpakkaaja, sillä vajaan 16 vuoden aikana opin pakkaamaan elämäni kahteen laukkuun, jotka saivat painaa yhteensä 60 kiloa. Vilkkainpina vuosina kokosin elämäni kahteen laukkuun kahdeksan kertaa siirtyäkseni työkohteesta toiseen. Nyt matkalaukut on kätketty kellarin varastoon ja olen nauttinut omien tavaroitteni sijoittamisesta parhaaksi katsomilleni paikoille tietäen, ettei niitä tarvitse kolmen viikon tai kolmen kuukauden kuluttua jälleen kerran pakata taas laukkuun.

Ollessani stressaantunut vakio painajaisuneni on matkalaukkujen pakkaaminen, josta ei tule valmista vaikka lentokoneen lähtöaika lähestyy lähestymistään. Unessa en saa tavaroita laukkuun huolimatta siitä, että kaikki tarvittava on laukun ympärillä valmiina. Tai odottamaton häiriö katkaisee unessa laukunpakkamiseni.

Olen pannut merkille, että aivan tavallisessa arkipäivässäkin ihmiset kuljettavat mukanaan monenlaisia tavaroita, jotka ovat henkilökohtaiseti niin tärkeitä, ettei niistä voi luopua tai niiden tulee vain yksinkertaisesti olla mukana tai ne muistuttavat jostain tärkeästä. Ystävättärelläni on kaiketi viisi sormusta sormissaan eikä hän tunnesyistä voi koskaan jättää näitä sormuksia. Tänään siivotessani toimistoa katselin toimiston työntekijöiden pöydillä olevia valokuvia heille rakkaista ihmisistä. Kuinka moni kantaa lompakossaan valokuvia tärkeistä ja rakkaista ihmisistä? Aivan oma lukunsa ovat amuletit ja talismannit, joita kannetaan aina mukana.

Maailmalla kulkurina opin, että jokainen meistä kulkureista kantoi mukanaan jotain mikä muistutti meitä juuristamme. Se saattoi olla uninalle, vanha virttynyt yöpuku, edellä mainitut korut tai kuvat. Minulla oli mukana valokuvia, joita saatoin yksinäisinä hetkinäni jäädä katselemaan pitkiksi ajoiksi. Kuvissa olevat rakkaat ihmiset olivat hetken luonani. Myös pitkäaikaisen miesystäväni ostama pieni pehmoötökkä kulki mukanani ja sen punaista nenänpäätä hieroin usein. Haa, huomasin tämän pehmoötökän olevan nytkin tuossa päätteeni vieressä!

Meillä ihmisillä lienee tarve tuntea kuuluvansa jonnekin, joka voi olla tietty paikka, aika, ryhmä tai ketju, jonne kokee kuuluvansa. Nämä mukana kuljetettavat omat pienet aarteet välittävät meille sen paikan, ajan tai ryhmän. Meillä pitää olla juuret, jotka ovat tukevasti kiinni maaperässä, josta voimme imeä ravintoa. Tiedämme luonnosta, että kasvi kuolee, jos sen juuret surkastuvat tai eivät löydä maaperää, josta imeä ravintoa.

Nuori kollikissa jaksaa kulkea häntä pystyssä ja hankkia reviiriään. Minäkin olin aluksi kuin nuori kolli, jolla oli kiire loikata paikasta toiseen. Minä koen, näen ja valloitan tunteella kuljin häntä pystyssä ja merkkasin alueita. Näin jälkikäteen ajatellessa tuli merkatuksi ehkä vähän liiankin ahkeraan ja turhaan... Vanha kolli sitävastoin on jo löytänyt juoksujensa jälkeen hyvän paikan lämmitellä uunin tai patterin läheisyydessä eikä se pikku ärsykkeestä lähde liikkeelle paikaltaan.

Taannoin eräs nuori kaveri kysyi minulta miltä tuntuu olla ”noin v****n vanha”. Vastasin hänelle, että oikein hyvälle. Kaveri katseli minua kummeksuen. Selitin, että näin vanhempana minun ei tarvitse enää kulkea kuten nuorena seiväs ojossa vahvasti uskoen, että valloitan koko maailman. Ja tuon seipään saa lukea monella mielellä. Nyt tiedän omat rajani eikä minun tarvitse enää elätellä mitään luuloja omasta voittamattomuudestani.

Kummipoikani lähetti kuusi vuotta sitten minulle maailmalle tekstiviestin, jossa hän kysyi ”Guffa, miten v***ssa sä jaksat kerta toisensa perään raivata itsesi uuteen kulttuuriin ja yhteiskuntaan?” Aikani minä jaksoin, sillä se palkitsi. Sain oppia, nähdä ja kokea niin paljon hyvää ja kaunista, pahaa ja ankeaa, että se kannusti eteenpäin vuosia. Näistä kaiksta kokemuksista tulen jatkossa kirjoittamaan teille blogissani.
Vaan kaikki hauska loppuu aikanaan. Edellä kirjoitin juurista ja haluan vielä tämän blogin loppuun palata niihin. Pari vuotta sitten oivalsin, ettei minulla ollut enää juuria tai allani tukevaa maaperää, josta juuret olisivat voineet imeä ravintoa. Tullessani Suomeen koin olevani vieraisilla, sillä minulla ei tuntunut olevan täällä muuta kuin vierailupaikkoja. Sama tunne eli myös maailmalla. Yhteiskunnsta tai kulttuurista riippumatta sain kokea itseni aina vieraaksi vaikka olisinkin ollut oppinut paikallisen kielen. Korvissani kaikuvat vieläkin heprean kielinen kommentti ”Ataa lo mi aretz – et ole tästä maasta!” tai sama ajatus italialaisittain ”Tu non puoi dire cosi, non sei italiano – et voi sanoa noin, sillä et ole italialainen.”

Juurettomuus ja koti-ikävä kasvoivat vaikka maailmalla olisi ollut vielä paljonkin koettavaa, nahtävää ja tehtävää. Se synnytti prosessin, joka ei ollut helppo minulle eikä myöskään miesystävälleni, sillä minä olin palaamassa Suomeen ja asettumassa tänne.